Heräsin äsken

Jatkankin vielä. Ollaan oltu vasta parisen vuotta yhdessä, juuri sopivasti kaikki Uudenmaan sulut ja pandemia-ajat.

Mietin just, että tietysti tällainen mökötysominaisuus on riehumista miellyttävämpi sillä, että saan sitten olla rauhassa ja vaikka kirjoitella nettiin keskellä yötä tms. Edellisen naisystävänsä kanssa olivat kuulemma olleet 6kk puhumatta toisilleen. Eivät asuneet yhdessä, mutta aikamoista asialle omistautumista tuo vaatii. Ja tuleehan sitä mietittyä, että voisiko itsekin ajautua tuollaiseen: hyväksyä puhumattomuuden puoleksi vuodeksi. Ei hemmetti, miten sellaisesta edes palataan takaisin normaaliin? Miksei ihmiset yritä selvittää asioitaan ja tee kivoja juttuja yhdessä, jos kerran ovat yhdessä?

Miehen kanssa hyvää on se, että ollaan paljon työstetty näitä asioita. Mutta onko tää sitten tän arvoista, sitä tässä herää miettimään. Miehellä ei todellakaan riitele asiat, vaan kommentit on suoraan jostain henkisen väkivallan oppikirjasta.

Mutta sitten. Tuntuu niin tylsälle ajatus yksinmuutosta. Mistä ihmeestä sitä yksin asuessaan haaveilisi, mitä kivaa rakentaisi elämäänsä? Olen niin parisuhdeorientoitunut ja tottunut nyt haaveilemaan kaikesta yhteisestä tekemisestä. Vaan, kuten tässä loma-asiassakin on nähtävissä: haaveilenko turhaan? Tuntuu, että kaikki on vääntämisen takana, paitsi netflixin tuijottelu ja salilla käynti ja joku autolla kauppoihin ajelu. Ja aina kun tulee joku mielipaha, niin kaikki sovitut peruuntuu.

Ei tässä ole kyllä mitään järkeä 😄

Miten joku jaksaa mirlikuviatarinamiehen juttuihin edes kommentoida, että valehtelet tms jotain muuta, eikö sellainen ole aika ovious juttu

Kyllä se vain niin on, että nykyinen kotini on alkanut tuntumaan vankilalta.

Mutta mitä ihmettä tilalle? Käytännön asiat ovat ihan hyvin. Koti, työpaikka... Ainoa ongelma on, että kaipaan toisenlaista tunneilmastoa ja välittämistä.

Mitä ihmettä ihmiset tekevät ja mistä haaveilevat ilman parisuhdetta?

Tykkäisinkö sitten yhteisöasumisesta? Vai asuisinko mieluummin yksin? Keskustassa? Millaista olisi arki ilman että kotona olisi perhettä? Kavereiden näkemistä? Teekutsuja ja lähikuppilaa? Matkustelua silloin tällöin ystävien kanssa? Mikähän siinä olisi se kirsikka kakun päällä?

Voi kun keksisin jotain mikä innostaisi lähtemään täältä. Katsomaan taas jotain elämän puolta. Vaan eipä tunnu löytyvän

Mietin yöllä, että ehkä voisin tykätä olla jossain tosi kivassa kinppakämpässä, kivalla sijainnilla ja kivalla porukalla.

Paitsi etten ole asunut kimppakämpässä sitten opiskelun alun! Tavaraa joutuu ainakin vähentämään paljon, ja se on vähän surku. Kaikki joulujutut ynnä muut. Voiko sellaisia ottaa mukaan ventovieraiden luo muuttaessa? Jouluun liittyy niin valtavasti perhejuttuja. Miehen luo muuttaessasi ne tuntuivat tärkeintä, koska halusi rakentaa jouluja yhdessä. Tuleekohan minun jouluistani jatkossa vähemmän?

Ja millaisiakohan ihmisiä siellä ollaan? Tuskin kukaan aivan mahdoton haluaa asua kimppakämpässä. Kuvittelisin ihmisten olevan siellä asenteella, että tehdään tästä yhdessäasumisesta kivaa. Läheinen asuminen jonkun kanssa vaatii kuitenkin paljon, joten kaikenlainen voi korostua.

Ja millaisiakohan ne asunnot ovat? Sisäilma? Miltä tuntuu sitten nukkua, kun viereisessä huoneessa on joku, joka ei olekaan läheiseni.

No, ajatusleikkinä tämä toki vielä. En tee vielä mitään, maistelen vaan ajatusta. Tietty toinen osapuoli voi tehdä omia päätöksiään ennen sitä, mutta arvelisin, että todennäköisemmin sieltä tulisi vaikka se puolen vuoden puhumattomuus kuin ehdotus uudelleen järjestelyistä, mutta voin olla väärässäkin.

Tiedän, että tällaiset erofantasiat auttavat huonojen hetkien yli ja unohtuvat sitten nopeasti omaan järjettömyyteensä. Ja että mitään isoa päätöstä ei pidä tehdä alkushokin aikana, vaan palata parin viikon päästä ja katsoa sitten miltä tuntuu. Mutta nyt muutto tuntuu hyvälle.

Samalla tuntuu kaksijakoiselta, sillä suunnittelen edelleen tätä yhteistä elämäämme ja kotiamme.

Tavaran karsiminen surettaa, kun se mistä pitää luopua mahtuakseen tulevaan, on juuri kaikki se ihana turhuus: liiat vaatteet, hirveästi paperia ja arkistointia, muistoja, astioita... Muuttaa nyt aikuisena yhteisöön, jossa on jo kaikki tarvittava ja minulle vaan pieni huone. Mitä ihmettä olen oikein suunnittelemassa! Jos seuraavaksi päädynkin asumaan yksin, joudun ostamaan kaiken, eikä uusissa tavaroissa kulje mukana muistoja elämästäni.

Kivaa on ajatus ystävien lähelle muuttamisesta.