Kävin 1980-luvun loppupuolella kerran teatteriporukan (oltiin 20-30 -vuotiaita) kanssa Moskovassa ja kerran Tallinnassa.
Molemmat olivat karmeita kokemuksia minulle sen takia, että ruokaa ja tavaraa ei saanut ostettua oikein mistään.
En tiennyt, että sellaista voi olla olemassa maailmassa ja niin lähellä Suomea ja siksi se oli minulle järkytys.
Olin niin kuluttamisen ja hauskapidon, kapitalismin kyllästämä.
Elämäni oli silloin Helsinkiä ja Tukholmaa sekä etelänmatkoja silloin tällöin.
En ollut yhteiskunnallisesti herännyt millään tasolla.
En tiennyt Etiopian nälänhädästä, enkä oikein mistään muustakaan maailman asioista.
Elämä pyöri oman navan ja kavereiden napojen ympärillä.
Äänestin Vihreitä ja demari-äitini halveksi sitä.
En pitänyt neuvostoliittolaisia ja virolaisia edes jotenkin ihmisinä. He olivat kuin aivan jostakin muusta maailmasta ja muusta todellisuudesta, joka ei kuulunut elämääni, enkä myöskään halunnut sen kuuluvan elämääni. En kestänyt sitä köyhyyttä ja kurjuutta.
Neuvostoliiton hajoaminen ei ollut mulle mikään juttu, joka olisi liikauttanut minussa yhtään mitään.
Muistan yhden opiskelijakaverini, joka oli aivan järkyttynyt ja peloissaankin Neuvostoliiton hajoamisesta.
Neuvostoliitto oli minulle jossain kaukana, kaukana kaikesta, mikä liittyi elämääni.
Oikeistoa ja porvareita inhosin Suomessa, koska he olivat vain niin vastenmielisiä ihmisiä ja edustivat vääryyttä ja edustavat mielestäni vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta edelleen.
Yksi kaverini kertoi äänestävänsä Kokoomuksen Eeva-Riitta Siitosta, koska hänen mielestään Kokoomus ajoi parhaiten hänen etujaan. Hän oli varakkaan perheen tyttö, jolla oli jo perittyä omaisuutta rutkasti. Annoin asian mennä ohi silloin, mutta en antaisi sen mennä ohi enää nykyään. En voisi enää olla kaveri Kokoomusta äänestävän kanssa.
Politiikasta emme kavereiden kanssa niihin aikoihin puhuneet.
Kerran huijasin tuttujani ja sanoin äänestäneeni SMPn Marita Jurvaa ja ihmiset olivat tosi järkyttyneitä, kunnes kerroin, että heitin vain huulta.
Nykyinen Venäjäkin tuntuu minusta kaukaiselta.
En halua matkustaa enää sinne johtuen 1980-luvun muistostani.
Olen kuitenkin puolustanut Venäjää aina keskusteluissa ja kertonut ihmisille Venäjän ja venäläisten hyvistä puolista. Niitä on. Kuuluu yleissivistykseen tietää eri maiden asioita ja kulttuuria.
En pidä ihmisistä, jotka haukkuvat Venäjää, kokonaista maata ja sen kansaa.
Olen luonteeltani aina heikomman puolella ja oikeanmukaisuuden puolella. Erotan oikean ja väärän. Näistä en jousta.
Kuinka realistinen olen? Kuinka vahvoja defenssejä (kieltämistä, torjuntaa) minussa on?
Tiedostan maiden (en kaikkien) ja maailman ongelmat ja tiedän, että mistä suurin osa vakavista ongelmista johtuu. Tiedän, että missä mennään etenkin Suomessa, Ruotsissa ja USAssa. Venäjästä en tiedä, en vain tunne sitä maata, sen historiaa, sen ihmisiä ja ihmisten ajattelutapaa. Venäjä on minulle liian monimutkainen, liian laaja, liian suuri ja liian sekava, käsittämätön ymmärtääkseni sitä.
En tiedä, että mistä kaikesta arvoni, asenteeni, periaatteeni, arvostukseni, etiikkani, moraalini, maailmankatsomukseni ja poliittinen taustani ja poliittinen kantani tulevat.
Kuinka paljon koti on vaikuttanut ja kuinka paljon ympristöt, joissa olen elänyt? Entä elämänhistoria ja kokemukset?
Kuinka paljon on aivan vain minun omaa persoonaani ja luonnettani?
Kuinka paljon minussa ja teoissani on järkeä ja kuinka paljon tunnetta?
Tunne taitaa voittaa, kun kysymyksessä on Venäjä.
Molemmat olivat karmeita kokemuksia minulle sen takia, että ruokaa ja tavaraa ei saanut ostettua oikein mistään.
En tiennyt, että sellaista voi olla olemassa maailmassa ja niin lähellä Suomea ja siksi se oli minulle järkytys.
Olin niin kuluttamisen ja hauskapidon, kapitalismin kyllästämä.
Elämäni oli silloin Helsinkiä ja Tukholmaa sekä etelänmatkoja silloin tällöin.
En ollut yhteiskunnallisesti herännyt millään tasolla.
En tiennyt Etiopian nälänhädästä, enkä oikein mistään muustakaan maailman asioista.
Elämä pyöri oman navan ja kavereiden napojen ympärillä.
Äänestin Vihreitä ja demari-äitini halveksi sitä.
En pitänyt neuvostoliittolaisia ja virolaisia edes jotenkin ihmisinä. He olivat kuin aivan jostakin muusta maailmasta ja muusta todellisuudesta, joka ei kuulunut elämääni, enkä myöskään halunnut sen kuuluvan elämääni. En kestänyt sitä köyhyyttä ja kurjuutta.
Neuvostoliiton hajoaminen ei ollut mulle mikään juttu, joka olisi liikauttanut minussa yhtään mitään.
Muistan yhden opiskelijakaverini, joka oli aivan järkyttynyt ja peloissaankin Neuvostoliiton hajoamisesta.
Neuvostoliitto oli minulle jossain kaukana, kaukana kaikesta, mikä liittyi elämääni.
Oikeistoa ja porvareita inhosin Suomessa, koska he olivat vain niin vastenmielisiä ihmisiä ja edustivat vääryyttä ja edustavat mielestäni vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta edelleen.
Yksi kaverini kertoi äänestävänsä Kokoomuksen Eeva-Riitta Siitosta, koska hänen mielestään Kokoomus ajoi parhaiten hänen etujaan. Hän oli varakkaan perheen tyttö, jolla oli jo perittyä omaisuutta rutkasti. Annoin asian mennä ohi silloin, mutta en antaisi sen mennä ohi enää nykyään. En voisi enää olla kaveri Kokoomusta äänestävän kanssa.
Politiikasta emme kavereiden kanssa niihin aikoihin puhuneet.
Kerran huijasin tuttujani ja sanoin äänestäneeni SMPn Marita Jurvaa ja ihmiset olivat tosi järkyttyneitä, kunnes kerroin, että heitin vain huulta.
Nykyinen Venäjäkin tuntuu minusta kaukaiselta.
En halua matkustaa enää sinne johtuen 1980-luvun muistostani.
Olen kuitenkin puolustanut Venäjää aina keskusteluissa ja kertonut ihmisille Venäjän ja venäläisten hyvistä puolista. Niitä on. Kuuluu yleissivistykseen tietää eri maiden asioita ja kulttuuria.
En pidä ihmisistä, jotka haukkuvat Venäjää, kokonaista maata ja sen kansaa.
Olen luonteeltani aina heikomman puolella ja oikeanmukaisuuden puolella. Erotan oikean ja väärän. Näistä en jousta.
Kuinka realistinen olen? Kuinka vahvoja defenssejä (kieltämistä, torjuntaa) minussa on?
Tiedostan maiden (en kaikkien) ja maailman ongelmat ja tiedän, että mistä suurin osa vakavista ongelmista johtuu. Tiedän, että missä mennään etenkin Suomessa, Ruotsissa ja USAssa. Venäjästä en tiedä, en vain tunne sitä maata, sen historiaa, sen ihmisiä ja ihmisten ajattelutapaa. Venäjä on minulle liian monimutkainen, liian laaja, liian suuri ja liian sekava, käsittämätön ymmärtääkseni sitä.
En tiedä, että mistä kaikesta arvoni, asenteeni, periaatteeni, arvostukseni, etiikkani, moraalini, maailmankatsomukseni ja poliittinen taustani ja poliittinen kantani tulevat.
Kuinka paljon koti on vaikuttanut ja kuinka paljon ympristöt, joissa olen elänyt? Entä elämänhistoria ja kokemukset?
Kuinka paljon on aivan vain minun omaa persoonaani ja luonnettani?
Kuinka paljon minussa ja teoissani on järkeä ja kuinka paljon tunnetta?
Tunne taitaa voittaa, kun kysymyksessä on Venäjä.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Minä puolestani kävin 1998- tai 1999 entisessä Suomen Karjalassa ja se oli minulle todella shokki. mm Viipuri ympäristöineen. Sortavala, Lahdenpohja, Käkisalmi, Antrea, jne... Yhtä jättimäistä kaatopaikkaa ja niin periryssämäisen sotkuisen näköistä, ettei sitä pysty edes sanoin kuvailemaan. Todellista paskamaata, ilman pienintäkään hoitoa. Lyhyesti sanottuna, täysin raiskattua aluetta. Ei ikinä enää ryssiin!
Keskusteluissa puolustat Venäjää ja kerrot venäläisten hyviä puolia kun niitä kuulemma on. Naapurin kulttuurin tunteminenkin kuuluu mielestäsi yleissivistykseen. Seuraavaksi toteat, ettet tunne maata, sen historiaa sen enempi kuin sikäläisten ajattelutapaakaan. Venäjä on liian monimutkainen sinulle.
Nukkuisit enempi, vaikutat hieman väsähtäneelle Igor.
Kävin 1970-luvun lopulla Moskovassa. Se oli kokemus. Ei järkytys, olin jo sen verran nähnyt ja kokenut muitakin kulttuureja kuin Suomen evankelisluterilaisen. Mutta se oli jotain kerrassaan... unohtumatonta, järisyttävää.
Muistan leveän, monikaistaisen prospektin (pääkatu), jolla tosin ei kulkenut montakaan ajoneuvoa, punaiset liput ja banderollit teksteineen, korkealla talojen seinustoilla, Leninin kuvia, tietenkin sekä sosialistiset iskulauseet talojen katoilla.
Myöhemmin kävin myös Leningradissa, koin seikkailun mm. metrossa. Tunsin venäjän kirjaimet ja osasin muutaman sanan. Nevski prospektilla saimme huonekaverini kanssa seuraajiksemme poikalauman, joka olisi halunnut ostaa takkini. En myynyt. En. Saimme eksytettyä heidät tavaratalon käytävillä.
Tallinnassa samaten kävin kerran neuvostoaikaan ja voi ihme... Siitäkin syntyi tapahtumaketju, jos toinenkin.
Molemmissa maissa olen sittemmin, NL:n kaaduttuakin käynyt muutaman kerran.
En ole tuolla montaa kertaa vieraillut, mutta aina olen tykännyt. Pitää vain itse osata sopeutua.
"Neuvostoliitosta" ei muuten "tullut Venäjää".
Venäjä oli yksi, eri sosialistisista maista koostuvan Neuvostoliiton valtioista. Se oli kaiken aikaa olemassa omana itsenään, kuten muutkin NL:oon kuuluneet maat.
Kun NL hajosi, nämä maat siis itsenäistyivät toinen toisistaan.
Tässä lyhyt tietopläjäys:
https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Neuvostoliitto
.
Kävin Neuvostoliiton aikaan rajan takana useissa paikoissa. Myös myöhemmin usein Venäjällä ja erityisesti Karjalan Tasavallassa. Paljon on tienoot kohentuneet Venäjän aikana. Tiet, asunnot, hotellit, kaupat, palvelu, maksaminen kortilla, puhelin, tuotteiden saatavuus, rajamuodollisuudet.
Edistystä on tapahtunut valtavasti kolmen vuosikymmenen aikana.
Totta. Minkä sosialismi tuhosi, siitä Venäjä on jo hyvin nousemassa. Monin paikoin ihmiset itsekin ovat aktivoituneet laittamaan ympäristöään siisteiksi.
Kaikilla ei tätä halua ole, joten hyvin eri tasoista elämistä siellä näkee.
Karjalaaon sijoittunut myös uudisasutusta. Ehkä nämä ovat lähinnä kaupunkilaisia, kuten Pietarin hyväosaisia. On rakennettu kesäpaikkoja sopivien vesistöjen rannoille.
Paljon on rakennettu myös matkailijoiden majoitustiloja. Esimerkiksi Laatokan rannoille on ilmestynyt tasokkaita majoituspaikkoja ja myös pikkukaupunkeihin, Viipuriin, Sortavalaan, Pitkärantaan.
Valitettavasti korona on rajoittanut matkustamista. Uudet investoinnit eivät ole kohdanneet käyttäjiään.
Haluaisin käydä Petroskoissa sekä Laatokan takaisilla alueilla, kuten Aunuksessa. Hiitola Kannaksella vaikuttaa aivan uskomattoman kauniilta karjalaiskylältä.
Mutta ehkä joskus sitten, kun koronat ja sodan uhat ovat jälleen ohi...
Se olikin näkemisen arvoista, kun juna puksutti Viipurista Petroskoihin ja näkyi randan varrella sijaitsevan talon myrkyn vihreä seinä. Jos vilkaisi takaviistoon, niin voi todeta, että vain julkisivu radalle päin oli maalattu.
Minä en mene Venäjälle kuin pakosta. Muuten ei ole tästä asiasta otsikkoa, niin kerron että,
Venäjä lakkauttaa arvostetun Memorial-ihmisoikeusjärjestön toiminnan.
Tuo on surkea juttu. Olen seurannut sen järjestön toimintaa pitkään. Aiemmin oli netissä järjestöllä omat kotisivut. Siellä oli laaja tietokanta lähes kaikkialta Venäjältä Stalinin vainojen aikaisista vangituista ja teloitetuista. Paljon oli myös syntyjään suomalaisia henkilöitä. Näistä oli hyvinkin tarkat tiedot. Nämä kaikki olivat tietokannan muodossa, joten siellä sai asettaa etsintöjä vaikkapa sukunimen perusteella.
Nyt nämä sivut on poistettu netistä. Www.memorial.ru sivusto on aivan muussa käytössä.
Toivottavasti nämä alkuperäiset sivut on saatu tallennettua ja piilotettua hyvin. Niiden laatimisessa on ollut valtava työ. Työtä on tehty vuosikymmeniä vapaaehtoisvoimin.
Oikeastaan olisi hyvä, jos tuo tietokanta voitaisiin julkaista Venäjän ulkopuolella.
Koska Venäjän federaatiossa Neuvostoliiton arvosteleminen on nykyisin rikos, Suomeen alkaa muodostua kasvava joukko kotimaisia poliitikkoja, jotka vaativat myös Suomessa NL:n historian kunnioittamista oikeassa historian hengessä ja muutenkin siveää käytöstä Venäjän presidenttiä kohtaan.
Ennen pitkää Suomessa leimautuu fasistiksi, jos epäilee esim. että onkohan se uusi historiankirjoitus totta väittäessään, että Talvisota alkoi Suomen porvariston provokaatiosta.
Kun takki kääntyy kerran, niin miksei sitten kahdestikin, jos oma etu niin vaatii.