Vastoin aktiivista valehtelua ei sensuuri Suomessa

Ja kirjastoissa täyttyivät kaapit ”kielletyistä kirjoista”! Vuonna 1944 yksi puolue (kommunistit) vapautettiin ja kaksi kiellettiin! Lisänä kiellettiin lukuisia järjestöjä ja julkaisuja!

Maahan muodostuo senauuri ja itsesensuuri! Meillä oli punainen sisäministeri Leino, joka siirsi omalla (ei hallituksen) päätöksellä 19 henkeä (joist 2 suomalaista ja loput Kronstadtista 1919 paenneita venäläisiä) suoraan vankeuteen Neuvostoliittoon, josta vainnosabpalasimkoskaan takaisin!
Valtiollinen poliisi joutui kommunistien käsiin ja rikostaustaiset uudet tutkijat pitivät pidättämiään suhteettoman kauan tutkintovankeudessa. Esim. kenraali Airo istuimkolme vuotta nokalla tutkintovankeudessa ja vapautettiin lopulta ilman minkäänlaista syytettä!

Tämä rikollinen aikajakso 1944-1948 päättyi lopulta vuoden 1948 vaaleissa, joissa vuonna 1945 suuren voiton saanut SKDL kutistui roimasti SDP:n ”Jo riittää”-kampanjan myötä!

Suomessa valmistettiin ja myytiin jo 1960-luvulla Karjala olutta neukun valitteluista huolimatta. Viittaako sensuuriin vaiko sen puutteeseen ?

” Vastoin aktiivista valehtelua ei sensuuri Suomessa alkanut 1944 vaan päättyi silloin.

Kyllä se vuodesta 1944 —-> vain jatkui ja muutti muotoaan! Ennen sotia oli vain kommunistiset julkaisut kiellettyjä! Vuodesta 1945 —-> ne sallittiin, mutta sensuurin alle tuli lukuisia muita ja naapurimaasta kirjoittamisesta tai ’väärällä lailla kuvaamisesta’ tuli paljon sanomista!

Pulma oli jo lähtökohdassa! Itänaapurissa kaikki tiedotraminen ja lehdistö oli yksin kommunistisen puolueen käsissä ja totteli sitä!

Neukkujohtajat eivät ymmärtäneet länsimaista lehdistön ja ilmaisun vapautta ja odottivat Suomessa kaiken tiedotramisen tukevan maan johtoa!

Näin ei tietenkään ollut ja siitä tuli runsaasti kahnauksia!

” Todistit tuossa kaksi asiaa
- että N-liitossa oli sensuuri
- N-liitossa kuviteltiin, että Suomessakin on vaikka ei ollut”

Virheellinen väittämä vaihteeksi!

Neukussa oletettiin, että kaikki mediat noudattavat maannvirallista linjaa ilman poikkeamia

Suomessa oltiin näennäisesti vapaita, mutta neukku natkutti jatkuvasti pilapiirroksista ja ”vääristä mielipiteistä” joko neukun tai Suomen johdon toimesta! Tämä johti myös itsesensuuriin eli rajattiin jossakin määrässä ilmaisua neukun suuntaan!

Kumma ettei ennen sotia vallinneesta paljon pahemmasta sensuurista meluta ollenkaan.

.....Pulma oli jo lähtökohdassa! Itänaapurissa kaikki tiedotraminen ja lehdistö oli yksin kommunistisen puolueen käsissä ja totteli sitä!.......

Pulma on vain siinä kun sinä puhut neukkulasta vaikka avaus koskee Suomea.

Me voimme laajentaa teemaa! Suomettumiskaudella 1944-1990 sensuuri ja itsesensuuri johtui nimenomaan Neuvostoliiton painostuksesta!

SUOMESSA on viime päivinä puhuttu taas paljon suomettumisesta. Sytykkeen on antanut Ylen Kylmän sodan Suomi -dokumenttisarja, joka kirjailija Jari Tervon juontamana keskittyy suomettumisen kriittiseen perkaamiseen.
Saksankielisessä Euroopassa 1960-luvulla keksitty termi Finnlandisierung tarkoitti alun perin pienen maan vapaaehtoista mukautumista suuren naapurimaan intresseihin säilyttääkseen itsenäisyytensä. Sitähän Suomen suhde Neuvostoliittoon sotien jälkeen oli. Suomessa kuitenkin loukkaannuttiin, kun termi sai maailmalla nopeasti myös pilkallisen sävyn. Tämä vanha ärtymys on näkynyt nyt myös Ylen sarjaan kriittisesti suhtautuvien happamissa kommenteissa, joissa on haluttu puolustaa silloista politiikkaa.
Suomettumista on kuitenkin käytävä läpi, vaikka se sen ajan kellokkaista tuntuisi ikävältä. Siihen sisältyi paljon vastenmielisiä ja suorastaan ällöttäviä piirteitä, joista aikuisena itseään pitävän kansakunnan on pystyttävä keskustelemaan ja ottamaan opiksi. Ylen sarja on tervetullut osa tätä prosessia. Sarja on näkemyksellinen ja keskittyy suomettumisen rumimpaan puoleen, koska erityisesti siinä oli puristettavaa mätää. Innostuneen vastaanoton perusteella sarja on saanut monet kiinnostumaan aihepiiristä laajemminkin uudella tavalla.

Se on hyvä, sillä kausi oli Suomen historiassa merkittävä. Samalla on hyvä muistaa, että suomettumisessa oli kaksi haaraa, jotka olivat toki sidoksissa toisiinsa. Niistä toinen oli ulkopoliittinen, toinen sisäpoliittinen.

LÄHTÖTILANNE oli epätoivoinen. Suomi oli ollut maailmansodassa hävinneiden joukossa. Suomi oli yksin Neuvostoliiton armoilla, mistä ei aikalaisilla ollut epäselvyyttä. Kun Suomen Tukholman-lähettiläs G. A. Gripenberg lokakuussa 1944 sanoi Ruotsin ulkoministerille Christian Güntherille toivovansa voivansa vastakin käydä kertomassa tilanteesta Suomessa, ”sillä mikään ei ole epämukavampaa kuin tulla hirtetyksi hiljaisuudessa”, ministeri vastasi sanomalla, ettei Ruotsi voi tehdä mitään Suomen hyväksi. Britit puolestaan vaativat Suomelle vielä tiukempia sotilaallisia rajoituksia kuin neuvostoliittolaiset. Yhdysvallat näki Suomen itsenäisyyden hyödyllisenä, muttei lopulta ehdottomana tavoitteena.
Neuvostoliitolle piti vuokrata tukikohdaksi Porkkala tykinkantaman päästä Helsingistä samalla, kun ei ollut varmuutta, voiko Suomi säilyttää esimerkiksi ilmavoimat ja sotilastiedustelun. Alkoi hidas hivutus liikkumatilan kasvattamiseksi, mitä Neuvostoliitto yritti kaikin tavoin estää. Se vaati oveluutta ja älyä, mutta tuotti takaiskujen lisäksi myös onnistumisia, kuten EEC-vapaakauppasopimuksen. Vapauttava pelastus tuli vasta Neuvostoliiton romahduksen myötä.

Tähän vääntöön kuului myös teennäinen ja valheellinen puhe ystävyydestä ja luottamuksesta. ”Sanat ystävyydestä olivat kuin liturgia kirkossa. Ne olivat isoja sanoja, jotka eivät vastanneet suhteittemme oikeaa tolaa. Mitä se sellainen ystävyys oli, kun epäluottamus kuitenkin säilyi ja jatkuvasti syntyi uusia jännitteitä?”, tilannetta kuvasi HS:n haastattelussa myöhemmin (HS 28.10. 2012) entinen neuvostodiplomaatti Juri Derjabin, joka toki neuvostovuosina oli ”kirkkokuoron” keskeisimpiä solisteja.
TIUKASTI salassa pidetyn oveluuden ja taidon verhoaminen valheeseen oli kuitenkin kohtalokasta, kuten valehtelu usein on. Valheen ja totuuden raja hämärtyi ennen kuin liukeni monilta kokonaan. Suomen eliitti suometti itsensä, asettui jopa enemmän rähmälleen kuin Neuvostoliitto odotti ja alkoi kilpailla Neuvostoliiton suosiosta.
Presidentti Urho Kekkonen itsevaltaistui, määritteli itsensä korvaamattomaksi ja jatkoi virassaan, kunnes hänet piti taluttaa siitä pois. ”Neuvostovastaisuudesta” tuli lyöntiase, jolla ihmisen ura voitiin katkaista ja hänet eristää. Nuoriso vasemmistolaistui Suomessa, niin kuin monessa muussakin länsimaassa, mutta Suomessa etujoukko marssi stalinismiin asti ja ryhtyi taistolaisiksi.

Taistolaisten merkitys hiipui nopeasti 1970-luvun alkupuolella, mutta vuosikymmenestä tuli suomettumisen ajan synkin. Sananvapauden kaventumisesta todisti sekin, että vielä 1950-luvulla Suomessa julkaistiin paljon todenmukaisia kirjoja Neuvostoliitosta, mutta 1970-luvulla se ei enää sopinut. Nobel-kirjailija Aleksandr Solženitsynin romaanin Vankileirien saaristo ensimmäinen osa piti julkaista poliittisista syistä suomeksi Ruotsissa.
Käytännössä koko puoluekenttä suomettui, niin myös media. Pahiten se näkyi Yleisradiossa, mutta suomettumiseen ja itsesensuuriin alistui myös Helsingin Sanomat.
SUOMI selvisi kylmästä sodasta taidon, talvisodassa näytetyn voiman ja lopulta myös tuurin avulla. Suomesta tuli suomettumisen aikana pohjoismainen hyvinvointivaltio edullisen idänkaupan myötä.

Menestyksessä oli nolo puoli eli sisäinen suomettuminen.

Tähän vääntöön kuului myös teennäinen ja valheellinen puhe ystävyydestä ja luottamuksesta. ”Sanat ystävyydestä olivat kuin liturgia kirkossa. Ne olivat isoja sanoja, jotka eivät vastanneet suhteittemme oikeaa tolaa. Mitä se sellainen ystävyys oli, kun epäluottamus kuitenkin säilyi ja jatkuvasti syntyi uusia jännitteitä?”, tilannetta kuvasi HS:n haastattelussa myöhemmin (HS 28.10. 2012) entinen neuvostodiplomaatti Juri Derjabin, joka toki neuvostovuosina oli ”kirkkokuoron” keskeisimpiä solisteja.
TIUKASTI salassa pidetyn oveluuden ja taidon verhoaminen valheeseen oli kuitenkin kohtalokasta, kuten valehtelu usein on. Valheen ja totuuden raja hämärtyi ennen kuin liukeni monilta kokonaan. Suomen eliitti suometti itsensä, asettui jopa enemmän rähmälleen kuin Neuvostoliitto odotti ja alkoi kilpailla Neuvostoliiton suosiosta.
Presidentti Urho Kekkonen itsevaltaistui, määritteli itsensä korvaamattomaksi ja jatkoi virassaan, kunnes hänet piti taluttaa siitä pois. ”Neuvostovastaisuudesta” tuli lyöntiase, jolla ihmisen ura voitiin katkaista ja hänet eristää. Nuoriso vasemmistolaistui Suomessa, niin kuin monessa muussakin länsimaassa, mutta Suomessa etujoukko marssi stalinismiin asti ja ryhtyi taistolaisiksi.

Taistolaisten merkitys hiipui nopeasti 1970-luvun alkupuolella, mutta vuosikymmenestä tuli suomettumisen ajan synkin. Sananvapauden kaventumisesta todisti sekin, että vielä 1950-luvulla Suomessa julkaistiin paljon todenmukaisia kirjoja Neuvostoliitosta, mutta 1970-luvulla se ei enää sopinut. Nobel-kirjailija Aleksandr Solženitsynin romaanin Vankileirien saaristo ensimmäinen osa piti julkaista poliittisista syistä suomeksi Ruotsissa.
Käytännössä koko puoluekenttä suomettui, niin myös media. Pahiten se näkyi Yleisradiossa, mutta suomettumiseen ja itsesensuuriin alistui myös Helsingin Sanomat.
SUOMI selvisi kylmästä sodasta taidon, talvisodassa näytetyn voiman ja lopulta myös tuurin avulla. Suomesta tuli suomettumisen aikana pohjoismainen hyvinvointivaltio edullisen idänkaupan myötä.
Menestyksessä oli nolo puoli eli sisäinen suomettuminen. Eliitin, myös yritysmaailman patruunoiden, heittäytyessä rähmälleen kansa kyllä tiesi Neuvostoliiton olemuksen, Ladan ja Fordin eron, Mallorcan ja Sotšin eron, neuvostoliittolaisen ja yhdysvaltalaisen viihteen eron, mutta oli lopulta pääosin hiljaa ja tuudittautui alamaisuuteen.
Sisäpolitiikan suomettuminen vei luottamusta poliitikkoihin ja järsi kansakunnan moraalista selkärankaa. Se muistutti, että vaikka Suomella on ollut monta kertaa hyvä herraonni, sillä on myös koohotuksille altis eliitti.

Siksi suomettumisesta pitää puhua ja kiistellä, sitä pitää tutkia uudelleen ja uudelleen.

Mielestäni pelin politiikka 1944-1990 onnistui hyvin.
Ja sodan käynyt kansa ymmärsi sen pelin ja jutun juonen.
Talous koheni, Suomi kehittyi. Tehtiin töitä !
Vasta eu-suomettumisen aikaan Suomen kehitys hidastui, ja omaa maata alkoivat tuhoamaan idealistit ja ahne markkinatalous. Massa-työttömyys syntyi.
Meillä on nykyään kansanviholliset hallinnossa, jotka ymmärtämättöminä osallistuu eu-keinotteluun, ja oman kansan yli verotukseen.
Heikon itsetunnon ja oman arvon menettäneet idealisti politikot alasajavat omaa maata. Rahaa tuhlataan ulkomaille ja ulkomaalaisiin. ja esim. korruptoituneen pakolais turismin ylläpitoon verovaroin.
Kehitys kohti turvatonta kehitysmaa suomea on menossa, oman maan alasajo on alkanut 1990-2022 väisenä aikana.

-----Puuttui vaaleihimme, ehdokasasetteluihin ja hallitusratkaisuihin! Jotkut puolueet olivat aina hallituksessa ja toiset eivät ”yleisten syiden” takia vaalituloksesta riippumatta!

- Suomessa vallitsi sensuuri ja itsesensuuri
- muutimme jopa historiaamme naapurille sopivaksi
- naapuri puuttui kirjallisuuteen, uutisiin, elokuviin ja TV-ohjelmiin-----

Todistamattomiaa väitteitä joita kuka tahansa voi esittää mistä asiasta tahansa. Mitään noita ei tapahtunut vaan ovat ryssävihaajien jälkikäteiskeksintöjä. Katkeruus alkoi kalvaa kun hävityn sodan jälkeen ei vanhaa lapualaispolitiikkaa enää voitu jatkaa.