Uusperheen ero sietämättömien lasten vuoksi

Pystytkö objektiivisesti arvioimaan oireilevatko lapset jotenkin? Onko ero käynyt liian raskaaksi henkisesti lasten sitten "kostaessa" sinulle pahaa oloaan? Exän henkinen uuden suhteen sabotointi lasten kautta on tietysti ikävin vaihtoehto, mutta sitäkin tapahtuu.

Onko sinulla omia lapsia? Ehkä et vaan ole lapsi-ihmisiä? ; )

Mikäs niissä puolison lapsissa niin häiritsee? Sanallakaan et kertonut joten vaikea ajatella mitään ratkaisua paitsi se että jatkossa tapailet vaan lapsettomia henkilöitä.

Sitä se tekee kun rikkoo toisten perheet. Koskaan ei ole ihminen onnellinen kun rikkoo toistenomaa tai tekee muuta noin pahaa toiselle.
Sinussa on se vika, itse olet vikasi itsellesi aiheuttanut, hyvä että huomasit ja lähdet. Toivon ettei mies ja lapset ole kasvaneet kieroon sinun riheumisesi johdosta. Kumma on mieskin kun on antanut omien lasten tulle sinua töllistelemään, itse en ole koskaan antanut miehen sutturoiden tulla meille tai me menty sinne koskaan, ei koskaan. Meidän elämään ei kuulu perheenrikkojat eikä lapst siedä naikkosia jotka rikkoivat heidän perheen. Nyt kun lapset ovat aikusia eivät muista isää eikä heidän lapsillaan ole vaaria, se on surullista ja uskon että sutturat häpee ja katuu ja mieskin katuu ja voi erittäin huonosti. Ihan oikein, toivon että sinäkin kadut ja häpeet ja voit huonosti kun olet rikkonut toisten perheen.

Kuulostaa tutulta. Itsekin menin muutama vuosi sitten uusperhekuvioon, jossa puolisollani on useita lapsia ja omat eivät asu luonani. Kumppani on minulle mitä parhain, mutta en ole näiden vuosien aikana sopeutunut tähän perhekuvioon.
Minusta ongelma on se, ettei voi tietää omia tuntemuksiaan miten ne kehittyvät kun arki alkaa rullata. En missään nimessä syytä lapsia, eihän se heidän vika ole.
Itselleni on ollut täydellinen yllätys se, kuinka erilaiset toimintatavat ovat ja pysyvät, vaikka niistä kuinka keskustellaan. Varsinkin, jos toisella osapuolella ei ole arjessa omia lapsia kotonaan, homma painottuu luonnollisestikin kumppanin ja lasten väliseen dynamiikkaan, johon äidin tai isän kumppani tulee mukaan. Näissä on isona mörökönä edellisten suhteiden toimimattomuus ja se taakka, mitä kaikki kantavat edellisestä perhekuviosta. Joskus se voi olla liiaan suuri ja aiheuttaa suurta oireilua. Oma kokemukseni on, että näiden kuvioiden uudelleenjärjestelyihin ja siihen, että kaikki kokevat olemisensa ja olonsa hyväksi menee vuosia. Ulkopuolinenkin apu on tärkeeä näissä tilanteissa.
Puolison kanssa olemme samoilla linjoilla siitä, mitä lapsilt tulee vaatia ja että jokaisen tulee osallistua. Tämä toimii hyvin vaihtelevasti ja itse turhauden siihen, ettei sovitusta pidetä kiinni, vaan kaikkeen saa puuttua. No, tämä on normaalia varmaan ydinperheessäkin.
Pahinta on minusta se, että en vaan tunnu sopivan tähän kuvioon. Koko ajan on ulkopuolisuuden tunne ja tunnen vuosienkin jälkeen vierautta toisen lapsiin. Kotiin ei ole mukava mennä, jos talo on täynnä porukkaa. Tulee syyllisyyttä siitä, että varsinkin murroisikäisten kanssa olen ottanut kunnolla yhteen, enkä ole pysynyt kovin asiallisena useinkaan. Suhtautuminen on täysin erilaista kuin omiin lapsiin. Samalla syytän puolisoa siitä, ettei hän ole tarpeeksi tiukka lastensa kanssa. Olemme varmasti samalla linjalla monista asioista, mutta edes perusasiaoista ei pystytä pitämään kiinni: kotiintuloajat, läksyt, pelaaminen, ruokailu, omien jälkien siivoaminen, yhteiset keskustelut ym, ym). Tämä stressaa ja v-tutta ihan suunnattomasti, koska tuntuu siltä, että minua mitätöidään eikä oteta tosissaan. Ei tämä varmasti ole koko totuus, mutta se on minun kokemukseni. Kuten ihan ydinperheessäkin, murroiskäisten kanssa meinaa hermo palaa jatkuvasti. Erotuksena se, ettei ole tunnesidettä ja varmasti tulee oltua ankarampi kuin lapsen oma vanhempi.
Kaikki kärjistyy siihen, (monista keskusteluista huolimatta), ettei dynamiikka vain toimi ja tuntuu, että on se kaikkeen puuttuva inhottava vieras ihminen, joka vain määräilee. Tuntuu, että oma liikkumatila kapenee. Varmasti suurin ongelma tässä on se, etten kestä oikein omia kielteisiä tuntemuksiani (tästä tulee syyllisyyttä) ja koko ajan on epämukava olo, eikä tunne olevansa kotonaan. Olen alkanut miettiä, onko tässä järkeä. Kyllä kotona ja muutenkin elämässä pitää tuntua enimmäkseen siedettävältä. omalla suhtautumisella on tietysti suuri merkitys, muttei koko ajan voi tsempata. On toki hyviäkin aikoja ja välillä on tuntunut ihan kivaltakin. Varsinkin pienempien kanssa on saanut hyvän kontaktin ja moni asia sujuu. Homma on parhaimmillaan täyttä elämää.
Uskoisin, että kaiken ydin on se, että uudet kuviot aiheuttavat minussa monenlaista tunnetta ja en usean vuoden aktiivisesta käsittelystä huolimatta ole sinut asian kanssa. Tulee huonommuuden tunnetta siitä, että en omalta osalta kykene näkemään, että tämä toimisi, tai että edes haluaisin yrittää enempää kuin nyt jo teen useamman vuoden yrittämisen jälkeen. Keskustelen tästä jatkuvasti puolison kanssa ja aina törmätään tähän, että minä en vaan kykene sopeutumaan. En syytä puolisoani tästä, vaan näen selkeästi, että minun täytyy itseni muuttua. En ole vain enää varma haluanko tätä. Pitäisi saada vähän enemmän uskoa siihen, että tämä kuvio toimii myös tunteiden tasolla. Tsemapata kyllä voi tarvittaessa vuosikausia, mutta onko se sen väärti. Loppujen lopuksi on pakko sanoa, ettei rakkaus puolisoon riitä. Koko kuvion pitää tuntua edes suurimmaksi osaksi siedettävältä.
Olemme ratkaisseet asian niin, että asun osan viikkoa toisaalla. Tämä on vähän helpottanut tilannetta. En ole helpoista uusperhekuvioista vielä kuullut, mutta varmasti niitäkin on. Tällä kokemuksella en oikein suosittele varsinkaan kovin nopeaa yhteenmuuttamista, jossa on monta osapuolta. Itselleni tämä vaikuttaa olevan ehkä liian vaativa yhtälö