paljon läheisiä ihmisiä. Se on varmaan syynä siihen, että mä itken itseni uneen harva se ilta, kun ajattelen, että mun äiti kuolee joskus. Mietin myös, että minkä runon laitan mummoni kuolinilmoitukseen. Jos joku läheiseni ei ole vastannut puhelimeen koko päivänä, näen jo silmissäni hautakiven, missä lukee kultaisella kaunokirjoituksella hänen nimensä. Mietin vaatteita hautajaisiin ja mietin, kuinka selviän eteenpäin... Vaarini kuoli lähes kymmenen vuotta sitten, ja vieläkin on niin kamala ikävä. Meillä jäi ehkä jotain asioita selvittämättä.
Mä olen
menettänyt
1580
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olen itsekin surrut ja itkenyt monet kerrat jo hyvinkin nuorena, miten tulen selviämään joskus äitini kuolemasta. Uskoin, että kuolen varmasti heti perään, suruun. Isäni ei ole koskaan ollut niin läheinen.
Kolme vuotta sitten menetin äkillisesti äitini siskon, hyvin läheisen tätini, varaäitini, ja se kolautti vielä entisestään! Se oli nimittäin raskas paikka kaikille, etenkin äidilleni, jonka suru ei vieläkään ole pahemmin hälventynyt. Alussa tuntui, että hän riutuu suruunsa kertakaikkiaan. Siinä sitten olet vaan tukipilarina, vaikka itsekin ihan järkyttynyt!
Mitä enemmän ikää tulee, sitä selvemmin tajuan, miten kamalaa tämä ihmisen elämä oikeastaan on! Suoriudutaan kouluissa ja uralla ja huiskitaan ees´taas ja sitten kaikki on vaan ykskaks ohitse!
Tällä hetkellä tiedän selviäväni ehkä joskus äitini kuolemasta, joka ei varmaan ole kaukana hänen ollessa jo 76v., koska minun on jatkettava elämääni pienen poikani äitinä! Hänen menettämisensä on nyt suurin huolenaiheeni, ja siitä en varmasti täysjärkisenä enää selviäisi. Pelkkä ajatuskin saa kyyneleet silmiin. Vähintään yhtä suuri huoleni on, että itse pysyisin hengissä, jotta saisin lapseni täysikasvuiseksi, mikä se ikä sitten onkaan....
Äitini on minut opettanut pienestä pitäen huolehtimaan sukulaisten haudoista, ja huomaan lenkkireissuilla usein piipahtavani hautausmailla ilman mitään syytäkin. Se tuo minulle suurta lohtua, vaikken enää siellä tätini haudalla itkeskelekkään. Käyn kuitenkin sisäisesti hänelle juttelemassa asioita ja niin tulen joskus äitinikin kohdalla tekemään, kunhan on pahimman yli päästy... Kuolinilmoituksia olen keränny arkistooni jo useamman vuoden ajan, liekö perua äitini kukkakauppayrityksestä... Olen tässä oppinut hoitamaan lähisukulaisen hautajaisjärjestelyjä, josta suorastaan "nautin", jos näin voi asiaa ilmaista.
Olemmekohan joku erityisen tunteikas "ihmislajinhaara", kun koemme nämä asiat niin voimakkaina? En ole mielestäni mikään kovin pessimisti noin arkielämässä,mutta huolehdin ja murehdin kaikista asioista vähän liiankin paljon aika usein, ainakin mieheni sanojen mukaan. Tunteet ovat aina olleet pinnassa ja ne heittävät laidasta laitaan: nauran paljon, mutta myös itken herkästi.
Lyhyesti koostettuna: oma lapsi ja haudalla käymisen mahdollisuus tuovat lohtua ja auttavat omassa elämässä eteenpäin.