Rakastan omaa miestäni niin paljon, että, jos hän kuolisi ennen minua, niin en tiedä miten selviäisin maan päällä ilman häntä, mielessä on käynyt sellainen ajatus, että riistäisin hengen itseltäni jotenkin siinä tapauksessa.
En voisi elää ilman häntä, hän on minulle kaikki kaikessa, rakastettu, paras ystävä ym. Elämälläni ei ole tarkoitusta ilman häntä. Olisin vain puolikas silloin.
Olemme onneksi vielä nuoria, mutta tulevaisuudesta ei ikinä tiedä mitä tapahtuu, voi joutua onnettomuuteen tai sairastua vakavasti tms. Yhdessä olemme olleet n. 10v. Toivoisin, että minä lähtisin ennen häntä. Onko kellään muulla tällaisia ajatuksia käynyt mielessä, vai olenko jotenkin outo? Rakastanko miestäni liikaa?
En voisi elää ilman häntä, hän on minulle kaikki kaikessa, rakastettu, paras ystävä ym. Elämälläni ei ole tarkoitusta ilman häntä. Olisin vain puolikas silloin.
Olemme onneksi vielä nuoria, mutta tulevaisuudesta ei ikinä tiedä mitä tapahtuu, voi joutua onnettomuuteen tai sairastua vakavasti tms. Yhdessä olemme olleet n. 10v. Toivoisin, että minä lähtisin ennen häntä. Onko kellään muulla tällaisia ajatuksia käynyt mielessä, vai olenko jotenkin outo? Rakastanko miestäni liikaa?
Vastaukset 6
Vanhimmat
jos sairastaa läheisriippuvuutta. Niinkuin minä. Ajattelin useinkin että en voisi elää jos mieheni jättäisi tai kuolisi ennen minua. Luin kirjan Virtahepo olohuoneessa kirj. Tommy Helsten), ja ymmärsin, että sairastan läheisriippuvuutta.Pitkä avioliittoni loppui kuin seinään (26v.)- Muutimme erilleen. Olin TODELLA kuolla siihen eroon. En Pystynyt enää syömään, laihduin silmissä ja elämänhaluni katosi kokonaan. Minua piti pystyssä, 2vuotta tyttöni 16v. joka muutti kanssani eri paikkakunnalle. Mieheni lensi toiselle puolelle maapalloa asumaan ja jätti eropaperit lähtiessään. Meni koti, kaikki. -Hän oli ENSIrakkaus 15v, aloin seurustella ja 18v.menimme naimisiin ja meille syntyi kolme lasta (kaikkeni).-----Jotenkin selvisin kaksi vuotta ja sitten tapasin miehen ja menimme naimisiin---siitä parin vuoden päästä hänellä todettiin laajalle levinnyt keuhkosyöpä, eikä annettu mitään toivoa. Olemme nyt eläneet syövän kanssa ja nyt on viimeinen vaihtoehto jäljellä, sädehoito. Hermoni ovat riekaleena mutta jotenkin pysyn koossa. Ero on tulossa -vain erilainen.---- Läheisriippuvuus sairaudesta kuitenkin olen parantunut ensimmäisen eron avulla, toipumiseen meni viisi vuotta.......tämän jälkeen minun ei tarvitse enää erota.
Minulla on juuri samanlaisia ajatuksia! Oli kuin olisin itse kirjoittanut sun tekstin...Viimeksi tänään sain lähes paniikkikohtauksen kun mietin, jos avokilleni sattuisi jotain. Minä en kestäisi sitä. Minä kuolisin hänen mukanaan. Vaikka kituuttelisin hengissä, sieluni olisi silti kuollut. En olisi enää täällä, olisin pelkkä kuori vain. Minä rakastan niin paljon.
Jos rakkaani kuolee ennen minua, minä lähden hänen mukanaan. Minun elämälläni ei sen jälkeen ole enää mitään tarkoitusta. Jos ei ole ketään, kenen puolesta kuolla, ei ole mitään syytä elääkään.
...on hyvä hieman pitää yllä....
Ei tohon muuta voi sanoa.
... Ei kukaan halua että hänen kumppaninsa kuolisi yhtäkkiä. Rakkaus herää silloin viimeistään vaikka oltaisiin oltu eron partaalla. Silloin tulee syytökset huonon omantunnon kanssa. Jos taas Rakastetaan toista itsensä unohtaen, niin ahdistus ja pelko kulkee käsikädessä rinnalla. Tälläinen ihminen pelkää omasta puolestaan ainoastaan unohtaen että sillä toisellakin on tunteet.." Mutta jos Rakastamme myös itseämme niin ei ajattele koskaan tuollaista jos ja jos... Me tiedämme kaikki että joskus asia on edessämme joka tapauksessa, tai olemme itse ne jotka lähdemme ensin.. Ei ajatella itsekkäästi en minä vaan se toinen..
Älä mieti tuollaista asiaa liikaa ettet käy liian riippuvaiseksi ja siten vaikeaksi elämänkumppaniksi.
Minä myös rakastin avomiestäni paljon, hän oli minulle kaikki, niin olin minäkin hänelle ja tunsin sen kokoajan. En olisi ikinä osannut kuvitella miten selviäisin ilman häntä. Mutta hän kuoli yllättäen ja koska elämän on jatkuttava niin minä jäin henkiin. Minusta ei ole lopettamaan elämääni. Aikaa siitä on kulunut kohta puoli vuotta ja vaikeaa on ollut. Välillä olen ajattellut että eikö tämä pimeä yö ikinä pääty.
Neuvoksi voisin antaa sinulle että pidä jatkuvasti yhteyttä ystäviisi jotta jos pahin pelkosi joskus toteutuisi niin et olisi yksin. Ja omalla kohdallani kaduin sitä että emme koskaan puhuneet siitä miten toinen haluaisi tänne jäävän jatkavan elämäänsä.
Minulle kävi kuten Tiltulle, aikaa tapahtuneesta on suunnilleen saman verran.
Ihminen vaan on rakennettu sellaiseksi, että tosipaikan tullen sitä kestää kaiken senkin, mitä ei ennen eikä jälkeen olisi pystynyt kuvittelemaankaan. Kuolema on osa elämää ja se on sellaisena hyväksyttävä. Tunnen lähimmäiseni läsnäolon joka päivä, vaikka hän ei enää olekaan luonani. Hän on kuitenkin osa elämääni, eri tavalla vain.
On turha tuhlata elämäänsä murehtimalla etukäteen asioita, joita ei kenties koskaan tapahdu. Eläkää tässä hetkessä te kaikki läheistenne puolesta pelkäävät. Näin jäljelle jää kauniita muistoja ja täysillä elettyä elämään.