Kuinka unohtaisin?

Viestiketjussa http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=116&conference=1500000000000025&posting=22000000007601814 nimimerkki 'absolutely' kuvasi ajatuksiani synnytyksestä niin hyvin, että lisään lainauksen hänen kirjoituksestaan vielä tähän:

"Kun itsellä tuota ikää on ja iltatähti on kesällä tulossa, en halua MISSÄÄN HERRAN NIMESSÄ kokea edes puolittain sitä käsittämättömän kauhistuttavaa asiaa uudelleen, mitä kerran synnyttäessäni alateitse koin. Tunnen nyt toisella kierroksella olevani teuraaksi menevä lammas - uhri ja totaalisesti toisten armoilla.

Kauhistuttava ja kielteisiä tunteita jättänyt synnytys oli verrattavissa LEIKKAUKSEEN ILMAN PUUDUTTEITA tai hitaaseen ja kidutusta täynnä olevaan tappoon, jossa käytetään teräaseita koko kroppaan. En minäkään käsitä miksi sitä on niin vaikea monien uskoa."

--juuri tältä synnytys minusta tuntui. Ja jäin miettimään... eikö, eikö ihan oikeasti asialle olisi voitu tehdä mitään?

neuvoa antaa,mut ittelle kävi suurin piirtein samoin, juhannuksena tulee tapahtumasta 5v.tosin synnytys kesti vaan 7 tuntia siitä ku ekat supparit tuli ja sietämätön kipu kait jotain 1 1/2 tuntia tarpeex kamala kokemus oli, ei kans puudutus auttanu ja muuta ei voitu antaa. Kirjottelin jo tonne alemmas synnytys kokemuksiin sellanen tais otsikko olla.
Nyt pelottaa synnytys ihan sikana la on 12.7 ja on sanottu et laps syntyy aikasemmin

neuvolassa..yritä päästä puhumaan jollekkin ja purkamaan tunteitasi...tsemppiä!!

Tiedätkö, että aika parantaa haavoja ja auttaa unohtamaan, erityisesti kipua.
Ensimmäinen synnytykseni oli tosi rankka kokemus. Muutama kuukausi synnytyksen jälkeen tartuin härkää sarvista ja palasin ajatuksissni poikani syntymäpäivään. Kirjoitin kaiken ylös ja sain aikaan 5 sivua tekstiä, mutta tiedätkö, helpotti! Nyt synnytyksestä on jo 4,5 vuotta, mutta edelleen poskeni kuumottavat, jos luen kirjoittamaani tekstiä.
Toisinkin voi kuitenkin käydä! Sain toisen lapseni 9kk sitten ja synnytys oli aivan upea kokemus! En ajatellut supistusta kipuna, vaan voimana joka lähtee minun kehostani. Se voima aikaansai lapsen syntymän, eikä tuntunut ollenkaan niin pahalta!
Voimia sinulle ja anna aikaa kulua. Kun tunnet olevasi valmis, käy tapahtuma läpi itsesi kanssa uudelleen. Rakas lapsesi antaa sinulle kyllä voimia siihen.

saitpahan sentään epiduraalin. iteseltäni jäi kaikki lievitykset saamatta kun paikat aukesivat nopeasti 9 senttiin asti...viimeistä senttiä sitten odoteltiin kauan ja lopulta ponnistin samalla kun kätilö työnsi sormet sisääni ja työnsi viimeistä senttiä auki. mutta asennoiduin koko odotus ajan niin että tiesin synnytyksen sattuvan ja synnytyksen aikana ajattelin että eipä tästä mihinkään pääse. loppujen lopuksi synnytyksestä jäi hyvät muistot vaikka kauhein kipu se oli mitä olen koskaan kokenut.

Hei,
tiedän tunteesi, tai luulen tietäväni. Omasta synnytyksestäni on jo aikaa. Aika parantaa, se on totta, sinulla on vasta 3 viikkoa kulunut. Mutta sinun pitää päästä puhumaan synnytyksestä, eikö laitoksella tarjottu tätä mahdollisuutta? Minulla oli todella vaikea ja pitkä synnytys, joka lopulta päätyi sektioon ja minulle tarjottiin mahdollisuutta puhua sekä kätilön että leikkaavan lääkärin kanssa jo laitoksella. Taisin itse kyllä sanoa, että oli karmea kokemus, mutta heti kysyttiin että haluanko käydä synnytyksen läpi mukana olleiden kanssa. Ja sekä kätilöllä että lääkärillä oli todella aikaa keskustella kanssani ja sain oman näkökulmani lisäksi toisen näkökulman sekä vahvistuksen sille, että se kova kipu oli todellista, eikä mun kuvitelmaa tai liikaherkkyyttä. Mielestäni tämä auttoi jo paljon, mutta siitä huolimatta olin ainakin ensimmäiset puoli vuotta ihan ehdottomasti sitä mieltä että ei ikinä, ikinä enää. Nyt on mieli muuttunut, haluaisin toisen lapsen, mutta en voi kieltää etteikö ajatus synnyttämisestä pelota. Ei kuitenkaan enää niin paljon että se estäisi raskauden.

Sinulla oli tosi ikävä synnytys ja valitettavasti epiduraali ei auttanut. Useimmiten se kuitenkin auttaa, ja kun kohdallasi kävi näin ettei auttanut, niin mahdollisella seuraavalla kerralla asia on tiedossa, ja sille tehdään jotain. Tätähän et kysynyt, ja voihan olla että seuraavaa kertaa ei todella tule.. Mutta mielestäni se mistä sinä voisit avun saada olisi siis se, että kävisit synnytyksen läpi uudelleen kätilön ja lääkärin kanssa ajan kanssa, sekä isän/tukihenkilön jos oli mukana. Minä juttelen vieläkin välillä synnytyksestäni, nyt se tuska vaan ei enää ole niin paha, aika parantaa..

Kaikkihan ei saa apua samalla tavoin, myös tuo jonkun mainitsema kirjoittaminen voi olla hyvä keino. Toivottavasti näistä saat jotain apua, ja onneksi kuitenkin olet saanut terveen ihanan vauvan ja pystyt häntä rakastamaan! Onnea siitä!

Naistenhan annetaan edelleen kärsiä, koska se on "luonnollista". Jos miehet synnyttäisivät vauvoja, asialle olisi luultavasti tehty jo jotain, ehkä paljonkin. Mielestäni naisten pitäisi pitää meteliä tästä, synnytyskipujen lievittämisestä. Itse olen tehnyt neljä lasta, ja jos sinua yhtään lohduttaa, niin ainakin itselläni jokainen kerta oli edellistä helpompi.

Itse kaksoset kahdeksan kuukautta sitten alakautta synnyttäneenä tiedän mistä puhut :) :) :)Kokemus oli TODELLA kivulias ja kesti 18 tuntia...Voit varmaan kuvitella sen epätoivon, tuskan ja voimattomuuden tunteen, kun ensimmäistä vauvaa tehdessäni takaraivossani takoi ajatus että VIELÄ PITÄISI JAKSAA TOINEN...Pyysin jo välillä lääkäreitä tarttumaan leikkausveitseen kun voimat olivat todellakin loppu :( Jostain ihmeestä sitä kuitenkin sen väsymyksen ja sietämättömän kivun keskeltä löytyi sen verran voimia, että molemmat tenavat saatiin kunnialla maailmaan!

Synnytyksen jälkeen vannoin ja vakuutin että ei IKINÄ enää, mutta nyt kun tuosta "kidutuksesta" on kulunut se kahdeksan kuukautta niin en enää muista sitä kipua niin tarkasti ja "yksityiskohtaisesti". Eli uskon siihen mitä jotkut viisaat ovat joskus sanoneet, että sen synnytyksen jossain vaiheessa "unohtaa". Näin minun anoppinikin minulle sanoi vauveleita sairaalassa katsomassa käydessään kun hänelle niin vannoin ja vakuutin tuota "EI IKINÄÄ..."
Tosin en ihan siihen suostu uskomaan, että synnytyskivut unohtaa samantien kun saa oman lapsensa syliin, minulta siihen meni n. puoli vuotta :) Kyllä se siitä, usko pois! Aurinkoista kesän odotusta uuden tulokkaan kanssa ja JAKSAMISIA!

Kunpa osattaisiin arvata, kenen on henkisesti vaikea päästä vaikeasta synnytyksestään yli. Sinunkin tapauksessasi suunniteltu sektio olisi ehkä jättänyt pienemmät kauhut.

Uskon, että jos halua löytyisi, voitaisiin jollain psykologisella testillä/ tapaamisilla selvittää, kenellä on minkäkinlainen suhtautuminen kehoonsa. Lisäksi uskon, että on hyvin erilaisia suhtautumisia kehoon. Esimerkiksi lapsuuden kokemukset vaikuttavat siihen, miten kestää synnytyksen ja raskauden muutokset. Kaikki eivät ole samanlaisia, eivätkä todellakaan unohda synnytyksen tuskaa heti.

Sinä olet sitä tyyppiä, että synnytyksessä keskityit erityisen voimakkaasti kehosi muutoksiin ja vaikea synnytys saattoi jopa traumatisoida sinut, koska keskityit kokemaan kehosi tuskaa. Syy ei ole sinussa, nämä ovat sellaisia ihmismieleen liittyviä asioita, ettei esim. pelkopoli/valmennus pysty niitä "parantamaan". Ainakin on selvää, että sinua ei osattu auttaa.

Minua huolestuttaa poikaasi projisoimat tunteesi. Sinulla on suuri vaara sairastua uupumuksen kautta masennukseen. Masennus vaanii nimenomaan synnytyksensä huonoksi(kidutukseksi) kokeneita. Hyysääminen saattaa olla oire syyllisyydestä jota ehkä salaa tunnet, koska pelkäät lapsesi huomaavan, että olet kokemastasi tuskasta katkera. Ehdotan, että puhut heti miehellesi tai jollekin toiselle läheiselle ihmiselle ja mahdollisesti haet ammattiapua.

osittain synnytyspelon ja osittain muiden syiden takia kaksi aborttia. Yksi lapsi on. Meni monta vuotta ennen kuin pystyin oman synnytykseni "unohtamaan" Mutta en voisi kuvitellakaan meneväni enää koskaan synnyttämään, jäi siitä sen verran kovat traumat. Synnytykseni kesti suurin piirtein saman verran kuin sinulla, ilman kivunlievitystä. Oma vika tietysti, että pääsi käymään niin, että abortit piti tehdä. Molemmilla kerroilla olin aivan paniikissa siitä, että olisi pitänyt mennä synnyttämään vielä. Ei, edes sektiolla.

Minulla on takana kaksi hirveää hätäsektioon päättynyttä yritystä, ja ymmärrän tunteesi todella hyvin. Ensimmäisen kestoksi on merkitty 23 tuntia, toinen kesti "vain" 15 tuntia.

Uskon myös sen, että epiduraalista ei ollut apua, en saanut minäkään kummallakaan kerralla siitä mitään helpotusta. Toisessa auttoi kuitenkin parakervikaalipuudutus hiukan.

Itse näin unia yli puoli vuotta, heräsin siihen kamalaan kuoleman tunteeseen varsinkin ensimmäisen synnytyksen jälkeen useinkin. Itkin paljon, eikä tilannetta helpottanut sekään, että mieheni oli lähes yhtä järkyttynyt kokemuksesta, sekä kantoi syyllisyyttä siitä että ei kyennyt auttamaan.

Kannattaa puhua asiasta neuvolassa, ja jos lisää lapsia on suunnitelmissa joskus, niin keskustella asiasta jo hyvissä ajoin esimerkiksi sairaalan äitiys- tai pelkopoliklinikalla. Vaadi jo etukäteen tietoa eri vaihtoehdoista.

Itselläni on komas lapsi tuloillaan, mutta minun ei tarvitse enää edes yrittää synnytystä, en edes saisi synnyttää normaalisti. Tähän asti on ollut onnea, että aiemmat lapseni ovat terveitä, mutta nuorempi oli hyvin lähellä kuolla, onneksi kuitenkin hän ei ehtinyt kärsiä hapenpuutteesta kuin arvioilta 15 minuuttia.

Anna siis itsellesi aikaa. Keskustele asiasta jonkun kanssa, äläkä ala itseäsi syyttelemään.

Iloista kesän odotusta koko perheelle!!

synnytyksen suhteellisen nopeasti vaikka myös itsellä oli tosi pitkä ja kivulias (sain esikoisen n. 3kk sitten). Minulle ei myöskään auttanut epiduraalit, vähän aikaa vei terävimmät kivut pois mutta kohta jatkui taas. En olisi kyllä jaksanut loppuun asti jos olisi ollut oma henki kyseessä mutta vauvan takia sai ponnisteltua voimiensa äärirajojen yli. Vauvahan se on synnytyksessä pääasiassa ja itse kestää sen takia mitä vain. Loppujen lopuksi se vuorokausi on lyhyt jälkikäteen ajateltuna vaikka se silloin tuntui vähintään vuodelta.
Kieltämättä oli pettymys itselle että ei ollutkaan supernainen vaan että kipua ei tahtonutkaan kestää ei sitten millään. Viidentoista tunnin avautumisvaihe koko ajan kipeenä vei kummasti enimmät luulot itseltä pois. :) Itsesääli meinasi kyllä tulla mutta eipä siitä olisi ollut mitään hyötyä, päinvastoin.
Kyllä synnytyksestä jäi kammo, nyt kun sen tietää mitä se on. Silti uskon kestäväni myös seuraavalla kerralla kun osaa valmistautua henkisesti paremmin. Ja yleensähän kuulema seuraava kerta on helpompi.
Ja eihän se kipu koko loppuelämäksi jää. Kyllä siitä yli pääsee jos vain haluaa. Ei auta jäädä murehtimaan kun se kerran on jo ohi. Ne kivut ovat kuuluneet miljoonien naisien elämään kautta aikojen, et ole ainoa. Nauti vain vauvastasi ja koita olla murehtimatta menneitä. Aika parantaa haavat.
En osaa unohtamiseen antaa neuvoja eikä synnytystä varmaan voikaan unohtaa mutta eiköhän se ajan kanssa onnistu. Ehkä olet tosi erilainen ihminen kuin mä koska ei mulla ole synnytys ollut mielessä juurikaan sen jälkeen kun olen kotiin päässyt vaikka se kauhea olikin.
Eikö se ole pääasia että olet selvinnyt siitä? Katso vain sitä lopputulosta ja ole siitä ylpeä! Monelle naiselle on varmasti terapiaa se kun niitä synnytysjuttuja jauhetaan oikein urakalla keskenään! :) Toivottavasti sulla ois sellaisia ystäviä joitten kanssa voit puhua ja käydä asiaa läpi, siitäkin on varmasti kovasti apua.

sektio niin mulla kävi. paljon parempi juttu. mulla ekaa yritin mutta ei tullut yrityöntää yli 2tuntia mut tuloksetta. eli sit hätä sektio. ja lisää vois tehdä mut mulla on ollut paha pahoin vointi eltkujen nokassa v 16asti 2 pojan äiti

> "Vauvahan se on synnytyksessä pääasiassa ja itse kestää sen takia mitä vain"

Hienoa, että joku kestää vauvan takia mitä vain. Itse olen toista maata. Minulle vauva oli maailman tärkein asia ennen syntymää. Vaan synnytyskipujen jatkuttua tarpeeksi kauan vauva kävi minulle yhdentekeväksi.

Suunnittelin itsemurhaa lopettaakseni sietämättömäksi kokemani kivun. Pää oli niin sekaisin kivusta, etten ymmärtänyt, etten siinä tilanteessa kykene edes riistämään itseltäni henkeä. En ole ikinä aiemmin ollut itsetuhoinen.

Poika onneksi syntyi ja oma sekä vauvan henki säilyi. Viisi vuotta tapahtuneen jälkeen kävin puolen vuoden ajan juttelemassa asiasta psykiatrian osastolla. Lopputulos tuosta puolen vuoden käynneistä on, että pärjään arjessa asian kanssa. Minua ei esimerkiksi ahdista käydä terveydenhoitajan vastaanotolla, vaikka jonkinlaisen valkotakkikammon asiasta sainkin. (asiassa ei sinänsä logiikkaa, ei valkotakit kipua aiheuttaneet; ihan itse olin kipeä; mutta valkotakit eivät myöskään pystyneet auttamaan, vaikka niin olin luottanut.)

Psykiatrian osastolla käymiistäni keskusteluista huolimatta synnytystrauma on eräänlainen arpi, jota kannan loppuelämäni mukanani. Ja arpi voi repeytyä enemmän tai vähemmän auki jossakin tilanteessa. Keskustelu on kuitenkin auttanut pahaan olooni. Tapahtuneesta tulee muutaman kuukauden päästä kuluneeksi 10 vuotta.

Tää ketju on tosi vanha mutta aihe edelleen hyvä. Mulla jäi omasta synntyksestä trauma. En tiedä onko enemmän synnytyksestä vai jälkimainingeista vai molemmista johtuvaa. Joka tapauksessa mulla oli imukuppisynnytys josta sain pahat repeämät. Jälkitoipuminen kesti kuukausia, kunnossa en ole vieläkään ja synnytyksestä on jo aikaa reilusti kulunut. Synnytys oli jotain niin nöyryyttävää ja kivut kamalat vielä pitkään sen jälkeenkin. Itken vieläkin joka kerta kun muistelen synnytystä. Koskaan en tule enää entiselleni, synnytys pilasi mun vartalon lopullisesti. Mäkin olisin halunnut sen 2-3 lasta mutta yhteen taitaa jäädä. Synnyttämään en enää suostu ainakaan alateitse. Vihaan kroppaani joka ei pystynyt synnyttämään vaan petti mut tärkeällä hetkellä. Mä inhoan elää tässä vartalossa joka ei enää ikinä tule hyväksi, loppuelämän kivut ja vaivat riesana.

Mulla oli viimeinen eli neljäs synnyt kaikista kauhein! Joten ei ole sanottu, että seuraava synnyts olisi samankaltainen.

Jotkut sanovat että eka on pahin ja pisin, ei pidä paikkaansa, mulla toinen oli helpoin ja eka pisin, neljäs kauhein ja kolmas siltä väliltä.

Ei ole myöskään sanottu, että et kokisi vastaavaa uudestaan, mitään ei voi tietää etukäteen.
Mutta kyllä jotkut saavat synnytyskammon, se on selvä. Eräs tuttavani ei tehnyt kuin ekan, koska se oli hänen mielestä kaumala.

Kyllä se ajan kanssa unohtuu, aivan samoin kun muutkin surulliset asiat ja pelottavat ja kauheat. Muista että kun tarpeeksi puhut siitä, kerrot jollekin vaikka sata kertaa, niin kauan kunnes se ei enää tunnu pahalta vaan alkaa jo naurattaa, olet päässyt sen yli.

Mutta niin kauan kun tunnet kauhua ja kammoa, ei kannata edes haaveilla uudesta lapsesta, se oodotusaika on yhtä piinaa, kun tiedät mitä voi olla edessä. Et pysyt nauttimaan mistään, kun vaan pelkäät.

Voit myös kirjoittaa itsellesi kirjeen koko synnytyksestä, ja lukea sitä aina kun alkaa tulla muistot mieleen, kun tulet sinuksi asian kanssa, se helpottaa.

Viikko sitten perustettu upouusi fb-ryhma, tervetuloa kaikki jotka haluatte keskustella asiallisesti omilla nimilla suljetulla foorumilla :)

Sektio & synnytyspelko/-trauma https://www.facebook.com/groups/sektio

"Ryhma sektiolla synnyttaneille (etenkin ei-laaketieteellisista-syista eli suunnitellut pelkosektiot), sektion haluaville, synnytyspelkoisille ja synnytystraumaisille.
Ryhman tarkoitus on jakaa tietoa ja kokemuksia sektiosta, antaa mahdollisuus keskustella synnytyspeloista ja traumaattisista synnytyskokemuksista, seka edistaa naisten oikeutta paattaa omasta ruumiistaan eli oikeutta valita itse vapaasti synnytystapansa."

Varmasti näistä synnytyksistä voisi näitä kauhutarinoita kertoa monikin. Itsekin olen pariin kertaan yli nelikiloiset lapset tehnyt, ei ole ollut vierellä ketään, ei ollut silloin tapana miehiä päästää mukaan. No ensimmäinen oli vaikea ja kesti kauemmin kuin nyt täällä mainitut. Ihana ja toivottu lapsemme syntyi, toinen lapsi tuli vasta vuosien päästä, vaikka hän oli vielä isompi, sujui se nopeammin. Molemmat lapsemme ovat ihania ja olemme kiitollisia.
Kyllähän nuo vaikeat synnytykset ovat jättäneet jälkensä, joita nyt hiljalleen tulee esiin, ihmisen keho on kuitenkin rajallinen kestämään. Olen kyllä hieman katkera siitä, että naisia ei hoideta kuntoon heti synnytysten jälkeen ja kerrota, mitä voi odotella tapahtuvan keholleen myöhemmin.
Kuitenkin tämän kaiken kivun jota silloin kärsin kruunaa lapsemme, he ovat ihania ihmisiä ja ovat menestyneet elämässään, ovat ahkeria ja tunnollisia ihmisiä.