On tärkeää pitää peltomme hyvässä iskussa, kun ruoantuotantokyky heikkenee lähialueilla

Järkyttävä tuhoaminen ja viattomien ihmisten kuolema sekä kärsimys ovat koskettaneet ihmisiä laajalti eri maissa. Myös hyökkäävällä osapuolella on menetetty tuhansittain isiä, puolisoja, poikia ja ystäviä. Kaikki turhia uhreja. Suuria suruja, jotka vaikuttavat sukupolvien ajan vähintään henkiseen hyvinvointiin.

Samalla olemme sodan ja rauhan lisäksi joutuneet tarkastelemaan elämän peruskysymyksiä, kuten rauhaa, hyvinvointia, energian saatavuutta tai hintaa sekä ruoan riittävyyttä. Kahden viime vuoden korona-aika on myös ollut arvojen ja arvostusten uudelleenpohdinnan paikka.

Meillä Suomessa ja rikkaassa Euroopassa on varaa maksaa enemmän ravinnosta ja energiasta, vaikka se kirpaiseekin. Meillä on myös mahdollisuus tukea vähävaraisia tässä. Sen sijaan jo koronasta kärsineessä vähemmän kehittyneessä maailmassa tilanne on toinen. Köyhempien valtioiden kansalaisilla ei kerta kaikkiaan ole varaa ostaa kalliimpaa ruokaa eikä polttoaineita. Tämä pahentaa nälkäongelmaa, lisää työttömyyttä ja johtaa levottomuuksiin sekä pakolaisuuden kasvuun.

Sodan kauhut tullaan siis kokemaan kaukana slaavien mailtakin. Myös tähän tarvitaan apua, vaikkei läntinen media usein kerrokaan kolmannen maailman murheista.

Pahuudella on siis monenlaisia lonkeroita, mutta toivottavasti pidemmällä tähtäimellä hyvä voittaa.

Meillä suomalaisilla on DNA:ssamme kokemus sodista, ja olemme onneksi saaneet viettää kohta kahdeksan vuosikymmentä rauhassa. Tosin Neuvostoliiton uhka leijui ilmassa aina maan lakkaamiseen asti. Useiden satojen vuosien ajan Ruotsi kävi sotia lähisiirtomaa Suomessa Venäjää vastaan muutaman vuosikymmenen välein.

Edellinen pitkä rauhan aika oli suuriruhtinaskunnan alaisuudessa vietetty reilu vuosisata.

Sodan pelko on taas noussut pintaan. Me evakkojen lapset eläydymme Ukrainan kauhuihin ehkä vielä voimakkaammin. Valtiojohdon tyynnyttelyistä huolimatta epäluottamus nostaa päätään. Olemme jo vuosisatoja eläneet sotaa odotellen ja edellisen sodan muistoissa muhien. Niinpä ei ole ihmekään, että Naton kannatus on äkisti heilahtanut uuteen asentoon, kun kesyksi haaveiltu karhu osoittautui jälleen kerran vaaralliseksi.

Ukrainan sodan jälkeen moni asia tulee olemaan toisin sekä konkreettisesti että henkisesti. On surullista, että arkipäivän yhteistyö sydämellisten, kulturellien ja vieraanvaraisten venäläisten kanssa tulee olemaan hankalaa jatkossa.

Keskinäisriippuvuuden ja luottamuksellisen yhteistyön sillat talouden, tieteen, kulttuurin ja urheilun saroilla on nyt poltettu vuosiksi, ehkä jopa vuosikymmeniksi. Kaiken muun yhteistyön katketessa jatkamme edelleen sääennusteiden pohjana olevien reaaliaikaisten säähavaintojen vaihtoa poikkeuksena muusta yhteistyöstä. Ilmakehä kun ei tunne maiden rajoja.

Onko mitään valoa nähtävissä tässä murhenäytelmässä? EU-maat ovat ostaneet Venäjältä fossiilisia polttoaineita vajaalla kolmellasadalla miljardilla vuosittain. Energian saantia länteen ja Venäjän talouden riippuvuutta näistä on pidetty rauhan lukkona. Ei enää. EU on osana vihreää siirtymää suunnitellut joka tapauksessa luopuvansa kivihiilen, öljyn ja maakaasun käytöstä. Nyt on nähtävissä, että tämä suunnitelma vauhdittuu. Tosin lähivuosina joutunemme turvautumaan kivihiileen ja turpeeseen väliaikaisratkaisuina.

Myös suhde ydinvoimaan kokenee uskonpuhdistuksen. Eli ilmasto saattaa kiittää aggressiivista karhua.

Toinen kiinnostava kysymys liittyy ruokaan ja sen saatavuuteen. Meillä Suomessa on ajoittain vähätelty omaa maataloutta, sen tukijärjestelmiä, pidetty sitä auringonlaskun alana ja myös suurena ilmasto-ongelmana. Ehkäpä onkin erittäin arvokasta, että kykenemme tuottamaan kansamme tarvitseman ravinnon täällä emmekä ole huomattavan riippuvaisia vaikkapa Ukrainan ja Venäjän kyvystä myydä meille ravintoa.

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/49da6c9a-9234-4235-a431-e564df35921b