20 - vuotta naimisissa, kaksi lasta - ja nyt pääsiäisenä puoliso ilmoitti, ettei koko aikana ole ollut kovin tyytyväinen suhteeseen, eikä allekirjoittaneeseen ihmisenä ja puolisona. Ei suoraan maininnut sanaa "ero" mutta teki selväksi, että näinkään ei voi jatkua.
Mitä ihmettä? Pitäisikö nyt sitten vuosien jälkeen muuttua ihannepuolisoksi, kuulostaa utopialta. Voisihan sitä kai hetken teeskennellä täydellistä ihmistä mutta se leikki ei kauaa kantaisi..
Mahtaako olla tyypillistä naisille, että jossain vaiheessa ennen viittäkymppiä havahdutaan siihen, että sitä prinssiä valkealla ratsulla ei sitten koskaan tullutkaan. Tuli vain tuollainen tavallinen ihan hyvä mies hyvine ja huonoine puolineen.
Elämän peruspalikat meni rikki kertaheitolla, sattuu joka paikkaan ja tuntuu pahalta, ei oikein osaa edes kuvailla, kuinka pahalta tuntuu.
Enää puuttuu yhtälöstä se kauhukuva, että löytää jonkun lohduttajan työpaikalta tai jotain vastaavaa.
Tuli jo mieleen, että pakkaan tärkeimmät mukaan ja häivyn, näiden valvottujen öiden jälkeen tuntuu kohtuulliselta idealta - ikäänkuin saisin viimeisen sanan tekemällä ns. johtopäätökset itse ja radikaalisti. Jos kerran ei ole hyvä ollut, niin lopetetaan rajuimmalla tavalla - häipymällä lopullisesti. Jatkossa tietysti on pakko olla käytännön asioissa jonkin verran yhteydessä, mutta nyt ensialkuun voisi vaan ottaa hatkat.
Hitto kun on vaikeaa.
Parisuhteen päättyminen?
27
1180
Vastaukset
No onhan tuo melko tavallista. Viisikymppisenä havahdutaan, että elämä on kääntynyt ehtoopuolelle ja pitää miettiä viettääkö sen epätyydyttävässä parisuhteessa vai lähteekö erilleen. Tuossa vaiheessa yleensä lapsetkin ovat jo sen verran isoja, etteivät saa erosta traumoja.
Eräs nk. palstatotuuksista on, että naisilla on nuorena ns "juoksut" jossa kokeillaan erilaisia miehiä ja kun juoksut on juostu, haetaan ei niin jännittävä isäehdokas. Kun lapset on saatu tarpeeksi isoiksi voidaan taas ruveta elämään itselle.
Kyllähän tuo edellä kuvailtu on karrikatyyri, mutta on siinä ripaus totuuttakin.
Jos haluat parisuhteen jatkuvan, niin nyt viimeistään kannattaa ruveta panostamaan siihen. Ota selvää mikä vaimoa pännii ja miettikää mitä voisitte tehdä asialle. Häntää heiluttavaksi koiraksi ei kuitankaan kannata alentua. Muutenkin kannattaa ruveta panostamaan itseensä ja loppuelämään. Ei muuta kuin salille ja harrastuksiin.- Anonyymi
Mä sanoisin, että tuossa kohtaa on usein jo liian myöhäistä yrittää korjata. Ne keskustelu- ja korjausyritykset ovat yleensä tupanneen naisen puolelta jatkumaan jo vuosikausia, ennen kun ollaan ap:n tilanteessa. Viimeistään silloin, jos nainen alkaa puhua erosta, niin korjaaminen on jo myöhäistä. Nainen on jo päätöksensä tehnyt.
- Anonyymi
Luin tuon kommentin "Ei muuta kuin salille ja harrastuksiin" ja ajattelin että voi helevettos sentään, silläkö tästä asiat lutviutuu? Mutta ehkä siinä onkin vinha perä (salilla ei ole tullut liiemmin käytyä ja ainoa harrastus on ollut työ, jonka tulokset nekin ovat viime aikoina kehnoja)
Ehkä tuo vaimon avautuminen aiheesta oli erään tunnnekuohun tulos, ei hän tarkoittanut että koko 20 - vuotta olisi ollut surkeaa, ei tietenkään. Mutta alkoi nostaa yksittäisiä asioita vuosien varrelta, osa kyllä ihan aiheesta mutta...
Tulee sellainen olo, että on tosi epäreilua lähestyä asiaa tuolla tavalla. Tai sitten asian taustalla on muutakin, jota ei tässä vaiheessa halua tuoda pöytään, vaan kokeilee, mihin suuntaan tällä taktiikalla edetään. Välillä tosiaan pienessä uhmassa sitä päättää, että voi viddu sitten prkl - lähdetään uusiin maisemiin "haittaamasta hänen fantasioistaan täydellisestä elämästä"
Paljon koettu kaikkea hienoja juttuja, matkusteltu kaukomailla ja suuren rapakon takana, hienoja muistoja ja elämyksiä, tosi hienoja. Usein lapset olleet myös mukana, mutta myös kahdestaan laatuaikaa. Tulee hullu tunne, että "nyt elämä on pettänyt minut" jollain ihmeellisellä tavalla, joka ei kuulu minun kohtaloon. Tai sitten on tyhmää yrittää löytää vikaa vain peilistä, ehkä asioita tapahtuu, jota ei voi välttää, vaikka kuinka hyvin yrittäisi elää ja olla, antaa toiselle tilaa jne. (en ole kylläkään mikään aviomiehen täydellinen malli tai yritä liikaa tms) mutta ei tämän näin pitänyt mennä. Ensimmäistä kertaa elämässä on tunne, että pitäisiköhän yrittää, saisiko asioita vielä huonommaksi ryyppäämällä ja siirtyisi murehtimaan kohtaloaan ja vellomaan itsesäälissä kunnon self-damage-tyylillä. Mihinkään hemmetin miesten eroterapia-ryhmiin en aio hakeutua, vaikka kuinka menisi päin persettä. Ainoa miete, joka aika-ajoin tuo pientä laihaa lohtua on se, että ymmärrän, että ei ole minun vaikutusvallassa, mitä toinen sisimmässään ajattelee - ehkä parempi alkaa hyväksyä asia. Mutta nyt ei vielä pysty hyväksymään, eikä oikein ymmärtämään - koska epäreilu on tämä tilanne. Ehkä paikallisesta löytyisi kohtalotovereita, joiden kanssa jakaa elämän kolhuja. Sanoisi edes suoraan, että "se on ero nyt" ilman että joutuu arvailemaan mielenliikkeitä. Ehkä sitä säilyttäisi ripauksen itsekunnioitusta, kun viheltäisi pelin poikki. Sitten voisin sääliä itseäni vuositolkulla, olisiko sittenkin pitänyt yrittää. - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Luin tuon kommentin "Ei muuta kuin salille ja harrastuksiin" ja ajattelin että voi helevettos sentään, silläkö tästä asiat lutviutuu? Mutta ehkä siinä onkin vinha perä (salilla ei ole tullut liiemmin käytyä ja ainoa harrastus on ollut työ, jonka tulokset nekin ovat viime aikoina kehnoja)
Ehkä tuo vaimon avautuminen aiheesta oli erään tunnnekuohun tulos, ei hän tarkoittanut että koko 20 - vuotta olisi ollut surkeaa, ei tietenkään. Mutta alkoi nostaa yksittäisiä asioita vuosien varrelta, osa kyllä ihan aiheesta mutta...
Tulee sellainen olo, että on tosi epäreilua lähestyä asiaa tuolla tavalla. Tai sitten asian taustalla on muutakin, jota ei tässä vaiheessa halua tuoda pöytään, vaan kokeilee, mihin suuntaan tällä taktiikalla edetään. Välillä tosiaan pienessä uhmassa sitä päättää, että voi viddu sitten prkl - lähdetään uusiin maisemiin "haittaamasta hänen fantasioistaan täydellisestä elämästä"
Paljon koettu kaikkea hienoja juttuja, matkusteltu kaukomailla ja suuren rapakon takana, hienoja muistoja ja elämyksiä, tosi hienoja. Usein lapset olleet myös mukana, mutta myös kahdestaan laatuaikaa. Tulee hullu tunne, että "nyt elämä on pettänyt minut" jollain ihmeellisellä tavalla, joka ei kuulu minun kohtaloon. Tai sitten on tyhmää yrittää löytää vikaa vain peilistä, ehkä asioita tapahtuu, jota ei voi välttää, vaikka kuinka hyvin yrittäisi elää ja olla, antaa toiselle tilaa jne. (en ole kylläkään mikään aviomiehen täydellinen malli tai yritä liikaa tms) mutta ei tämän näin pitänyt mennä. Ensimmäistä kertaa elämässä on tunne, että pitäisiköhän yrittää, saisiko asioita vielä huonommaksi ryyppäämällä ja siirtyisi murehtimaan kohtaloaan ja vellomaan itsesäälissä kunnon self-damage-tyylillä. Mihinkään hemmetin miesten eroterapia-ryhmiin en aio hakeutua, vaikka kuinka menisi päin persettä. Ainoa miete, joka aika-ajoin tuo pientä laihaa lohtua on se, että ymmärrän, että ei ole minun vaikutusvallassa, mitä toinen sisimmässään ajattelee - ehkä parempi alkaa hyväksyä asia. Mutta nyt ei vielä pysty hyväksymään, eikä oikein ymmärtämään - koska epäreilu on tämä tilanne. Ehkä paikallisesta löytyisi kohtalotovereita, joiden kanssa jakaa elämän kolhuja. Sanoisi edes suoraan, että "se on ero nyt" ilman että joutuu arvailemaan mielenliikkeitä. Ehkä sitä säilyttäisi ripauksen itsekunnioitusta, kun viheltäisi pelin poikki. Sitten voisin sääliä itseäni vuositolkulla, olisiko sittenkin pitänyt yrittää.Mietihän mielummin mitä teet kotona vaimosi kanssa, miten saisit teille yhteistä kivaa tekemistä. Edellyttäen tietenkin, että omalta osaltasi haluat jatkaa liittoa.
Tuttava pariskunta erosi kun mies ensin oli keskittynyt vaan töiden jälkeen puhelimeen/ tietokoneeseen ja kaikki yhteiseen toimintaan liittyvät ehdotukset mies epäsi. Mies halusi kuluttaa koko ajan vapaa-aikana peleissä, netissä yms. Teki vain äärimmäisen pakolliset toimet kotona/pihalla.
Rouva sanoi mielestäni aika hyvin.
Että hänellä on ollut vain miehen varjo monta vuotta kotona, että on tottunut jo yksin elämiseen.
Eron jälkeen oli helpottunut.
Vähemmän siivottavaa ym. Huushollin töitä ja kodin ilmapiiri parani, kun ei tarvinnut miestä kivirekenä raahata henkisesti mukanaan. - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Mietihän mielummin mitä teet kotona vaimosi kanssa, miten saisit teille yhteistä kivaa tekemistä. Edellyttäen tietenkin, että omalta osaltasi haluat jatkaa liittoa.
Tuttava pariskunta erosi kun mies ensin oli keskittynyt vaan töiden jälkeen puhelimeen/ tietokoneeseen ja kaikki yhteiseen toimintaan liittyvät ehdotukset mies epäsi. Mies halusi kuluttaa koko ajan vapaa-aikana peleissä, netissä yms. Teki vain äärimmäisen pakolliset toimet kotona/pihalla.
Rouva sanoi mielestäni aika hyvin.
Että hänellä on ollut vain miehen varjo monta vuotta kotona, että on tottunut jo yksin elämiseen.
Eron jälkeen oli helpottunut.
Vähemmän siivottavaa ym. Huushollin töitä ja kodin ilmapiiri parani, kun ei tarvinnut miestä kivirekenä raahata henkisesti mukanaan.Olikohan tuokin mies kyllästynyt siihen, että teki vääriä asioita, väärään aikaan, väärällä tavalla. Eikä sitten enää kiinnostanut tehdä tasan yhtään mitään.
Anonyymi kirjoitti:
Luin tuon kommentin "Ei muuta kuin salille ja harrastuksiin" ja ajattelin että voi helevettos sentään, silläkö tästä asiat lutviutuu? Mutta ehkä siinä onkin vinha perä (salilla ei ole tullut liiemmin käytyä ja ainoa harrastus on ollut työ, jonka tulokset nekin ovat viime aikoina kehnoja)
Ehkä tuo vaimon avautuminen aiheesta oli erään tunnnekuohun tulos, ei hän tarkoittanut että koko 20 - vuotta olisi ollut surkeaa, ei tietenkään. Mutta alkoi nostaa yksittäisiä asioita vuosien varrelta, osa kyllä ihan aiheesta mutta...
Tulee sellainen olo, että on tosi epäreilua lähestyä asiaa tuolla tavalla. Tai sitten asian taustalla on muutakin, jota ei tässä vaiheessa halua tuoda pöytään, vaan kokeilee, mihin suuntaan tällä taktiikalla edetään. Välillä tosiaan pienessä uhmassa sitä päättää, että voi viddu sitten prkl - lähdetään uusiin maisemiin "haittaamasta hänen fantasioistaan täydellisestä elämästä"
Paljon koettu kaikkea hienoja juttuja, matkusteltu kaukomailla ja suuren rapakon takana, hienoja muistoja ja elämyksiä, tosi hienoja. Usein lapset olleet myös mukana, mutta myös kahdestaan laatuaikaa. Tulee hullu tunne, että "nyt elämä on pettänyt minut" jollain ihmeellisellä tavalla, joka ei kuulu minun kohtaloon. Tai sitten on tyhmää yrittää löytää vikaa vain peilistä, ehkä asioita tapahtuu, jota ei voi välttää, vaikka kuinka hyvin yrittäisi elää ja olla, antaa toiselle tilaa jne. (en ole kylläkään mikään aviomiehen täydellinen malli tai yritä liikaa tms) mutta ei tämän näin pitänyt mennä. Ensimmäistä kertaa elämässä on tunne, että pitäisiköhän yrittää, saisiko asioita vielä huonommaksi ryyppäämällä ja siirtyisi murehtimaan kohtaloaan ja vellomaan itsesäälissä kunnon self-damage-tyylillä. Mihinkään hemmetin miesten eroterapia-ryhmiin en aio hakeutua, vaikka kuinka menisi päin persettä. Ainoa miete, joka aika-ajoin tuo pientä laihaa lohtua on se, että ymmärrän, että ei ole minun vaikutusvallassa, mitä toinen sisimmässään ajattelee - ehkä parempi alkaa hyväksyä asia. Mutta nyt ei vielä pysty hyväksymään, eikä oikein ymmärtämään - koska epäreilu on tämä tilanne. Ehkä paikallisesta löytyisi kohtalotovereita, joiden kanssa jakaa elämän kolhuja. Sanoisi edes suoraan, että "se on ero nyt" ilman että joutuu arvailemaan mielenliikkeitä. Ehkä sitä säilyttäisi ripauksen itsekunnioitusta, kun viheltäisi pelin poikki. Sitten voisin sääliä itseäni vuositolkulla, olisiko sittenkin pitänyt yrittää."Luin tuon kommentin "Ei muuta kuin salille ja harrastuksiin" ja ajattelin että voi helevettos sentään, silläkö tästä asiat lutviutuu? Mutta ehkä siinä onkin vinha perä (salilla ei ole tullut liiemmin käytyä ja ainoa harrastus on ollut työ, jonka tulokset nekin ovat viime aikoina kehnoja)"
Noissa harrastuksissa on monta puolta. Salilla tietysti kunto ja ulkonäkö paranee, mutta yleisesti ottaen harrastuksissa pystyy purkamaan arkielämän paineita ja toisaalta, harrastukset ovat useimmiten "parisuhde CV: ssä" plussaa, koska sinua kiinnostaa muukin kuin työ ja sohva.
En aivan lyttäisi tuollaista (ero)terapiaa. Meillä miehillä harvemmin on niin hyviä kavereita, joiden kanssa voisi käydä eroa läpi kunnolla. Naiset taas puivat ystäviensä kanssa parisuhteitaan paljonkin. Todisteena tästä pitäisin, että itsekin kirjoitat tänne Suoli24 palstalle, kun ei ole oikein muuta paikkaa.
Tuollainen kaveri/teraputti voi auttaa näkemään mikä osuus erosta johtuu itsestä ja mikä puolisosta. Kavereissakin on se vika, että he lähtevät helposti myötäilemään sinun mielipteitä uskaltamatta haastaa.- Anonyymi
Yogamies kirjoitti:
"Luin tuon kommentin "Ei muuta kuin salille ja harrastuksiin" ja ajattelin että voi helevettos sentään, silläkö tästä asiat lutviutuu? Mutta ehkä siinä onkin vinha perä (salilla ei ole tullut liiemmin käytyä ja ainoa harrastus on ollut työ, jonka tulokset nekin ovat viime aikoina kehnoja)"
Noissa harrastuksissa on monta puolta. Salilla tietysti kunto ja ulkonäkö paranee, mutta yleisesti ottaen harrastuksissa pystyy purkamaan arkielämän paineita ja toisaalta, harrastukset ovat useimmiten "parisuhde CV: ssä" plussaa, koska sinua kiinnostaa muukin kuin työ ja sohva.
En aivan lyttäisi tuollaista (ero)terapiaa. Meillä miehillä harvemmin on niin hyviä kavereita, joiden kanssa voisi käydä eroa läpi kunnolla. Naiset taas puivat ystäviensä kanssa parisuhteitaan paljonkin. Todisteena tästä pitäisin, että itsekin kirjoitat tänne Suoli24 palstalle, kun ei ole oikein muuta paikkaa.
Tuollainen kaveri/teraputti voi auttaa näkemään mikä osuus erosta johtuu itsestä ja mikä puolisosta. Kavereissakin on se vika, että he lähtevät helposti myötäilemään sinun mielipteitä uskaltamatta haastaa.Hyviä pointteja..
Ehkä alan purkaa aiheeseen liittyvää tuskaa ja ahdistusta kuntosalille.
Jotenkin ei jaksaisi enää päivästä toiseen märehtiä asiaa ja velloa siinä.
Kuka väitti, että elämän (ja parisuhteen) pitäisi olla helppo rasti?
- Anonyymi
Sanoisin, ettei liity välttämättä suoraan johonkin ikään. Joku voi havahtua parikymppisenä, jos on vaikka teineistä seurustelu ja sitten alkaa miettiä, ettei tässä suhteessa voi elämää rakentaa. Toinen havahtuu kolmekymppisenä, ettei tähän nyt voi alkaa lapsia tehdä. Kolmas taas taas havahtuu viisikymppisenä, että haluaisi edes hetken elää omastakin mielestään hyvää elämää kun on jo valtaosan tuhlannut pelkästään muihin. Se on niin tilannekohtaista milloin ne tyytymättömyyden tunteet voivat herätä. Tosin harvemmin ne hetkessä heräävät vaan yleensä ne ovat olleet olemassa jo vuosikausia, mutta niitä on vaan yritetty sietää.
En tiedä miksi on niin tyypillistä, että juuri miehille nuo jutut tuntuvat tulevan useammin yllätyksenä. Toki naiaissakin on heitä, joille puolison tyytymättömyys tulee puskista, mutta he ovat melko pieni vähemmistö. Kuitenkin naiset ovat yleensä natkuttaneet miehelleen niistä samoista asioista ehkä kymnenenkin vuotta, mutta sitten kun mitta on täynnä ja nainen lähtee niin mies "yllättyy".- Anonyymi
Se tulee yllätyksenä miehelle siksi, että sitkeistä ja hyvin pitkäaikaisista harhaluuloista poiketen miehet eivät vieläkään olla lukea ajatuksia.
- Anonyymi
No ompa ikävää, että pitää oikein korostaa, ettei 20 vuoteen ole ollut tyytyväinen; sehän on tosin puolisosi häpeä, olisi tehnyt asialle jotakin, sinä nimittäin et ole vastuussa hänen onnellisuudestaan. Varmasti vaikutat siihen mutta jokainen ottakoon vastuun omasta elämäntyytyväisyydestään.
Te olette valinneet toisenne, ei pelkästään puolisosi sinua vaan yhdessä olette päättäneet perustaa perheen; tästäkin molempien tulee ottaa vastuu ja toimia sen mukaisesti.
Turha yleistää, eli ei, naisille ei yleensä tule ennen viittäkymmentä tuollaisia ajatuksia, ellei niitä ole jo ollut aiemmin ja jostain syystä on sitten niitä pantannut vuosikausia, joka sinällään on typerää. - Anonyymi
Valittajalla on yleensä homma hakusessa, haukkuu toista kun itse hukassa.
- Anonyymi
Niin, jos se tosiaan on niin, että vaimolla on oman itsensä kanssa vaikeuksia ja jokin ahdistaa enemmän tai vähemmän - kai sitä nyt aina jotain huomautettavaa löytyy joka suhteesta. Tai sitten riittää ihan se, että toisen naama vaan alkanut kyllästyttämään oikeasti.
Ehkä se on viisainta nostaa kytkintä eikä jäädä odottelemaan armopaloja tai mielen muuttumista, jotain on mennyt jo rikki, ehkä ei voi korjata.
"Mutta alkoi nostaa yksittäisiä asioita vuosien varrelta, osa kyllä ihan aiheesta mutta..."
Pirukseen paljon on rouvalla jäänyt vuosien saatossa asioita kanssasi selvittelemättä, jos niitä useampia nyt tiputeltiin keskustelupöytään aikojen takaa, pölyttyneinä. Ei ole hyvä merkki, jos joku kaivelee menneitä esille katkeruudessaan.
Äkkiseltään kuulostaa jopa siltä, että joku ymmärtäjä/lohduttaja on jo tiedossa...- Anonyymi
Tämähän se olikin piristävä diagnoosi, ajatus on kaamea. Mutta en usko kuitenkaan,
Anonyymi kirjoitti:
Tämähän se olikin piristävä diagnoosi, ajatus on kaamea. Mutta en usko kuitenkaan,
No eipä tässä mitään diagnooseja jaeta, vaan kommentteja ja ajatuksia. On tuota itsekin parisuhteissa kolaroitua, niin on jotain mistä voi heitellä ajatuksia.
Tuo ei vaan tuo vanhojen kaunojen ja katkeruuksien esille tonkiminen ole ikinä luvannut mitään hyvää. TUo on vähän sellaista, jota tehdään ennen kuin ns. lyödään kovaa. Jos vedetään hyvin radikaali vertaus, niin juuri tuotahan tavallaan Putinkin teki Ukrainalle, eikä kukaan kuvitellut sen menevän siitä kummemmaksi. Ja nyt sitten soditaan tosissaan. Ne vanhat kaunat on pirun vaarallisia.
Oli lohduttajaa tai ei, niin nimenomaan uskon asia se ei ole.
- Anonyymi
Minulla oli sama tilanne joitain vuosia sitten. Pitkä parisuhde, lapsia, ja yhtäkkiä vaimo(ex) alkoi puhua että on välillä miettinyt eroa. Meillä ei ollut riitoja juuri koskaan, seksiäkin oli tasaisesti, olimme hyvä tiimi, nauroimme, juttelimme, siinä se sitten kai syy olikin. Ei ollut varsinaista intohimoa. Hän sanoi ettei ole kipinää, että jotain tarvis tehdä.
Tein sen virheen, että aloin yrittää entistä enemmän, juurikin kuin se häntää heiluttava koira. Näin että vaimoni oli hukassa itsensä kanssa, mutta halusin silti etsiä syitä itsestäni, ja olla viimeisen päälle hyvä mies. Se aiheutti vain sen, että vaimoni alkoi vältellä yhä enemmän, juoksi karkuun, piiloutui kiireen ja lasten hektisyyden taakse. Keskustelu muuttui vaikeaksi, kun toinen pakeni ja usein keskustelut yhteisistä asioista keskeytyi, kun tuli muka aina yhtäkkiä niin kiire.
Lopulta syy selvisi, kun eropaperit oli jo pöydällä. Olin toki vaistonnut asian pitkään, ja kysynytkin, mutta vaimo ei myöntänyt mitään. Hän oli jo jonkin aikaa saanut intohimoa ja kipinää työpaikkaromanssista. Sillä tiellä on edelleen. Siinä vaiheessa tajusin, että olisi pitänyt heti uskoa vaistoa ja hälytyskelloja. Se kun toinen ihminen muuttuu lyhyen ajan sisällä, sellaiseksi ettei enää tunnista samaksi, ajatuksiltaan ja muutenkin, on merkki kolmsnnesta osapuolesta.
Eniten minua harmitti jälkeenpäin se, että sanoin jo aikaisessa vaiheessa, että jos hänellä on toinen mies kiikarissa, niin minun puolestani voidaan erota ihan heti, ja asia olisi minun puolesta ookoo kerralla. Ei, hän sanoi ettei ketään ole, ja pitkitti näin eroa. Huijasi minua, mutta en ymmärrä miksi. Annoin hänelle mahdollisuuden siihen, että erotaan saman tien, jos uusi mies vireillä. Mutta ei, ei niin ketään, ja että yritetään.
Tavallaan se mitä exä teki, ei ollut reilua minua, eikä uutta miestä kohtaan. Hän pelasi aikaa, mutta ketä varten. Senkö takia, ettei ollut varma, en tiedä, se on edelleen kysymysmerkki. Tosin asia ei enää sillä tapaa vaivaa minua, olen päässyt erosta yli.
Edelleen exä on työpaikkaromanssin kanssa, muutti lennosta hänen luo asumaan. En tiedä sitten, saiko hän kuun taivaalta vai mitä, mutta näillä mennään. Edelleen häntä vaivaa sama mitä eroprosessin aikaan, lentää pää pilvissä, mutta toisinaan olemus aggressiivisen vihainen ja marttyyrimainen, mitä hän ei aiemmin koskaan ollut. En tiedä onko hänellä asioiden käsittely vielä kesken, toki veikkaan ettei hän koskaan kunnolla asioita käsitellyt koska vaihtoi lennosta.
Itse olen onnellinen, koska päästin irti, ja pääsin myös itse irti. Elän lapsilleni ja itselleni, se on parasta, ja näen että lapset voi jälleen hyvin.
Muista. Erosta selviää kyllä, asiat kannattaa käsitellä hyvin, ottaa aikaa itselle, hyväksyä asiat. Ero näyttää sinunkin tapauksessa melko todennäköiseltä. Kolmannen osapuolen olemassaolosta en mene arvaamaan mitään, se joko on, tai sitten ei ole. Onnea sinulle, aloita irtipäästäminen jo nyt. Älä tee sitä virhettä että pitkität ja roikut. Irti vaan, se helpottaa ajan kanssa. Terapiassa voi käydä, tai sitten ihan vain jutella jonkin kaverin kanssa. - Anonyymi
Vaikuttaa siltä, että ette ole vuosien saatossa paljoakaan asioista puhuneet.
Minulle tuon on käsittämätön tilanne.
Yhtenä esimerkkinä metsäluterilaisen kasvatuksen saanut vaimoni. Hänellä oli perinteinen roolikuva miehestä ja naisesta.
Arkiasioissa ei ollut koskaan mitään erimielisyyttä.
Seksissä hän oli passiivinen. Ei kieltäytynyt koskaan mutta ei tehnyt aloitteitakaan.
Jossakin tuossa hieman 30v iän tietämissä otin asian puheeksi. Miksi aina minun on tehtävä aloite? Eikö hänellä ole lainkaan omaa tahtoa? Milloin? Miten?
Meni myttyisen näköiseksi mutta asia alkoi muuttumaan.
Nyt olemme reilusti yli 70v ja naisen ja miehen biologinen taantuminen on hyvin eritahtista.
Jo parikymmentä vuotta olemme eläneet vaimoni mielialojen mukaan.
Hän tietää minun mieltymykseni. Olemme puhuneet, ja puhumme niistä kuten myös hänen tuntemuksistaan. Olemmekohan ruutiinien orjia koska viikottaisiin harrastuksiimme sopivat välipäivät, keskiviikko ja lauantai, ovat seurusteluun sopivia? Tarpeen vaatiessa vaihdot ovat mahdollisia ja silloinkin vaimoni on asialla.- Anonyymi
Onko tuossakaan mitään järkeä, että roikutaan vuosikymmenet saman naaman kanssa, ja ollaan sitten lopputuloksena kiikkustuolikaverit 😂..
Minä erosin vaimostani kun täytin 50v. Kummallakaan ei ole uutta pysyvää kumppania, eikä tarvikaan olla. Satunnaisia tuttavuuksia silloin tällöin, ei sen enempää. Eikä tarvitsekaan.
Ollaan exän kanssa molemmat vähän reilu 55v, ja joskus satunnaisesti jutellaan, lasten juhlissa tms. Molemmat ollaan sitä mieltä, että parisuhteet on nuorten juttu, ja vanhana sitä voi tehdä muutakin kuin kyhnätä saman naaman kanssa vuodesta toiseen. Vielä kun jaksaa.
Eksä oli samaa mieltä, että on se vaan mukavaa kun saa elellä yksikseen, juuri niin kuin haluaa. Vaikka ei meillä koskaan mitään suurta vääntöä mistään ollutkaan. Niin on se parisuhteessa kuitenkin jatkuvasti ns tehtävä työtä parisuhteen eteen. Ei sellaistakaan koko elämää jaksa. Jossain vaiheessa on hyvä elää ns itselleen, ja nauttia ihan itse. On suorastaan stressitöntä elämää, kun ei tarvi jatkuvasti ottaa toista ihmistä huomioon, tehdä kompromisseja, suostua toisen pyyntöön ja keskeyttää oma hommansa, lähteä kauppareissulle vaikkei huvittaisi yhtään, sitähän se parisuhde on, molemmat elää tietyllä tapaa toisen ehdoilla, ja kaikki on koko ajan sitä samaa tylsää yhteensovittamista.
Olen elänyt elämäni parasta aikaa 50:n jälkeen, kun en ole kenessäkään kiinni, täysin vapaana tekemään mitä ikinä mieleen juolahtaa. Samaa on sanonut eksä. Kumpikaan emme tällä hetkellä hae ketään parisuhteeseen. Lapset auttaa meitä kun ikäännymme, emme tarvi ketään toista iällä olevaa ihmistä tähän yskimään ja rykimään, sekä rajoittamaan huvituksia ja asettamaan vaatimuksia.
Tehkää perässä, niin oivallatte mitä tarkoitan. Parisuhteet on tarkoitettu nuorille, alle 40 vuotiaille, silloin kun niitä lapsia tehdään. Jos sellaisia haluaa. Muutoin koko parisuhdeperinne on ihan turha pinttynyt tapa, josta on usein vain enemmän haittaa kuin hyötyä. - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Onko tuossakaan mitään järkeä, että roikutaan vuosikymmenet saman naaman kanssa, ja ollaan sitten lopputuloksena kiikkustuolikaverit 😂..
Minä erosin vaimostani kun täytin 50v. Kummallakaan ei ole uutta pysyvää kumppania, eikä tarvikaan olla. Satunnaisia tuttavuuksia silloin tällöin, ei sen enempää. Eikä tarvitsekaan.
Ollaan exän kanssa molemmat vähän reilu 55v, ja joskus satunnaisesti jutellaan, lasten juhlissa tms. Molemmat ollaan sitä mieltä, että parisuhteet on nuorten juttu, ja vanhana sitä voi tehdä muutakin kuin kyhnätä saman naaman kanssa vuodesta toiseen. Vielä kun jaksaa.
Eksä oli samaa mieltä, että on se vaan mukavaa kun saa elellä yksikseen, juuri niin kuin haluaa. Vaikka ei meillä koskaan mitään suurta vääntöä mistään ollutkaan. Niin on se parisuhteessa kuitenkin jatkuvasti ns tehtävä työtä parisuhteen eteen. Ei sellaistakaan koko elämää jaksa. Jossain vaiheessa on hyvä elää ns itselleen, ja nauttia ihan itse. On suorastaan stressitöntä elämää, kun ei tarvi jatkuvasti ottaa toista ihmistä huomioon, tehdä kompromisseja, suostua toisen pyyntöön ja keskeyttää oma hommansa, lähteä kauppareissulle vaikkei huvittaisi yhtään, sitähän se parisuhde on, molemmat elää tietyllä tapaa toisen ehdoilla, ja kaikki on koko ajan sitä samaa tylsää yhteensovittamista.
Olen elänyt elämäni parasta aikaa 50:n jälkeen, kun en ole kenessäkään kiinni, täysin vapaana tekemään mitä ikinä mieleen juolahtaa. Samaa on sanonut eksä. Kumpikaan emme tällä hetkellä hae ketään parisuhteeseen. Lapset auttaa meitä kun ikäännymme, emme tarvi ketään toista iällä olevaa ihmistä tähän yskimään ja rykimään, sekä rajoittamaan huvituksia ja asettamaan vaatimuksia.
Tehkää perässä, niin oivallatte mitä tarkoitan. Parisuhteet on tarkoitettu nuorille, alle 40 vuotiaille, silloin kun niitä lapsia tehdään. Jos sellaisia haluaa. Muutoin koko parisuhdeperinne on ihan turha pinttynyt tapa, josta on usein vain enemmän haittaa kuin hyötyä.Erittäin hyviä kirjoituksia, myös erityisesti 15:01 kirjoitettu. Antaa miettimisen aihetta, kiitos näistä. Nyt ensimmäistä kertaa näen tuon asian - tämä parisuhde ja sen vaatimusten täyttäminen, jumalauta tämähän on jo pitkään käynyt työstä.
Ehkä olisikin hyvä nyt hieman yli viisikymppisenä alkaa itsekkääksi (lapsetkin jo aika isoja ja pärjäävät) ja alkaa elää itselleen. Voihan olla että uusi rakkauskin voisi löytyä joskus (epäilen tosin)
"Näin että vaimoni oli hukassa itsensä kanssa, mutta halusin silti etsiä syitä itsestäni, ja olla viimeisen päälle hyvä mies. Se aiheutti vain sen, että vaimoni alkoi vältellä yhä enemmän, juoksi karkuun, piiloutui kiireen ja lasten hektisyyden taakse."
Tuo edellinen kohta erityisesti avasi silmät, noinhan se juuri nyt on. - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Erittäin hyviä kirjoituksia, myös erityisesti 15:01 kirjoitettu. Antaa miettimisen aihetta, kiitos näistä. Nyt ensimmäistä kertaa näen tuon asian - tämä parisuhde ja sen vaatimusten täyttäminen, jumalauta tämähän on jo pitkään käynyt työstä.
Ehkä olisikin hyvä nyt hieman yli viisikymppisenä alkaa itsekkääksi (lapsetkin jo aika isoja ja pärjäävät) ja alkaa elää itselleen. Voihan olla että uusi rakkauskin voisi löytyä joskus (epäilen tosin)
"Näin että vaimoni oli hukassa itsensä kanssa, mutta halusin silti etsiä syitä itsestäni, ja olla viimeisen päälle hyvä mies. Se aiheutti vain sen, että vaimoni alkoi vältellä yhä enemmän, juoksi karkuun, piiloutui kiireen ja lasten hektisyyden taakse."
Tuo edellinen kohta erityisesti avasi silmät, noinhan se juuri nyt on.Se on myös yksi asia, ettei eron jälkeen ala ajatella, että pitää löytää uusi rakkaus tilalle. Voihan sellainen joskus tulla eteen, mutta miksi sellaistakaan haluta, kun maailma on täynnä mahdollisuuksia. Itse ajattelin eron jälkeen niin, että nyt on pitkä parisuhde koettu, lapsineen päivineen, että nyt on aika kokea jotain muuta. Miksi ihmeessä haluta siihen tyhjään kohtaan uusi parisuhde, kun sen voi täyttää jollain muulla. Parisuhteen voi jättää myös hyväksi muistoksi elämän varrelta. Ei ihmisen tarvi olla elämäänsä jonkun kanssa parisuhteessa.
Onni löytyy usein lähempää kuin luuleekaan, omasta itsestään. Voi tehdä asioita, joita ei ole aiemmin ehtinyt tehdä. Ihan mitä itse, juuri sinä, haluat, eikä kukaan muu. Eikä se ole millään tapaa itsekästä, meillähän on vain tämä yksi ainoa elämä, siitä kannattaa nauttia. Eikä sen tekemisen tarvi olla mitään suurta, joskus voi myös kuunnella itseään, mitä minä haluan tehdä. Joskus sitä haluaa vain vaikka istua rantakivellä, ja katsella aallokossa uivia vesilintuja. Joskus on kiva nähdä kavereita. Joskus on kiva yhtäkkiä vain lähteä omatoimimatkalle, keneltäkään kysymättä, että sopiiko. Kysyy vain itseltään, ja senkun lähtee. - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Se on myös yksi asia, ettei eron jälkeen ala ajatella, että pitää löytää uusi rakkaus tilalle. Voihan sellainen joskus tulla eteen, mutta miksi sellaistakaan haluta, kun maailma on täynnä mahdollisuuksia. Itse ajattelin eron jälkeen niin, että nyt on pitkä parisuhde koettu, lapsineen päivineen, että nyt on aika kokea jotain muuta. Miksi ihmeessä haluta siihen tyhjään kohtaan uusi parisuhde, kun sen voi täyttää jollain muulla. Parisuhteen voi jättää myös hyväksi muistoksi elämän varrelta. Ei ihmisen tarvi olla elämäänsä jonkun kanssa parisuhteessa.
Onni löytyy usein lähempää kuin luuleekaan, omasta itsestään. Voi tehdä asioita, joita ei ole aiemmin ehtinyt tehdä. Ihan mitä itse, juuri sinä, haluat, eikä kukaan muu. Eikä se ole millään tapaa itsekästä, meillähän on vain tämä yksi ainoa elämä, siitä kannattaa nauttia. Eikä sen tekemisen tarvi olla mitään suurta, joskus voi myös kuunnella itseään, mitä minä haluan tehdä. Joskus sitä haluaa vain vaikka istua rantakivellä, ja katsella aallokossa uivia vesilintuja. Joskus on kiva nähdä kavereita. Joskus on kiva yhtäkkiä vain lähteä omatoimimatkalle, keneltäkään kysymättä, että sopiiko. Kysyy vain itseltään, ja senkun lähtee.Saattaa kyllä olla, että aika herkästi sitä löytäisi jonkun kivan typykän hoitamaan laastarin virkaa sekä täyttämään erinäisiä tarpeita (kuulostaa ehkä pahemmalta, mitä on) kun ihminen, etenkin mies nyt kuitenkin mielellään olisi aktiivinen erinäisissä asioissa, jotka on mukavia hoitaa vastakkaisen sukupuolen kanssa.
Tiedä vaikka nyt olisi paikka vaihtaa oikein kunnolla nuorempaan (vaimo on 10 vuotta nuorempi) tai kokeilla sugar-daddyn roolia?
Tässä kun oikein alkaa asiaa pohtimaan, joku kirjoitti aiemmin, että pitääkö tosiaan olla tavoitteena se iänikuinen parisuhde? Olen ollut teini-iästä alkaen aina parisuhteessa ja olisihan se aika huikea tilanne lähteä esim. road-tripille tietämättä tarkkaa osoitetta ja haistella maailman tuulia ja katsoa mihin tie vie. Vähän niin kuin siinä elokuvassa cast away, jossa lopussa Tom Hanks miettii syntyjä syviä neljän tien risteyksessä, se kohtaus on aina saanut herkistymään - ja nyt erityisesti. Hyvät muistot kuitenkin jäävät, suhdetta lapsiin ei tarvitse romuttaa ja tämä puoliso (jos tästä ero siunaantuu) jää kuitenkin monessa mielessä mieleen ihmisenä, johon aikanaan rakastuin päätä pahkaa.
- Anonyymi
Itselläni avovaimoni on ollut mulle kylmä jo kaksi vuotta. Ei yhtään halia, suukko seksistä puhumattakaan kahteen vuoteen. Koitin kaikkeni, ainakin omasta mielestäni, ja ollaan nyt kämppiksiä. Itselleni tämä ei tosiaan ole tullut yllätyksenä. Tästä on vaan jotenkin tosi vaikeaa vaan lopettaa käppissuhdekin.... yksin ei oikein taida voida jatkaa.
Olisi hauska joskus lähteä kohtalokavereiden kanssa kaljalle ja jakaa kokemuksia...- Anonyymi
Ehkä usein jäädään roikkumaan, koska kulut, vuokrat, ehkä lainat....
Kauheaa!
- Anonyymi
Itsellä ainakin pitkä parisuhde päättyi siihen, että kotona tein kaikki työt. Töistä tullessa sohvalta kuului olut tölkin avaus...toinen työttömänä kotona ja kaikki kotityöt tekemättä. No alat seuraavaksi tekemään näitä tekemättömiä töitä ja samalla toinen tulee kaljapäissään vonkaamaan seksiä.....voi vittu....voin sanoa että eipä juuri siinä vaiheessa kiinnosta ja siitä taas otetaan itseensä. Tässä vaihseessa oravanpyörä valmis. Koskaan en kokenut läheisyyttä ilman että sen tarkoitus oli johtaa seksiin, koskaan en kuullut kehuttavan että olisin kaunis/ haluttava, koskaan en kuullut olevani rakas....ja tätä tyhmyydessäni jaksoin liki 20 vuotta.
Vaihtamalla parani monella osaa.- Anonyymi
Aina joskus sitä huomaa ihmettelevänsä, että eikö joillain ole mitään väliä, minkälaisen puolison rinnalleen ottaa. Mutta hyvin pian sitten muistaa, että eipä tuo minulle kuulu ja kaikki tekee omat valintansa.
- Anonyymi
Niin, ei helppo tilanne aloittajalla........ Joku kommentoi, jotenkin siihen suuntaan,
että nuoremmille on tarkoitettu parisuhde.........en ole samaa mieltä.
Kypsässä iässä parisuhde voi parantua kuin viini ( vaikka olen absolutisti). :)
Itse menetin rakkaan mieheni joitakin vuosia sitten, aivan yllättäen.
Olin kuolla tuskaan, mutta pikkuhiljaa elämä voittaa.
Rakkaani oli 50v. kun läksi tästä maailmasta. Minusta juuri parasta oli
avioliitossa arki, kaikissa sen väreissään. :)
Ja kun kumpikin olimme välillä "hieman vekkuleita," niin keksimme
pieniä kepposia toinen toisillemme ja "kalavelat" maksettiin!! :D
Toki surullisiakin hetkiä oli, ja erimielisyyttä, mutta siihen pyrin , etten
sano pahasti miehelleni, koska ei ongelmia toista moittimalla paranneta,
vaan keskustelemalla. Anteeksi pyytäminen ja anteeksi antaminen oli
tärkeä jutska.
Eräs tärkeimmistä kantavista asioista oli avioliitossamme yhteinen
uskomme Jeesukseen.
Uskoni merkitys on vain syventynyt mieheni poismenon jälkeen.
Saan oikeasti voimaa, kun rukouksessa kerron murheeni Jumalalle.
Niin, huono olen sinua neuvomaan, mutta toivon ja rukoilen sinun ja
vaimosi puolesta, että rakkaus ja toivo saisi voittaa.
Alkosta lohdun etsiminen voi taas viedä entistä pimeämpään. - Anonyymi
....
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Kanki kovana; ei tiedä pornovideoista mitään
Kaikkosen erityisavustajan asunnossa kuvattiin pornoa. Väittää ettei tiedä asiasta yhtään mitään. https://www.is.fi/po1266132- 292160
- 1822011
Mitä tämä on
Ajatella, olen viimeksi nähnyt sinua melkein vuosi sitten ohimennen. Ja silloinkin sinä välttelit minua. En ole kuullut101183Ei monet elä kuin alle 60 v, mikä vaikuttaa?
gulp, gulp.. Juice Leskinen eli 56 vuotta. Matti Nykänen eli 55 vuotta. Topi Sorsakoski eli 58 vuotta.701161- 731017
Hyvää yötä kaivatulleni
En pysty tekemään kokemaan mitään sielussa tuntuvaa, syvää, vaikuttavaa, ilman että rinnastan sen sinuun. Niin kävi tänä241017Nyt on konstit vähänä.
Nimittäin tuulivoiman vastustajilla, kun pitää perättömiä ilmiantoja tehdä. Alkaa olla koko vastustajien sakki leimattu,24932Tilinpäätösvaltuusto 27.5
Samalla viimeinen kokous ennen uudenvaltuustokauden alkamista. Vanhat antavat itselleen erinomaiset arvosanat, ja siirty42917Hevoset ajoteillä Karhulanvaaralla
Minkä ihmeen takia osaamattomat ihmiset tuovat hevosia ajoteille ja pyöräteille? Eilen oli kolari lähellä tämän takia. I12775