Maapallon kärsimys on asetettava yksilön kärsimyksen edelle

Kelan asiakkaat tulisi velvoittaa käyttämään puolet saamista tuistaan maapallon hyväksi kuten eläinsuojeluun ja ilmastotyöhön. Tämä olisi hyvä ehto sille että vastineeksi tukia korotettaisiin. On nimittäin hyvin itsekäs ja ihmiskeskeinen teko pyytä apua itselleen ja on vielä itsekkäämpää vaatia sitä, koska silloin tekopyhä avun pyytäjä ajattelee vain itseään ja omia tarpeitaan, mutta sulkee silmänsä siltä että ympäröivä maailma kärsii, esim. ilmastokriisi pahenee päivä päivältä ja yhä useampi eläin kuolee sukupuuttoon. Syy ja vika ei ole avun pyytäjässä vaan ideologiassa, joka on opettanut meidät ihmiset ajattelemaan vain omaa napaamme ja toimimaan itsekkäästi. Nykyinen meno ei kuitenkaan voi jatkua, sillä se aiheuttaa pahenevaa kärsimystä tälle planeetalle joka on saanut kärsiä meistä ihmisistä jo ihan tarpeeksi.

Humanismin kritiikki nousi voimakkaasti esiin toisen maailmansodan jälkeen. Osa valistusajan filosofian arvostelijoista näki keskitysleirit, ei humanismin epäonnistumisena, vaan johdonmukaisena jatkumona humanismille. Jean-Paul Sartren mukaan humanismin vastinpari on rasismi: humanismi perustuu poissulkemiselle, ei-valkoisten toiseuttamiselle. Ranskalaisen antropologin Claude Lévi-Straussin mukaan humanismi, joka orjuuttaa luontoa, kykenee orjuuttamaan myös muita ihmisiä. Ihmisyyden asettaminen luonnon yläpuolelle johtaa siihen, että humanismi tuhoaa lopulta itse itsensä.

Lévi-Straussin päätelmä itsensä tuhoavasta humanismista on monella tasolla ajankohtaisempi kuin koskaan. Miksi jauhamme triviaaleista asioista samalla, kun käännytämme hädänalaisia ihmisiä kuolemaan ja vedämme koko elonkirjoa vessanpöntöstä alas?

Me suomalaiset olemme kuulema pelokasta kansaa ja pelkäämme kaikkea erivärisestä ihosta naapurivaltiooon, mutta on hämmästyttävää, että miksi ihmiset eivät pelkää hysteerisissä määrin sitä, että heidän lapsensa joutuvat todistamaan todennäköisesti ennenäkemättömiä ympäristökatastrofeja, nisäkkäiden joukkotuhon, nälänhätää, kulkutauteja ja jopa ympäristösotia. Ja tästä ei puhu juuri kukaan muu kuin ilmastotutkijat, muutamat esseistit ja taiteilijat, joita kukaan ei ehdi kuunnella.

Antti Nylénin mukaan ihmisten ajattelun ja käyttäytymisen välillä on ”kivulias ratkelma”. Ihminen on tekopyhä. Ajatuksessa voi olla nihilismin siemen, mutta myös kohta, jossa on katsottava omaa rumuuttaan peilistä. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo ovat johtaneet humanismin saavutusten lisäksi luonnon ja ihmisten alistamiseen. On aika siirtyä kohti posthumanismia – maailmaa, jossa me ihmiset emme ole enää etusijalla ja tärkein asia maailmassa. Yksilön kärsimys ei ole maailman kärsimystä suurempi ja kokonaisen planeetan kärsimys on enemmän kuin yhden ihmisen sillä se koskee meitä kaikkia ja siksi yksittäisen ihmisen kärsimys kokonaisen planeetan kärsimyksen rinnalla ei ole mitään.

Humanismi on nimittäin ajanut meidät lopun partaalle.