Olen todella sosiaalinen ihminen, joka rakastaa olla muiden seurassa. Silti ne hetket, kun pitäisi syödä porukassa, kädet alkaa täristä ja ainoa ajatus, joka liikkuu päässä on: nyt mä oksennan. Ja niin sitten usein tietysti tapahtuukin. Lopulta en pysty enään olla ja juoksen vessaan sekä häpeän itseltäni silmät päästä.
En vain pysty syödä muiden seurassa. Tästä pelosta pitäisi kyllä päästä, sillä tämä rajoittaa paljon tekemisiäni. Samanlaisia kokemuksia muilla? Vertaistukea kaivataan :(
En vain pysty syödä muiden seurassa. Tästä pelosta pitäisi kyllä päästä, sillä tämä rajoittaa paljon tekemisiäni. Samanlaisia kokemuksia muilla? Vertaistukea kaivataan :(
Vastaukset 10
Vanhimmat
Ja tähänkin viestiin heti alkuun kirjoitusvirhe…
Piti lukea pelottaa…
Nuorena myöskin oli tuota pelkoa kaikenlaisissa ruokapaikoissa. Nykyään syön yksin, miten vapauttavaa. Iän myötä voi helpottaa, tsemppiä sulle:)
Kuka vaan joka uskoisi itsellään olevan ominaisuuden jännittää toisten kanssa syödessä, jännittäisi sitten siinä tilanteessa, vaikka se ei pitäisi paikkaansa.
Voidaan kysyä muodostaako jännityksen joku henkilölle kehittynyt "jännitysominaisuus",
vai onko jännitys vain luuloa ja huolissaanoloa kuvitellusta "jännitysominaisuudesta"?
Minusta on kivaa syödä porukalla, kun suurimman osan ajasta pitää syödä yksin.
Ehkäpä tottuisit jos vaan jatkaisit.
Sosiaalisten tilanteiden pelkoa... Itellä tullu sama kahvilla esim. työpaikalla. En ole oksentanu kuitenkaan. Naama punaisena ja kädet tärisee. Harvoin muuten iskee isommassakaan porukassa, mutta en tiiä miksi esim. kahvilla. Mulla lääkitys propraliin. Loppu käsien tärinä ja vähensi punoitusta naamassa. Enää ei jännitä tilanteet etukäteen.
Varaa juttelu aika. Sinulla voi olla takana jokin Trauma jota et ehkä muista, sen purkaminen varmaan helpottaisi tilannetta
IItselläni ei koskaan ole ollut köyhyyteni takia mahdollisuus ei tottumusta lounas syödä lounaspaikat tai käydä oikein hieno kahvila. tällä Helsinki suunaal. Joten panikki iskee aina jos lähellä oleva sukulainen vie minut lounaalle.Ei onglmaa mennä syömän hampurilaisia. Lounas paikat. Kai kun en tie miten oikeasti oppinet lappa seisova pöytä safkat lautasille ymm.Minkä kokonen lautanen otetaan ymm.Kytän miten toimii seurassani oleva henkilö. Laitan vähän lautanen. Kun hiirulainen söisi. Kuha ruuasta pääsee pian eron.
Ennen puhuttiin kahvikuppineuroosista kun ruokapöydässä kädet tärisi niin ettei syömisestä/juomisesta meinannut tulla mitään. Apua siihenkin on saatavilla, rohkeasti vaikka ensin terveydenhoitajalle juttelemaan niin hän ohjaa tarvittaessa eteenpäin. Ei ole pakko kärsiä ja vältellä tilannetta.
Itse olen jo vanhempaa ikäpolvea ja vielä kouluaikaan ujo ja yhteisruokailut jo koulussa oli kärsimystä samoin kotona silloin kun oli vieraita, mutta pikkuhiljaa aloin päästä siitä eroon kun aloin keskittymään omaan ruokailuuni ja jätin muut huomioimatta. Alle kakskymppisenä vielä oli vaikeaa vaikka ihan kahvilla käynti baarissa, mutta sitkeästi jatkoin ja keskityin edelleen omaan kahviini ja pikkuhiljaa jännitys hävisi. Kärsivällisyyttä vaatii itseltä jos ei ulkopuolista apua hae, mutta sitkeys palkitaan. Kyllä minuakin vielä nyt vuosikymmenten jälkeenkin joskus jännittää isommissa seurueissa mennä syömään tai kahville, varsinkin jos ennestään tuntemattomia seurueessa mutta edelleen koetan keskittyä siihen omaan syömiseeni. Kaikkein mieluiten käyn kahvilla tai syömässä yksin tai lapsenlasten kanssa.
Usein puhutaan käsien tärinästä ruokaillessa tai kahvilla. Minulla tärisee pää:(
En ikinä voi mennä muiden kanssa syömään tai kahville. Tämä ongelma on aiheuttanut paljon harmia, kun aina kieltäydyn. En kehtaa kenellekkään kertoa tästä ongelmasta.
Samoin , ja kyllä sen itselleen voi myötää ja tutuillekkin , ei muuten helpota ajan mittaankaan , eikä ainaskaan häviä , menee jaksottain . itse vaan alkanut elelemään itsekseni niin kaikkein helpommalla pääsee ,en osallistu mihinkään kissanristiäisiin tms. joita ennen stressasi jo puolivuotta ennen jos tiesi tuleman . Töiden teonkin lopetin jo 15v sitten , hain apua mutta ei lekurit tosissaan ottanut että piti tehdä omat ratkaisut ja lyödä hanskat tiskiin kun fysiikka alkoi jo pettämään , sillai helpompaa ja auvoisempaa eloa vaikka paljon joutunut asioista luopumaan , taloudellisesti pärjäilee kyllä ihan ok .Tuosta ei kannata jäädä kärsimään pitkäksi aikaa vaan tehdä rohkeita päätöksiä ja toimia , niin yksilöllistä mikä kellekkin auttaa.