Kuuntelin Saarnaajan kirjan selitystä.
Sananselittäjä koittaa löytää Saarnaajann sanoista juonta joka johtaa johonkin tulokseen.
Mutta pahin on tässä jo tapahtunut: Saarnaaja, tuo vanha elostelija, on jo tullut ilmaisseeksi elämänsä tyhjyyden, ja kas, se osoittaa virheen tapahtuneen. Hän olisi voinut nauttia elämänsä jokaisesta hetkestä juuri kuvaamallaan tavalla. Mutta kun ei. Miksi siihen tarvitaan tuollaista täyttymystä ja ikäänkuin kaiaken katumista.
Tässä nyt yksinkertaisesti ollaan siinä suossa, mihin uskonto (ei siis juutalaisuus eikä kristinusko erityisesti) on ihmisen saattanut, katselemaan itseään dualistisen paradigman valossa.
Siinä MINÄ olen niinkuin kahdesta elementistä koostuva, ruumiista ja sielusta.
Siksi, kun olen näitä molempia yrittänyt elämäni ajan tyyddyttää, olen epäonnistunut, ja löydän ratkaisun vasta kun jokin kolmas, ulkopuolinen puuttuu asiaan. Saarnaaja ei näköjään osaa edes selittää, mikä se on, mutta ei hätää, Sananselittäjä rientää apuun: sehän on Jeesus kristus!.
Mutta todellisuudessa MINÄ koostunkin kolmesta elementistä, kehosta, sielusta ja hengestä. Jos tämän tietäen olisin alusta lähtien elänyt elämää joka tyydyttää tasapainoisesti näitä kolmea, ei olisi mitään turhuuden kokemusta. Mikään ei ole turhempaa kuin turhuuden kokemus, sillä olen syntynyt SELLAISUUTEEN, joka sisältää vastauksen kaikkeen. Tarvitsee vain elää se täysipainoiseksi.
Kutsun nimellä trialistinen paradigma tätä itsen kokemista.
Minun ei tarvitse kysellä, onko jumala olemassa, miksi jumala sallii ym. turhaakin turhempia kysymyksiä, koska näen että se mikä on, on sallittu, ja sillä siisti.
Vajavaisia olemme. Mutta se kuuluu sellaisuuteen, sillä sellaisuuteen synnytään pieninä. Kaikki elollinen syntyy pienenä, mikksi se ei siis tuntisi itseään LIIAN pieneksi! Mutta ei se ole syntiä, se kuuluu sellaisuuteen :)
Sananselittäjä koittaa löytää Saarnaajann sanoista juonta joka johtaa johonkin tulokseen.
Mutta pahin on tässä jo tapahtunut: Saarnaaja, tuo vanha elostelija, on jo tullut ilmaisseeksi elämänsä tyhjyyden, ja kas, se osoittaa virheen tapahtuneen. Hän olisi voinut nauttia elämänsä jokaisesta hetkestä juuri kuvaamallaan tavalla. Mutta kun ei. Miksi siihen tarvitaan tuollaista täyttymystä ja ikäänkuin kaiaken katumista.
Tässä nyt yksinkertaisesti ollaan siinä suossa, mihin uskonto (ei siis juutalaisuus eikä kristinusko erityisesti) on ihmisen saattanut, katselemaan itseään dualistisen paradigman valossa.
Siinä MINÄ olen niinkuin kahdesta elementistä koostuva, ruumiista ja sielusta.
Siksi, kun olen näitä molempia yrittänyt elämäni ajan tyyddyttää, olen epäonnistunut, ja löydän ratkaisun vasta kun jokin kolmas, ulkopuolinen puuttuu asiaan. Saarnaaja ei näköjään osaa edes selittää, mikä se on, mutta ei hätää, Sananselittäjä rientää apuun: sehän on Jeesus kristus!.
Mutta todellisuudessa MINÄ koostunkin kolmesta elementistä, kehosta, sielusta ja hengestä. Jos tämän tietäen olisin alusta lähtien elänyt elämää joka tyydyttää tasapainoisesti näitä kolmea, ei olisi mitään turhuuden kokemusta. Mikään ei ole turhempaa kuin turhuuden kokemus, sillä olen syntynyt SELLAISUUTEEN, joka sisältää vastauksen kaikkeen. Tarvitsee vain elää se täysipainoiseksi.
Kutsun nimellä trialistinen paradigma tätä itsen kokemista.
Minun ei tarvitse kysellä, onko jumala olemassa, miksi jumala sallii ym. turhaakin turhempia kysymyksiä, koska näen että se mikä on, on sallittu, ja sillä siisti.
Vajavaisia olemme. Mutta se kuuluu sellaisuuteen, sillä sellaisuuteen synnytään pieninä. Kaikki elollinen syntyy pienenä, mikksi se ei siis tuntisi itseään LIIAN pieneksi! Mutta ei se ole syntiä, se kuuluu sellaisuuteen :)
Vastaukset
Vanhimmat
Ei viela vastauksia.