Tunnetteko syyllisyyttä?

niinpä olen antanut PIUT PAUT sellaisille "ystäville". Säästän itseäni, muuten olisin itse jo se hoidettava.- Oikeastaan voin sanoa, että jäljelle on jäänyt vain yksi tosi ystävä,kaksi siskoani muuta en tarvitsekaan ja aikuiset lapseni! Välillä olen hermostunut tuollaisiin "ystäviin" mistä kirjoitit ja saan nyt olla rauhassa.---pahentavat vain tilannetta. Tilanteeni on lähes tulkoon samanlainen mistä kirjoitit ja aika käy vähiin-olen omaishoitaja. ÄLÄ ihmeessä tunne MITÄÄN syyllisyyttä!!! Ei tätä kukaan muu ymmärrä kuin se joka on itse saman kokenut, mahdottomuus ymmärtää.- Mutta ystävämme meillä on vapaus valita, vaikka ovatkin loukkaantuneet, minun henkinen jaksaminen on tärkeintä tässä tilanteessa ollut, niinkuin sinunkin ystävä hyvä! En tunne mistään syyllisyyttä, en tosiaankaan tämän kolmen vuoden ajalta. En edes siitä etten aina jaksa edes olla se omaishoitaja tuki ja pylväs.- Lämpimin ajatuksin eräs vaimo.

Ihmiset haluaisivat auttaa, tarjoavat neuvoja, joilla ei ole yleensä käyttöä.
tai eihän sitä voi tietää.
Olen kuunnellut pitkät litaniat mikä voisi auttaa syövässä, mutta nyt toisaalta monta asiaa kokeneena, kokemuksestani voisi olla jollekin apuakin. Se on tapa pitää yllä toivoa, mutta kuoleman edessä on hyvä osata nöyrtyä ja sen osaavat harvat.

Olet tehnyt voitavasi. Älä hukkaa voimiasi moisiin "neuvojiin", sinulla on täysi tekeminen selvitä tilanteessa. Keskity olennaiseen. Pidä huolta myös itsestäsi.

Voimia!

Tosiasia on, että syntymä ja kuolema on nykyihmisiltä etääntynyt, laitostunut, sitä ei osata kohdata.
Vakava sairaus on tasan niin kauan kaukainen asia kunnes se osuu omalle kohdalle, itselle tai lähimmäiselle.

Tietyt sairaudet etenevät omaa tahtiaan, ja siihen ei vaikuta elämäntavat. Tälläisen sairauden iskiessä on turha jossitella mitä olisi joskus taannoin voinut tehdä toisin, ja sairastaessa on paras tehdä juuri niin kuin lääkäri määrää ja neuvoo.
Jos sairaudesta ei parane, niin se ei ole kenenkään, ei potilaan eikä lähimmäisen vika. Lääkärit ovat varmasti tehneet parhaansa, mutta sairaus on edennyt ja siihen ei auta enää mikään. Joskus sairauden edessä on vain nöyrryttävä, ja sille ei mahda kukaan mitään.

Kuten alussa mainitsin, kuolema on laitostunut ja sitä ei osata kohdata. Sairaus, jolle ei mahda mitään ja mikä johtaa kuolemaan, on monelle ihmiselle niin vaikea pala, että helpointa on etsiä syyllistä tilanteeseen. Kuolevaa ja kuolevan omaisia ei osata kohdata, ja kun kohdataan, voi silmille tulla syyttelyä: "sun vika kun et tehnyt niin tai näin" tai tylyimmillään omaisen kuoleman jälkeen kommentteja: "vieläkö sä suret? lopeta ja jatka elämää eteenpäin".

Älä välitä "neuvojista". Riittää, että itse tiedät mikä on lähimmäisesi terveydellinen tilanne, miten sairautta on hoidettu. Sinun ei pidä eikä tarvitse kuunnella syyttelyä missään muodossa. Et ole syyllinen lähimmäisesi sairauteen ja tulevaan kuolemaan.
Minulla oli pari samanlaista ystävää, ja aikani heitä kuunneltuani totesin, että minun ei tarvitse olla sellaisten ihmisten seurassa, joiden kommentointi suuressa surussani ahdistaa minua entisestään.

Nauti viimeisistä hetkistä lähimmäisesi kanssa, lohduta ja sure. Juuri ne viimeiset hetket ovat niitä, joita mietit joskus jälkeenpäin lämmöllä.

Toivon sinulle voimia kestää tuleva.
Siunausta.

Tyypillinen tilanne. Niin yhdistyksissä kuin taloyhtiöissä yms.ssä kaikkein eniten neuvoja jakavat juuri ne jotaka seuraavat asioita vastuuvapailta katsomopaikoilta. He ovat niitä jotka osaisivat hoitaa asiat kaikkein parhaiten.

KUULE! sinä olet tehnyt kaiken niinkuin pitää. Sinun on oltava KOVA! Ei auta kuunnella tuota laumaa joka perusteetta vaatii päätäsi pölkylle.
He ovat niitä, jotka pääsevät ystäväsi kuoleman jälkeen kerskumaan, että "jos MINÄ olisin ollut tukena olisi kaikki mennyt toisin." Mutta eivätpä oleet.
Ihminen on perustavaa laatua oleva ääliö!