Marko Paanasen restauroima ravintola

Taitaa olla ravintolalle täällä vähän tarvetta.Kesän jälkeen hiljenee entisestään.

Tulipa mieleen, onko se Marko Paanasen ravintola auki. Ohi ajetaan monta kertaa niin ootettu että voisi poiketa Viitasaarelle kerrankin.

Muistan hämärästi sumuisen syyskuun aamun, kun soudin suovanniemestä kirkonkylälle myymään biisamin nahkoja. Vuosi oli 1943, sen verran muistan, että tuohivirsut eivät tulleet kyseeseen tuona aamuna kelin koleuden vuoksi. Teeren etäinen kukerrus nousevan auringon aikana, sekä kessutupakan tuoksu jäivät elävästi mieleen tuosta aamusta, joka oli eräänlainen vedenjakaja eloni alkavalla tiellä. Olin juuri saapunut venevalkamalle, kun torin suunnalta kuului selkäpiitä karmivaa jylisevää huutoa. Minun, 15-vuotiaan nuoren miehen, joka joutui myöhemmin nostoväkeen, ja antoi vasemman jalkansa isänmaansa puolesta, uteliaisuus heräsi välittömästi ja juoksin ääntä kohti. Vauhoontunut hevonen hyppi kiljuen ja turpa vaahdoten takajaloillaan riimun päässä, sitä näkyä en koskaan pysty unohtamaan, hätääntynyt eläin raastoi sydänalasta. Kohta äänenlähde selvisi. Mies, jota luulin aluksi humalaiseksi kulkuriksi, vääristyi yhtäkkiä niin hurjaan asentoon, että en kykene kuvailemaan sitä sanoin. Seuraava mitä tapahtui, luulen että minut olisi viety niuvanniemeen, mikäli olisin tästä tuolloin kenelläkään kertonut. Jonkinlainen kirkas säde, niin kirkas, että sitä katsoessa, saattoi maistaa tuon valon karvaana, metallisena makuna, osui mieheen. Valon osuessa tähän nukkavieruun kulkuriin, hän alkoi kohota säteessä kohti taivasta. Loin katseeni kohti säteen alkupäätä, ja hämmästyksekseni näin valtavan ilma-aluksen joka leijuu aivan äänettömästi aloillaan. Ylitseni pyyhkäisi todella raju pahan olon tunne. Säikähdys oli vasta alkua sillä nyt tuo säde alkoi liikkua minua kohti varsin vauhdikkaasti. En kyennyt kuitenkaan järkytykseltäni liikkumaan, aivan kuten tyypillisessä painajaisessa. Seuraava muistikuva onkin melko erikoinen. Olen tilassa joka on pelkkää valkoista valoa. En pelkää mitään, oloni on päinvastoin todella seesteinen, ja koen euforiaa. Siellä on muitakin ihmisiä, ja koen voimakkaasti rakkautta ja yhteenkuuluvuutta heidän kanssaan, vaikka en ole koskaan aikaisemmin nähnyt heitä. Kukaan ei varsinaisesti puhunut mitään, mutta jollain telepaattisella tavalla olimme kaikki kuin yhtä ajatusvirtaa. Kaikki paikalla olevista ihmisistä näkivät toistensa ajatukset, ja meillä oli näin ollen mieltemme symbioosi. Olisin halunnut jäädä sinne ikuisesti, ajatuskin omaan maalliseen ruumiiseen paluusta kiinnosti yhtä paljon kuin oksennuksensa syöminen. Ja kuten arvata saattaa, olin yhtäkkiä taas yhteiskoulun edessä, kovasti pahoinvoivana ja tärisevänä. Luullakseni olin viipynyt noin puoli tuntia tuolla ihanassa valossa, valossa jonka luulen hakevan minut silloin kun, kun maallinen taival päättyy.