Kalvinistien Jumala ahdistaa

Hei,

olen kristityssä perheessä kasvanut, pelastuskäsitys oli vahvasti arminiolainen ja omaa uskonratkaisua korostava. Koko ikäni olen uskonut näin. Uskossa on olut superpaljon vaikeita hetkiä, ei vähiten siksi, että eri kirkkokutnien ja opinsuuntien painotukset ovat voimakkaasti aiheuttaneet milloin ulkopuolisuutta, milloin riittämättömyyttä. Oikein missään ei olt tuntunut kodilta. Viimeiset reilu kymmenen vuotta olen kuulunut vapaakirkkoon, mutta en oikein koe sitäkään omakseni. Viimeksi, kun siellä ennen pandemiaa kävin, koin, että sinne oli alkanut tulla epämääräistä vaikutetta. Vielä kuulun nimellisesti, vaikka en siellä käy. Enimmäkseen olen käynyt luterilaisten tilaisuuksissa, niissäkään harvoin.

Noin vuoden ajan olen somessa seuraillut yhden kaverin vinkkaamana joitakin kalvinistisia aktiiveja ja olen päässyt ymmärrykseen, että tällainen ehdoton puhdasoppisuus on nyt leviämässä Suomessa. Katsoin joitakin videoita ja heidän näkemyksensä aiheuttivat voimakkaan ahdistuksen ja tunteen, että voisin oksentaa. Oppi herättää paljon kysymyksiä: Kuinka he itse voivat olla niin ehdottoman varmoja, että ovat valittuja? Pitävätkö he - kuten videoista vahvasti välittyy! - itseään muiden yläpuolella, muita parempina? Raamatun arvovallan merkityksen ymmärrän, mutta se ehdottomuus - meillä on oikea oppi ja se on ehdoton! - saa todella ahdistuneeksi minut. Ehkä olenkin sielultani körtti, joka ei oikein varma ole mistään. Viihdyn mielummin hengellisesti nöyrien ja oman vajavuutensa tunnustavien seurassa, sellaisten maan hiljaisten, jotka eivät niin varmoina uskostaan huutele, mutta joiden käytös ja puheet ovat linjassa ja toisten kohtaaminen on rakkaudellista, ei sivaltavaa ja piikittelevää, kuten kalvinisteilla tuntuu olevan.

Eniten minua surettaa ja ahdistaa kalvinistien kuva Jumalasta. He korostavat, että Jumala ei ole lempeä nallekarhu (näin sanoin yksi somessa), laki on ankara ja ehdoton ja tulee sellainen vaikutelma, että se todella pitäisi pystyä täyttämään. Ja minä en pysty. En vain kykene. Silloin ilmeisesti en ole oikea kristitty, eli en ole valittu. Tuntuu siltä, että jos on oikeasti valittu, niin sitten ei lankea, tai jos lankeaa, niin se on merkki, ettei kuulukaan valittuihin. Pahinta on minusta se, että RAKKAUDEN Jumala luo tieten tahtoen osan ihmisistä helvettiin. Tätä en pysty ymmärtämään, vaikka olen pääni puhki yrittänyt miettiä, miksi. Tässä kohtaa tuntuisi reilulta, että ne, joita ei ole valittu, saavat kyllä elää maan päällä, mutta ei heitä helvetillä ja ikuisella tulella rankaista siitä, että Jumala itse ei heitä herätä. Sen ymmärrän, että helvettiin joutuu, jos itse ei halua ottaa vastaan pelastusta, vaan torjuu sen.

Panin myös merkille somessa, että kalvinistien ja arminiolaisten välillä on ankara debatti. Mauno Mattila ja Pauli Rahkonen ovat ansiokkaasti nostaneet esille kalvinismin ongelmia, mutta he ovat joutuneet tulilinjalle, Mattila jopa siinä määrin, että kalvinisteilta voi tiltaa t-paitoja ja mukeja, joissa Maunoa pilkataan. Ihmettelen, tätäkö on se rakkaus, johon Jeesus omiaan kutsuu. Maunon tyyli voi tietysti ärsyttää joitakin, mutta noin lihallista temppua en ole kohdannut missään, edes jumalattomien parissa. Taitaa mennä jo kunnianloukkauksen puolelle. Kun tietää, että valtaosa kalvinisteista taitaa olla nuoria, innokkaita miehiä, joille älyllinen pohdiskelu on a ja o, ehkä voi tuollaisen laittaa lapsellisuuden piikkiin. Mutta minua tuo surettaa aivan valtavasti. Kristityt tappelevat kuin koulukiusaajat. Ei anna kovinkaan rakkaudellista kuvaa kalvinisteista tuollainen.

Onko jollakin kokemuksia tästä? Arvaan, että tänne saattaa tulla haastajia ja saivartelijoita. Olen tähän asti perustanut uskoni siihen, että Jeesus sanoo itse, että joka hänen tykönsä tulee, sitä hän ei heitä pois, mutta kalvinistit saivartelevat, että kukaan ei voi tulla, jos Jumala ei sitä saa aikaan ja että ihminen ei voi itse päättää mitään. Jos näin on, että olen vain sätkynukke narujen päässä, mitä järkeä missään on? Tulee olo, että haluaisin vain kuolla. Masentaa ja ahdistaa.