Olen nelikymppinen entinen kristitty ja tosiuskovainen, harrastin palvontaa pääasiassa fundamentalistipiireissä, vaikken koskaan pystynytkään innostuneesti iskemään kiinni kovan linjan evankeliseen oppiin.
Polkuni vapaa-ajatteluun on vienyt viisi vuotta, ja kuvailisin itseäni nykyään "avoimeksi" uskonnottomaksi. Eli minusta on hyvä kuvailla ihmistä "hengellisenä" olentona samalla kun tajuan, että käyttövoima on ilmiö, joka syntyy psyykessä tai yhteisössä, eikä ole ulkopuolisesta Jumalasta (ei varsinkaan pilvistä alas katselevasta valkopartaisesta kaverista) lähtöisin. Olen valmis hyväksymään minkä tahansa uskon positiiviset, kauniit ja runolliset ainekset samalla kun vastustan järjestyneen uskonnon kaikkia pyrkimyksiä tuputtaa dogmejaan meidän (onneksi) sekulaariin yhteiskuntaamme. Henkilökohtaisia lohduntuojiani ovat nykyään Bachin, Mozartin ja Graingerin musiikki, Housmanin ja Wilfred Owenin runous, luonnonhistoria Darwinista Dawkinsiin, postinkantaja Ferdinand Chevalin ihannepalatsi, Monty Pythonin komediat ja Pete ja Dud — nämä sekä monet, monet muut — ja vapaus olla siilaamatta jokaista sanaa tai ajatusta kristillisen fundamentalismin oppisiivilän läpi.
En myöskään ole höperö New Age-liikkeen seuraaja, vaan sekulaarihumanisti ja rationalisti. Ei ole mitään mieltä vaihtaa vanhaa uuteen, mitä tulee uskontoon: vapaus syntyy rohkeudesta tuoda esille filosofiansa oman älyllisen vilpittömyytesi tutkittavaksi.
En aio kyllästyttää lukijaa uskostaluopumiseni pitkällä käsittelyllä paitsi paria huomattavaa kohtaa, jotka saattavat auttaa toisia pysymään kurssissa. Äitini kirkossakäynti "sosiaalisena" metodistina (eli hän kävi kirkossa seuran ja kuoron vuoksi pikemmin kuin opin tähden) merkitsi sitä, että kävin pyhäkoulussa useita vuosia kymmenennen ikävuoteni molemmin puolin. Muistan yrittäneeni lukea useita kertoja uutta englanninnosta Uudesta testamentista siinä iässä; olin päättänyt käydä sen kokonaan läpi, mutta en päässyt paljon pidemmälle kuin Matteuksen sukuluetteloihin.
Muutimme toiseen kaupunkiin pian sen jälkeen, eikä kirkko enää kuulunut osana uuteen elämäämme. Tämä epäjohdonmukaisuus hämmensi minua. Tarina Eedenistä ja lankeemuksesta olivat jättäneet mieleeni lähtemättömän kuvan Jumalasta isona valkopartaisena kaverina, joka seisoi pilvellä ja kaiveli hangolla, mutta myös pysyvän kiinnostuksen Jeesusta ja kristillisyyttä kohtaan.
Yläastevuosinani minusta tuli melko kyyninen kristinuskon vastustaja huolimatta siitä, että minulla oli hyvin vähän tekemistä järjestyneen uskonnon kanssa, vaikka uskonto olikin jokapäiväisenä aiheena puhemyllyssämme. Tuleekohan se koskaan nykynuorten mieleen?
Kaksissakymmenissä tapahtui useita juttuja, joiden tähden minusta tuli (yhä ajatteleva) uudestisyntynyt kristitty: kristitty tyttöystävä, kristitty paras kaveri, yliopistolla tapahtuva käännytystyö, käyminen pinnalta katsoen luottavaisessa ja iloisessa seurakunnassa, oma filosofinen hämmennykseni, alhainen itsetunto — ja, luultavasti kiitos pyhäkoulumuistojen, lämmin ja mukava tuttuuden tunne!
Kahdenkymmenen kristittynä ja kahden ex-kristittynä eletyn vuoden jälkeen voin sanoa:
Mikäli ei-kristityt ystäväni olisivat pystyneet kertomaan minulle, mitä nyt tiedän Raamatusta ja kristillisyyden historiasta, minun ei olisi koskaan tarvinnut ryhtyä uskovaiseksi!!! Tämän vuoksi vapaa-ajattelijoiden on tärkeää tietää ensinnäkin miksi he eivät usko ja toiseksi, miksi Raamattu ei ole eikä koskaan ole ollutkaan Jumalan sanaa.
Mikä sitten meni vinoon uskossani? Seuraavassa muutamia epäilyksiäni institutionaalisesta kristillisyydestä.
Liian monta kauhistuttavan vastenmielistä opetusta, esim. pakanoiden, vieläpä sellaisten, joille ei ole opetettu evankeliumia, kiroaminen.
Vääristely: Älä koskaan sano "Raamattu", sano mieluummin "Jumalan sana", jottei sen auktoriteettia asetettaisi kyseenalaiseksi. Koskaan ei kuitenkaan keskusteltu Raamatun kritiikistä tai historiasta.
Huomasin, että sanaa "kuuliaisuus" käytettiin saarnoissa paljon useammin kuin sanaa "rakkaus".
Tapasin ihmisiä, joiden fanaattinen pakkomielle Herrasta oli tehnyt heistä tyhjiä ajatuksettomia ihmisen kuoria, vailla persoonallisuutta.
Kreationismin verinen ajattelutapa ja älyllinen itsemurha, ja muut kirjaimellisuuden muodot. Minkälaisen pienen, halpamaisen heimojumalan nämä ihmiset ovatkaan luoneet!
Kristinuskon puolustajien harrastama pyhien kirjoitusten historialliselle paikalleen asettamatta jättäminen, ja heidän lähestulkoon täydellinen tietämättömyytensä siitä.
Kohtasin modernin urbaanimyytin ilmiön ja tajusin, että ihmisluontoon kuuluu haluta nähdä merkityksiä kaikessa (kuten neitsyt Marian kuvia omituisenmuotoisissa sämpylöissä). Täytyy olla olemassa "jotain enemmän" (tarkoittaa jotain yliluonnollista), kuuluu tämä epämääräinen väite. Ei täydy, jos on rohkeutta katsella ympärilleen.
Kirkon ja sen seurakuntalaisten poliittinen ja sosiaalinen vanhoillisuus: itsekäs "henkilökohtaisen pelastuksen" korostus, joka sulki pois paremman maailman rakentamisen. Kristityt, jotka keksivät itseleen tekosyitä olla rikkaita ja ahneita.
Kirkon päähänpinttymys, mitä tulee seksiin — olisipa vain kiinnostus luopua itsekkyydestä, ahneudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta lähennellyt tätä!
Kun tunnen Bachin, Palestrinan, Byrdin, Tallisin ja muiden pyhän musiikin ihanuudet, minua kauhistuttaa se kamala kristillisen popmusiikin räminä, joka on korvannut hymnit jumalanpalveluksessa. Jos sitä kamaa soitetaan taivaassa, en haluaisi olla siellä!
TV-pastorit. (Lisäkommentti on tarpeeton.) Voisin jatkaa.
Aloin lukea laajalti ("Saatanallista materiaalia", sanoi kirkon vanhin, appeni Robert Funkista ja Jeesus-seminaarista). Tutkin Raamattua syvällisesti ensi kertaa kääntymykseni jälkeen. Luin liberaaleja ja radikaaleja teologeja samoin kuin vanhoillisia uskonpuolustajia, kirkon historiaa, kreationismin vastaisia artikkeleita, Stephen Jay Gouldia ja Richard Dawkinsia luonnonhistorian alalla ja lopulta entisten kristittyjen kuten Dan Barkerin tekstejä.
Aluksi lähestyin jokaista uutta ideaa pelokkaana, tietoisena siitä, että uskoni joutuisi koetukselle äärirajoilleen saakka. Minulle kävi selväksi, että "usko", jota ei voi puolustaa, ei ole pitämisen arvoinen: itse asiassa epäilen, ettei usko edes ole hyve.
Kun olin omin silmin nähnyt ilmiselvät, varhaisten kirjoittajien tekemät "saumat" heidän liittäessään pyhät kirjoitukset yhteen, en voinut enää milloinkaan hyväksyä Raamattua pyhänä, erehtymättömänä Jumalan sanana.
Viimeisen palan matkastani vapaa-ajatteluun kävin, kun arvioin sitä vahinkoa, minkä fundamentalismikristillisyys oli aiheuttanut psyykkiselle hyvinvoinnilleni ja lähimmille ihmissuhteilleni.
Kärsin vakavan depression, joka aiheutui useista tekijöistä, suurelta osin kuitenkin siitä jatkuvasta henkisestä temppujenteosta, jota vaadittiin uskossapysymisekseni. Epäjohdonmukaisuus on depressionaiheuttaja; jotkut tutkijat ovat ilmoittaneet, että fundamentalistit ovat kaksi kertaa alttiimpia sairastumaan depressioon kuin muu väestö. Eräs evankelista sanoi: "Joillakuilla on juuri tarpeeksi uskontoa niin että se häiritsee heitä sen sijaan että se siunaisi heitä."
Suhteeni perheeseeni kiristyivät aluksi, kun yritin jakaa innostukseni löydöistäni vaimoni kanssa — hänet oli kasvatettu hartaasti uskovaisessa perheessä. Hän ei ole vielä yhtynyt seuraani tällä henkisellä matkani osalla, mutta kiitän häntä siitä, että hän hyväksyy uudet filosofiani suosiollisesti ja puolustaa oikeuksiani pitää ne.
Ehkä suurimpana huolenani oli se, miten ajattelutapani vaikuttaisi lapsiimme, jotka silloin olivat 5-, 10- ja 12-vuotiaat. Kasvattaisimmeko heidät jatkossakin uskossa, jolloin minä vaikenisin "hengellisistä" asioista? Vastaus oli ilmiselvä, vaikkeikaan helppo: täydellinen rehellisyys! Lapset käyvät yhä kirkossa ja pyhäkoulussa, mutta saavat avaramman kuvan sen opetuksista, kun keskustelemme niistä kotona. Minun ei enää tarvitse tuntea syyllisyyttä, kun ohjaan heitä tieteellisten käsitteiden kuten evoluution ymmärrykseen, mikä kuuluu heidän älyllisiin, synnynnäisiin oikeuksiinsa.
Eräs vaikeimmista tehtävistä oli se, että aiheutin pettymyksen kirkolliselle perheelleni, jolla luonnollisesti ei ollut aavistustakaan pois kääntymykseni pitkästä prosessista. Minua oli jopa pidetty synnynnäisenä manttelinperijänä silloiselle johdolle. Lähetin kirjeen kirkkoneuvostolle erotakseni virallisesti jäsenyydestä, ja sitten lähetin henkilökohtaisemman kirjeen selityksenä kaikille sen jäsenille. Vain kolme heistä vaivautui käsittelemään kysymyksiäni! Sain myös vähäisen aavistuksen siitä, että raamatuntutkimuksen ja teologisten aiheiden ymmärrykseni sai pastorit tuntemaan itsensä uhatuiksi.
Siitä on nyt kaksi vuotta, kun löysin kaikki etsimäni vastaukset koskien kristinuskosta. Jonkinlaisena huonon häviäjän ihmeenä Jumala ei ole sallinut yhdenkään raa'an ja yli-innostuneen katusaarnaajan lähestyvän minua Herran asian vuoksi. Odotan innolla, minä päivänä tämä tapahtuu, niin että voin kysyä seuraavaa (enkä saa vastauksia):
Jos koko elämäsi riippuu jokaisesta Jumalan sanan tavusta, niin kerropa minulle, miten ja milloin Raamattu sai lopullisen muotonsa. — Nikean kirkolliskokous v. 325
Kuinka monta evankeliumia on olemassa? — Ei vain ne neljä kanonisoitua evankeliumia, vaan parisenkymmentä varhaista evankeliumia, joihin kuuluu m.m. Tuomaksen evankeliumi, joka löytyi täydellisenä vasta v. 1945 ja josta kirkko on ollut etupäässä piittaamaton.
Kuka kirjoitti ne? Äläkä yritä kertoa, että Matteus, Markus, Luukas ja Johannes.
Voitko selittää sellaiset muinaisten kirjoitusten tutkimukselle tärkeät käsitteet kuin "midrash", "interpolaatio", "muotokritiikki", "lähdeanalyysi" jne. Katso sanakirjasta!
Miksi Matteus ja Luukas kertovat täysin erilaiset jutut Jeesuksen syntymästä? — Joulukuussa esitetty tarina on eri osasista kokoonpantu. Eivätkö muuten "viisaat miehet" olleet oikeastaan astrologeja? Eikö astrologia ole synti?
Jos olisin taas kahdeksantoistavuotias, minun tarvitsisi kuulla seuraavaa:
Kristityillä ei ole mitään oikeutta vaatia, että sinä reagoit heidän ilosanomaansa. Niin sanottu "todiste, joka vaatii tuomiota" on heppoista kuulopuhetta, sitä paitsi parituhatta vuotta vanhaa, ja heitettäisiin ulos mistä tahansa oikeudenistunnosta.
Dogmaattista pötyä kuten kreationismia ei tarvitse edes kunnioittaa vastauksella.
Älä odota Totuuden tulevan luoksesi. Useimmat opettajat elämässäsi ovat joko yhä hämmentyneitä etsijöitä tai jäykkiä dogmaatikkoja. Jos olet minun kaltaiseni, etsit, kunnes huomaat, että tärkeä on itse matka, ei päämäärä.
Seuraa intohimoasi ja ole sen vuoksi se, joka sinun on tarkoitus olla ... ja jos sinulla on tuuria, olet löytänyt kaiken tarvitsemasi "tarkoituksen" ilman synnin, sovituksen, pelastuksen tai kirkostaerottamisen sekaantumista asiaan. Ole oma itsesi ja nauti siitä.
Elä todellisessa elämässä. Kävele metsissä, kosketa maata, hanki koira, lue lapsillesi, opettele laulamaan ja soittamaan. Auta muita: sinua — kyllä, sinua — tarvitaan! Älä tuhlaa elämääsi kuvaruudun edessä, olkoonpa se sitten TV, Internet tai videopeli: niillä on oma (hyvin rajoitettu) paikkansa, mutta mediamoguleilla on oma lehmä ojassa pyrkiessään pitämään sinut siinä — vastusta sitä!
Saanen päättää parilla suosikkisitaatilla, jotka olen merkinnyt muistiin viisaudenetsintäni aikana:
Fundamentalismista eräässä radio-ohjelmassa:
Varmuuden haluaminen on ansa, joka saa kiikkiin lapsen meissä jokaisessa.
Ja nämä, ironista kyllä eräästä kirkon lehdestä:
Rukoile myrskyssä, mutta jatka soutamista.
Huuda kaikin mokomin Jumalan puoleen, mutta elä silti elämäsi aivan kuin Häntä ei olisikaan!
Saatan olla rikkaampi, koska olen kokenut uskonnollisen version "rauhasta, joka ylittää kaiken ymmärryksen". Ainakin olen saanut omakohtaisen näkemyksen uskovaisen mielestä, mutta mielestäni itselläni on syvemmänlaatuinen rauha nyt, ei sellainen koko ajan olkansa ylitse vilkuileva, hermostunut rauha.
Polkuni vapaa-ajatteluun on vienyt viisi vuotta, ja kuvailisin itseäni nykyään "avoimeksi" uskonnottomaksi. Eli minusta on hyvä kuvailla ihmistä "hengellisenä" olentona samalla kun tajuan, että käyttövoima on ilmiö, joka syntyy psyykessä tai yhteisössä, eikä ole ulkopuolisesta Jumalasta (ei varsinkaan pilvistä alas katselevasta valkopartaisesta kaverista) lähtöisin. Olen valmis hyväksymään minkä tahansa uskon positiiviset, kauniit ja runolliset ainekset samalla kun vastustan järjestyneen uskonnon kaikkia pyrkimyksiä tuputtaa dogmejaan meidän (onneksi) sekulaariin yhteiskuntaamme. Henkilökohtaisia lohduntuojiani ovat nykyään Bachin, Mozartin ja Graingerin musiikki, Housmanin ja Wilfred Owenin runous, luonnonhistoria Darwinista Dawkinsiin, postinkantaja Ferdinand Chevalin ihannepalatsi, Monty Pythonin komediat ja Pete ja Dud — nämä sekä monet, monet muut — ja vapaus olla siilaamatta jokaista sanaa tai ajatusta kristillisen fundamentalismin oppisiivilän läpi.
En myöskään ole höperö New Age-liikkeen seuraaja, vaan sekulaarihumanisti ja rationalisti. Ei ole mitään mieltä vaihtaa vanhaa uuteen, mitä tulee uskontoon: vapaus syntyy rohkeudesta tuoda esille filosofiansa oman älyllisen vilpittömyytesi tutkittavaksi.
En aio kyllästyttää lukijaa uskostaluopumiseni pitkällä käsittelyllä paitsi paria huomattavaa kohtaa, jotka saattavat auttaa toisia pysymään kurssissa. Äitini kirkossakäynti "sosiaalisena" metodistina (eli hän kävi kirkossa seuran ja kuoron vuoksi pikemmin kuin opin tähden) merkitsi sitä, että kävin pyhäkoulussa useita vuosia kymmenennen ikävuoteni molemmin puolin. Muistan yrittäneeni lukea useita kertoja uutta englanninnosta Uudesta testamentista siinä iässä; olin päättänyt käydä sen kokonaan läpi, mutta en päässyt paljon pidemmälle kuin Matteuksen sukuluetteloihin.
Muutimme toiseen kaupunkiin pian sen jälkeen, eikä kirkko enää kuulunut osana uuteen elämäämme. Tämä epäjohdonmukaisuus hämmensi minua. Tarina Eedenistä ja lankeemuksesta olivat jättäneet mieleeni lähtemättömän kuvan Jumalasta isona valkopartaisena kaverina, joka seisoi pilvellä ja kaiveli hangolla, mutta myös pysyvän kiinnostuksen Jeesusta ja kristillisyyttä kohtaan.
Yläastevuosinani minusta tuli melko kyyninen kristinuskon vastustaja huolimatta siitä, että minulla oli hyvin vähän tekemistä järjestyneen uskonnon kanssa, vaikka uskonto olikin jokapäiväisenä aiheena puhemyllyssämme. Tuleekohan se koskaan nykynuorten mieleen?
Kaksissakymmenissä tapahtui useita juttuja, joiden tähden minusta tuli (yhä ajatteleva) uudestisyntynyt kristitty: kristitty tyttöystävä, kristitty paras kaveri, yliopistolla tapahtuva käännytystyö, käyminen pinnalta katsoen luottavaisessa ja iloisessa seurakunnassa, oma filosofinen hämmennykseni, alhainen itsetunto — ja, luultavasti kiitos pyhäkoulumuistojen, lämmin ja mukava tuttuuden tunne!
Kahdenkymmenen kristittynä ja kahden ex-kristittynä eletyn vuoden jälkeen voin sanoa:
Mikäli ei-kristityt ystäväni olisivat pystyneet kertomaan minulle, mitä nyt tiedän Raamatusta ja kristillisyyden historiasta, minun ei olisi koskaan tarvinnut ryhtyä uskovaiseksi!!! Tämän vuoksi vapaa-ajattelijoiden on tärkeää tietää ensinnäkin miksi he eivät usko ja toiseksi, miksi Raamattu ei ole eikä koskaan ole ollutkaan Jumalan sanaa.
Mikä sitten meni vinoon uskossani? Seuraavassa muutamia epäilyksiäni institutionaalisesta kristillisyydestä.
Liian monta kauhistuttavan vastenmielistä opetusta, esim. pakanoiden, vieläpä sellaisten, joille ei ole opetettu evankeliumia, kiroaminen.
Vääristely: Älä koskaan sano "Raamattu", sano mieluummin "Jumalan sana", jottei sen auktoriteettia asetettaisi kyseenalaiseksi. Koskaan ei kuitenkaan keskusteltu Raamatun kritiikistä tai historiasta.
Huomasin, että sanaa "kuuliaisuus" käytettiin saarnoissa paljon useammin kuin sanaa "rakkaus".
Tapasin ihmisiä, joiden fanaattinen pakkomielle Herrasta oli tehnyt heistä tyhjiä ajatuksettomia ihmisen kuoria, vailla persoonallisuutta.
Kreationismin verinen ajattelutapa ja älyllinen itsemurha, ja muut kirjaimellisuuden muodot. Minkälaisen pienen, halpamaisen heimojumalan nämä ihmiset ovatkaan luoneet!
Kristinuskon puolustajien harrastama pyhien kirjoitusten historialliselle paikalleen asettamatta jättäminen, ja heidän lähestulkoon täydellinen tietämättömyytensä siitä.
Kohtasin modernin urbaanimyytin ilmiön ja tajusin, että ihmisluontoon kuuluu haluta nähdä merkityksiä kaikessa (kuten neitsyt Marian kuvia omituisenmuotoisissa sämpylöissä). Täytyy olla olemassa "jotain enemmän" (tarkoittaa jotain yliluonnollista), kuuluu tämä epämääräinen väite. Ei täydy, jos on rohkeutta katsella ympärilleen.
Kirkon ja sen seurakuntalaisten poliittinen ja sosiaalinen vanhoillisuus: itsekäs "henkilökohtaisen pelastuksen" korostus, joka sulki pois paremman maailman rakentamisen. Kristityt, jotka keksivät itseleen tekosyitä olla rikkaita ja ahneita.
Kirkon päähänpinttymys, mitä tulee seksiin — olisipa vain kiinnostus luopua itsekkyydestä, ahneudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta lähennellyt tätä!
Kun tunnen Bachin, Palestrinan, Byrdin, Tallisin ja muiden pyhän musiikin ihanuudet, minua kauhistuttaa se kamala kristillisen popmusiikin räminä, joka on korvannut hymnit jumalanpalveluksessa. Jos sitä kamaa soitetaan taivaassa, en haluaisi olla siellä!
TV-pastorit. (Lisäkommentti on tarpeeton.) Voisin jatkaa.
Aloin lukea laajalti ("Saatanallista materiaalia", sanoi kirkon vanhin, appeni Robert Funkista ja Jeesus-seminaarista). Tutkin Raamattua syvällisesti ensi kertaa kääntymykseni jälkeen. Luin liberaaleja ja radikaaleja teologeja samoin kuin vanhoillisia uskonpuolustajia, kirkon historiaa, kreationismin vastaisia artikkeleita, Stephen Jay Gouldia ja Richard Dawkinsia luonnonhistorian alalla ja lopulta entisten kristittyjen kuten Dan Barkerin tekstejä.
Aluksi lähestyin jokaista uutta ideaa pelokkaana, tietoisena siitä, että uskoni joutuisi koetukselle äärirajoilleen saakka. Minulle kävi selväksi, että "usko", jota ei voi puolustaa, ei ole pitämisen arvoinen: itse asiassa epäilen, ettei usko edes ole hyve.
Kun olin omin silmin nähnyt ilmiselvät, varhaisten kirjoittajien tekemät "saumat" heidän liittäessään pyhät kirjoitukset yhteen, en voinut enää milloinkaan hyväksyä Raamattua pyhänä, erehtymättömänä Jumalan sanana.
Viimeisen palan matkastani vapaa-ajatteluun kävin, kun arvioin sitä vahinkoa, minkä fundamentalismikristillisyys oli aiheuttanut psyykkiselle hyvinvoinnilleni ja lähimmille ihmissuhteilleni.
Kärsin vakavan depression, joka aiheutui useista tekijöistä, suurelta osin kuitenkin siitä jatkuvasta henkisestä temppujenteosta, jota vaadittiin uskossapysymisekseni. Epäjohdonmukaisuus on depressionaiheuttaja; jotkut tutkijat ovat ilmoittaneet, että fundamentalistit ovat kaksi kertaa alttiimpia sairastumaan depressioon kuin muu väestö. Eräs evankelista sanoi: "Joillakuilla on juuri tarpeeksi uskontoa niin että se häiritsee heitä sen sijaan että se siunaisi heitä."
Suhteeni perheeseeni kiristyivät aluksi, kun yritin jakaa innostukseni löydöistäni vaimoni kanssa — hänet oli kasvatettu hartaasti uskovaisessa perheessä. Hän ei ole vielä yhtynyt seuraani tällä henkisellä matkani osalla, mutta kiitän häntä siitä, että hän hyväksyy uudet filosofiani suosiollisesti ja puolustaa oikeuksiani pitää ne.
Ehkä suurimpana huolenani oli se, miten ajattelutapani vaikuttaisi lapsiimme, jotka silloin olivat 5-, 10- ja 12-vuotiaat. Kasvattaisimmeko heidät jatkossakin uskossa, jolloin minä vaikenisin "hengellisistä" asioista? Vastaus oli ilmiselvä, vaikkeikaan helppo: täydellinen rehellisyys! Lapset käyvät yhä kirkossa ja pyhäkoulussa, mutta saavat avaramman kuvan sen opetuksista, kun keskustelemme niistä kotona. Minun ei enää tarvitse tuntea syyllisyyttä, kun ohjaan heitä tieteellisten käsitteiden kuten evoluution ymmärrykseen, mikä kuuluu heidän älyllisiin, synnynnäisiin oikeuksiinsa.
Eräs vaikeimmista tehtävistä oli se, että aiheutin pettymyksen kirkolliselle perheelleni, jolla luonnollisesti ei ollut aavistustakaan pois kääntymykseni pitkästä prosessista. Minua oli jopa pidetty synnynnäisenä manttelinperijänä silloiselle johdolle. Lähetin kirjeen kirkkoneuvostolle erotakseni virallisesti jäsenyydestä, ja sitten lähetin henkilökohtaisemman kirjeen selityksenä kaikille sen jäsenille. Vain kolme heistä vaivautui käsittelemään kysymyksiäni! Sain myös vähäisen aavistuksen siitä, että raamatuntutkimuksen ja teologisten aiheiden ymmärrykseni sai pastorit tuntemaan itsensä uhatuiksi.
Siitä on nyt kaksi vuotta, kun löysin kaikki etsimäni vastaukset koskien kristinuskosta. Jonkinlaisena huonon häviäjän ihmeenä Jumala ei ole sallinut yhdenkään raa'an ja yli-innostuneen katusaarnaajan lähestyvän minua Herran asian vuoksi. Odotan innolla, minä päivänä tämä tapahtuu, niin että voin kysyä seuraavaa (enkä saa vastauksia):
Jos koko elämäsi riippuu jokaisesta Jumalan sanan tavusta, niin kerropa minulle, miten ja milloin Raamattu sai lopullisen muotonsa. — Nikean kirkolliskokous v. 325
Kuinka monta evankeliumia on olemassa? — Ei vain ne neljä kanonisoitua evankeliumia, vaan parisenkymmentä varhaista evankeliumia, joihin kuuluu m.m. Tuomaksen evankeliumi, joka löytyi täydellisenä vasta v. 1945 ja josta kirkko on ollut etupäässä piittaamaton.
Kuka kirjoitti ne? Äläkä yritä kertoa, että Matteus, Markus, Luukas ja Johannes.
Voitko selittää sellaiset muinaisten kirjoitusten tutkimukselle tärkeät käsitteet kuin "midrash", "interpolaatio", "muotokritiikki", "lähdeanalyysi" jne. Katso sanakirjasta!
Miksi Matteus ja Luukas kertovat täysin erilaiset jutut Jeesuksen syntymästä? — Joulukuussa esitetty tarina on eri osasista kokoonpantu. Eivätkö muuten "viisaat miehet" olleet oikeastaan astrologeja? Eikö astrologia ole synti?
Jos olisin taas kahdeksantoistavuotias, minun tarvitsisi kuulla seuraavaa:
Kristityillä ei ole mitään oikeutta vaatia, että sinä reagoit heidän ilosanomaansa. Niin sanottu "todiste, joka vaatii tuomiota" on heppoista kuulopuhetta, sitä paitsi parituhatta vuotta vanhaa, ja heitettäisiin ulos mistä tahansa oikeudenistunnosta.
Dogmaattista pötyä kuten kreationismia ei tarvitse edes kunnioittaa vastauksella.
Älä odota Totuuden tulevan luoksesi. Useimmat opettajat elämässäsi ovat joko yhä hämmentyneitä etsijöitä tai jäykkiä dogmaatikkoja. Jos olet minun kaltaiseni, etsit, kunnes huomaat, että tärkeä on itse matka, ei päämäärä.
Seuraa intohimoasi ja ole sen vuoksi se, joka sinun on tarkoitus olla ... ja jos sinulla on tuuria, olet löytänyt kaiken tarvitsemasi "tarkoituksen" ilman synnin, sovituksen, pelastuksen tai kirkostaerottamisen sekaantumista asiaan. Ole oma itsesi ja nauti siitä.
Elä todellisessa elämässä. Kävele metsissä, kosketa maata, hanki koira, lue lapsillesi, opettele laulamaan ja soittamaan. Auta muita: sinua — kyllä, sinua — tarvitaan! Älä tuhlaa elämääsi kuvaruudun edessä, olkoonpa se sitten TV, Internet tai videopeli: niillä on oma (hyvin rajoitettu) paikkansa, mutta mediamoguleilla on oma lehmä ojassa pyrkiessään pitämään sinut siinä — vastusta sitä!
Saanen päättää parilla suosikkisitaatilla, jotka olen merkinnyt muistiin viisaudenetsintäni aikana:
Fundamentalismista eräässä radio-ohjelmassa:
Varmuuden haluaminen on ansa, joka saa kiikkiin lapsen meissä jokaisessa.
Ja nämä, ironista kyllä eräästä kirkon lehdestä:
Rukoile myrskyssä, mutta jatka soutamista.
Huuda kaikin mokomin Jumalan puoleen, mutta elä silti elämäsi aivan kuin Häntä ei olisikaan!
Saatan olla rikkaampi, koska olen kokenut uskonnollisen version "rauhasta, joka ylittää kaiken ymmärryksen". Ainakin olen saanut omakohtaisen näkemyksen uskovaisen mielestä, mutta mielestäni itselläni on syvemmänlaatuinen rauha nyt, ei sellainen koko ajan olkansa ylitse vilkuileva, hermostunut rauha.
Vastaukset 35
Vanhimmat
pitkä potaska.
Olipas taas niin uskovaiselle tyypillinen, asiaton ja täysin typerä lausunto. Onnittelen, todistit juuri olevasi itse täyttä potaskaa...
kyllä se oli potaskaa. Eihän sinun ole pakko uskoa mutta sinä tiedät totuuden. Ole valmiina ja valvo, sillä Jumala ei ketään pakota.
...hieno kirjoitus. Olet kulkenut pitkän ja mutkaisen tien ja nähnyt sen varrella monenmoista.
Tuohon on vaikea mitään lisätä.
Kirjoitukseni on lainausta sivulta www.vihrearouva.net
senkin törppö. Lainatessa nyt vähintään on lähde mainittava, ainakin tuollaisen jutun yhteydessä.
...noin pitkää ja raskasta juttua jaksa lukea...kukaan normaali ;)
hienosta kirjoituksesta. Siinä oli uskonasiat perusteltu sellaisella huolellisuudella, että ei ole nähty hihhulileiriläisten kenenkään perustelevan uskoaan yhtä uskottavasti.
...He leimaavatkin koko jutun pelkäksi "potaskaksi"... Kuten aina kun mennään liian vaikeisiin kysymyksiin.
Jokainen kuulee sen, minkä ymmärtää ja ennenkaikkea haluaa ymmärtää.
Uskonnolliset yhteisöt ovat hirveitä. Ihmisellä on kyky pilata kaikki. Onnittelen, että olet saanut voimaa irroittautua, tervetuloa joukkoon. Siirtyminen toiseen äärilaitaan on tuossa vaiheessa luonnollista. Mielestäni kannattaa pyrkiä omistamaan hengellisyyden positiiviset seikat. Rakkaus on kaiketi upein asia maailmassa. Rakkaus on metafysiikkaa. Jos Jumalassa ei ole rakkautta, hän on turha ja vastenmielinen. Jos hänessä on rakkaus, hän vetää puoleensa hyväntahtoisia ihmisiä. Evankeliumi edustaa kauniisti suurta rakkautta.
Minua miellytti tuo tekstin lopussa (jaksoin siis lukea sen kokonaan) ollut periaate. Juuri uskovaiselle olisi tärkeää oppia elämään kuin Jumalaa ei olisi olemassakaan. Vain siten hän voi olla moraalisesti vapaa ja itseohjautuva ihminen.
Eli tämän tekstisi loppuosan.
>>Juuri uskovaiselle olisi tärkeää oppia elämään kuin Jumalaa ei olisi olemassakaan. Vain siten hän voi olla moraalisesti vapaa ja itseohjautuva ihminen.
ja silti elää kuin Jumalaa ei olisi olemassakaan?
Uskot aviopuolisoosi ja kunnioitat häntä ja kuitenkin elät kuin häntä ei olisikaan? Eikö ole aika mahdoton yhtälö?
Kaikkihan riippuu siitä, miten kaikkivaltiaan, yläpuolellamme olevan Jumalan antaa itsessään toimia, miten Hän saa tilaa. Onko Hän objekti vai subjekti.
Mitäpä teisti uskolleen voisi?
Yhtä vähän kuin ateisti omalleen.
Olenhan itsekin teisti, vieläpä kristitty, ja pidän Jumalan olemassaoloa mahdollisena, jopa todennäköisenä ja suorastaan varmana (se on näet helpoin ja yksinkertaisin selitys kaikelle). Minä siis tunnustan uskovani. Uskon Jumalaan, Kristukseen, sovitukseen, lähimmäisenrakkauteen, ikuiseen elämään. Elän silti kuin Jumalaa ei olisi olemassakaan: hänen mahdollinen olemassaolonsa ei vaikuta valintoihini millään tavoin. Jos olen väärässä, en häviä yhtään mitään. Uskoni on luontevaa, sisäsyntyistä ja aitoa. Silti se on uskoa, ei tietämistä. En voisi olla ateisti. Minun valintani ovat aidosti minun omia valintojani eivätkä minkään uskonnon sanelemaa normien seuraamista. Olen hyväntahtoinen ihminen, joten valintani eivät yleensä ole ristiriidassa rakkauden periaatteiden kanssa. Jos teen "syntiä", teen sitä rohkeasti ja levollisin mielin. Osaan armahtaa myös itseäni. Jos käy ilmi, että olen ollutkin väärässä ja liian armollinen itselleni, sille asialle en voi yhtään mitään. Sovitusveri ei vain sitten sattunut minun kohdallani riittämään, tai uskoni oli vääränlaatuista. Jumalan/jumaluuden olemassaoloa en silti epäile.
Universumin mysteeri on liian suuri kepeästi ohitettavaksi. Jotenkin me olemme tänne ilmestyneet. Olemassaolomme kaipaa selityksen, ja Jumala on yksinkertaisin selitys kaikelle. Ja totuus minussa tunnistaa totuuden Kristuksessa.
se on aika mahdoton yhtälö. Haluanhan seisoa sanojeni takana ja perustella toisille toimintatapojani.
Muuten kirjoittaisin samoin kuin sinä, tosin seuraavin muutoksin:
Pidän Jumalan olemassaoloa varmana. Minä siis tunnustan uskovani. Uskon Jumalaan, Jeesukseen Kristukseen, sovitukseen, lähimmäisenrakkauteen, ikuiseen elämään. Jumalan olemassaolo ja Jeesuksen opetukset vaikuttavat kaikkiin käytännön valintoihini. Uskoni on luontevaa, sisäsyntyistä ja aitoa. Toimin uskossa. Tieto, järki ja logiikka tukevat uskoani. En voisi olla ateisti. Minun valintani ovat aidosti minun omia valintojani eivätkä minkään uskonnon sanelemaa normien seuraamista. Olen hyväntahtoinen ihminen, joten valintani eivät yleensä ole ristiriidassa rakkauden periaatteiden kanssa. Suurin synti, jonka voin kuvitella, on se, että toimin parempaa tietoani vastaan. Sitä yritän karttaa kaikin keinoin. Mutta jos hairahdun, osaan armahtaa myös itseäni. Jos käy ilmi, että olen tehnyt väärin, vastaan seurauksista ja pyrin korjaamaan, mitä korjattavissa on. Uskon, että Jumala armahtaa minua vilpittömissä pyrkimyksissäni.
Universumin mysteeri on liian suuri kepeästi ohitettavaksi, taakkamme liian suuri kannettavaksi. Tarvitsemme Jeesusta, Vapahtajaa. Yksinkertainen usko Jeesukseen ja Hänen rakkautensa keventää kuormamme. Pyhä Henki minussa tunnistaa totuuden Kristuksessa, ja johdattaa minua totuudessa. Siksi haluan avata sydämeni Pyhälle Hengelle kokonaisuudessaan.
Oli kiintoisaa lukea raikas todistuksesi ja verrata sitä omaani. On hienoa, ettei siinä ollut painostavaa sävyä. Toisen ihmisen armahtaminen tuleekin olla keskeistä kaikessa uskonnollisuudessa. On todellakin hyvä muistaa, mitä Jeesuskin Tekstin mukaan piti tärkeimpänä: oikeutta, laupeutta ja uskollisuutta.
...
Uskominen perustuu kristuksen tuntemiseen. Tunsitko Hänet?
Jos et tuntenut, et ole koskaan ollutkaan uskossa.
Jos tunsit, niin mitä huonoa Hänessä oli, jotta vaihdoit sen kadotukseen?
ei ymmärrä :-)
???
päivänjatkoa vaan.
äkkiseltään kirjoituksesi toi mieleen mainitsemasi dan barkerin. hänhän oli myös hyvin vahvasti osana seurakuntatoimintaa ja teki gospel-musikaaleja yms. joskus olin lyhykäisesti kirjeenvaihdossa hänen kanssaan ja täytyy sanoa, että se korvaamaton linkki unohtui vuosien varrella.
mitä tulee vapaa-ajattelijoihin, niin monilla (varsinkin uskovaisilla) on vaikeuksia ymmärtää, mitä vapaa-ajattelijuus tarkoittaa. liian usein viitataan vapaa-ajattelijoiden kotisivuihin ja seuraan, siihen miten he ovat omiin dogmeihinsa takertuneita huuhaapellejä. itse en vapaa-ajattelijaksi tunnustaudu, mutta ymmärrän periaatteen ja ainakin eron kotisivujen ja ihmisten välillä. kotisivuja voidaan lukea internetissä, mutta ihmisten kanssa voidaan puhua kasvotusten, koskettaa jne.
taipaleesi uskosta epäuskosta uskoon ja takaisin epäuskoon on melkolailla hyvä pohja ymmärrykselle, näissä asioissa. itse olen kulkenut sen polun vain kertaalleen, uskosta epäuskoon. sittemmin oma epäuskoni on saanut aika annoksen tiettyä hengellisyyttä, jota se on saanut erityisesti kaukoidän filosofioista. se dogmeihin kangistuminen, joka länsimaista ajattelua vaivaa johtuu pitkälti kulttuurisista painotuksista. raamattu on osana ollut mukana kangistamassa systeemiä ja ihmisten ajattelua. idän filosofioissa kaikki on huomattavasti monisäikeisempää, kauniimpaa, runollisempaa, yksinkertaisempaa, sulavampaa... vaikken tunnusta olevani taolainen, siitä huolimatta se on ehkä ainoa 'uskonnoista', jotka ovat minua läheisesti koskettanut.
nykyisellään opiskelen psykologiaa ja se tietysti on avartanut osaltaan näkemystäni. kun ymmärtää ihmisluontoa, psyykettä, alkaa hahmottua myös erilaiset motiivit tekojen ja sanojen takana. näistä motiiveista ihmiset ovat hyvin harvoin tietoisia ja kun puhutaan uskosta, kaikki motiivit haudataan ja unohdetaan. kyseenalaistaminen ja omien motiivien tonginta, kun melkein väistämättä 'uuteen' ajatukseen ja se on vaarallista, jos on uskovainen.
se minkä olen itsekin tästä johtuen huomannut, on se mitä sanoit perhe-elämästä ja seurakunnasta. ihmissuhteet eivät ole ihmissuhteita vaan suhteiden kuoria. ihmiset kiinnostavat juuri tiettyyn rajaan asti. kun ihminen ei ymmärrä edes itseään, miten voisi ymmärtää toista? tämä on valitettavan yleistä ja se on yleistä jopa ateistien yms. keskuudessa. olemme tietoisia asioista, joista haluamme olla tietoisia. kaikki turha sysätään sivuun, koska jokaisella on omanlaisensa arvoasteikko ja käsitys siitä, mikä on tärkeää ja mikä ei.
kun mainitsit depression, menit itseasiassa sanomaan sellaisen, jota en ole huomannut. toisaalta voin liittää sen fundamentalistiseen iloon. sekoitan psykologiaa ja taolaisuutta nyt, mutta väittäisin jatkuvan iloitsemisen masentavan. ilo uskosta on hieman vastaavanlainen riippuvuus kuin ilo viinasta. sanotaan, että ilo ilman viinaa on teeskentelyä ja voitaisiin sanoa, ilo ilman kristinuskoa on teeskentelyä. siksi varmasti minä ja sinä olemme kristittyjen silmissä 'teeskentelijöitä', valehtelijoita ja harhojen vallassa. mutta olen nähnyt sen monesti omassa perheessäni, ystävieni ja kavereideni perheissä, keskustellessani ja opiskellessani, että viina aiheuttaa masennusta, eikä suinkaan iloa. ehkä tässä kohtaa depressio löytää myös kiinnekohdan uskosta. toinen valitettavan usein kohdalle osuva asia on varmuus versus epävarmuus. jatkuva varmuudessa oleminen ja kiihkeä usko omaan totuudellisuuteen ei lainkaan välttämättä ole niin varmaa. en ole sellaista ihmistä elämäni 30 vuoden aikana tavannut, joka ei olisi epävarma. miten olisi mahdollista, että jokin usko tekisi ihmisestä täysin 100% varman kaikesta. se ei onnistu.
olen nähnyt ja ajatellut, että tämä epävarmuuden ja varmuuden yhteentörmäys, sekoittuminen ja monen muun varmaan uskoon liittyvän asian lopputulos on lähellä vainoharhaisuutta ja skitsofreniaa. ihminen on sellaisessa, henkisessä hullunmyllyssä, ettei siitä ole tietä ulos. joillain kestää 'parantuminen' lyhyemmän ajan, jotkut eivät 'parannu' koskaan. ja kuten psyyken sairauksissa yleensä, kaikkihan ihmiset eivät oireile aggressiivisesti. piileviä sairaita on siinä missä on niitä akuutteja tapauksia. tästä olen käyttänyt esimerkkinä yhtä, nuorta naista, jonka kanssa juttelin useita vuosia sitten pidemmän tovin, kunnes keskustelu kääntyi uskoon. tiesin hänen uskostaan ja tiesin niiden keskustelujen päätyvän aina tappeluun. koska hän niin kovasti halusi kuulla uskostani, sanoin olevani ateisti. arvannet, miten kävi. tappelua siitä ei tullut, vaan yksinpuhelu, jonka aikana minä äimistelin ja tyttö suodatti suustaan kirosanoja, haukkumanimiä ja jumalan rakkautta. toivotin hyvää päivänjatkoa ja pyysin anteeksi. nykyään ymmärrän hänen reaktionsa hieman paremmin, eikä sellainen reaktio enää minua yllätä. silloin vain tuijotin äimistyneenä.
sitten vielä noista loppuun kokoamistasi viisauksista. puhun mielelläni lapsesta meissä ja olen jeesuksen kristuksen kanssa samaa mieltä siinä, että uskossa ihmisen pitää tulla lapsenkaltaiseksi. valitettavasti ihmisillä on taipumus sekoittaa aikuisuus, henkinen kasvu (aikuisuus), lapsenmielisyys ja lapsellisuus. itse sanoisin olevani lapsenmielinen, leikin edelleen ja hauskuutan ihmisiä omalla 'hulluudellani', lapsellisuudellani. se lapsellisuus ei ole tullut oletetusta varmuudesta, jossa elin reilun 5-10 vuotta. vaan se tuli siitä, etten enää jaksanut vouhottaa asioista, joista ennen vouhotin. käänsin katseen itseeni ja muihin ihmisiin kirjoista ja opeista. on huomattavasti helpompi myös ateistina ymmärtää ihmisten toimintaa, kun ei pidä taka-alalla jumalaa vaikuttajana (ks. ei jumala pahaa tee, vaan ihminen). itseasiassa en tainnut olla ateisti sinä aikana, kun pidin itseäni 100% varmasti ateistina. nyt kun sillä ei ole merkitystä, olen noin sataa eri uskoa edustava ja napautan nenille niitä, jotka napautusta tarvitsevat. valitettavasti he kovin harvoin ymmärtävät tulleensa napautetuiksi. ehkä lapsi saa olla epävarma ja pieni, sellainen olen. sen sijaan aikuisen pitää olla lasta voimakkaampi, varmempi, viisaampi ja mielestäni aikuinen siinä kohtaa aliarvioi lasta. samoin kuin siinä kohtaa jokainen kristitty aliarvioi jeesusta kristusta.
nyt taidan tästä poistua teetä keittämään. jatketaan keskustelua. päivänjatkoa.
Koska kirjoitus ei ole Sinun, Mefisto, ei tästä nyt yleisellä tasolla osaa keskustella eikä henk. kohtaisella voi. Mielenkiintoinen elämänhistoria. Jumala voi vielä yllättää.
ihmisyys ja elämä voivat yllättää :-)
"Uskonto on suurinta Jumalan pilkaa"
Kopsattu juttu, www.vihrearouva.net. Eikös hyviin tapoihin kuulu ilmoittaa, mistä ja kenen se alunperin on? Eipä kai ateistit hyviä tapoja ymmärrä.
Tämä viesti, oli sitten vaikka kopioitu jostain, teki minut aivan äärettömän surulliseksi. Joskin jossain vaiheessa aloin pohtia, olitko sittenkään koskaan uskossa ja jos olit, niin et ainakaan uudestisyntynyt kristitty, sillä ei kukaan, joka on tuntenut Jumalan voiman ja nähnyt Hänen mahtavat tekonsa, voi ikinä vain kääntää tylysti selkäänsä sille kaikelle.
Jos olit uskossa vain vaimosi ja kristityn ilmapiirin vuoksi, tuskin se olikaan todellista sydämen uskoa Jeesukseen.
Toivon kaikkea hyvää sinun elämääsi, joka tuon tarinan olit oikeasti kirjoittanut, ja sydämestäni rukoilen, että vielä jonain päivänä löydät totuuden. Tosin tiedän myös sen, että jos ei Jumala avaa silmiä ja korvia kuulemaan, ei ikinä voi ymmärtää Hänen sanaansa.
"kukaan, joka on tuntenut Jumalan voiman ja nähnyt Hänen mahtavat tekonsa, voi ikinä vain kääntää tylysti selkäänsä sille kaikelle."
missä kohtaa tuota tarinaa ja omaa tarinaani mahdollisesti olemme olleet tylyjä jumalaa kohtaan? kun kerran uskovaiset puolustavat jumalaa sillä, ettei jumala tee pahaa ihmisille vaan ihmiset toisilleen, niin miten sitten on mahdollista, että ihmiset voivat tehdä pahaa jumalalle? ja mitä tulee tuohon tylyyteen, tuo esimerkin kääntyminen tai uskonmenetys oli pitkällinen prosessi. se on ollut pitkä prosessi myös dan barkerilla, se oli pitkä prosessi itselläni. voitte sitten pohtia, että miten on mahdollista uudestisyntyneen menettää uskonsa ja ainoa järjellinen selityksenne sille voi vain olla, ettei meistä kukaan ole koskaan uskonut.
"Toivon kaikkea hyvää sinun elämääsi, joka tuon tarinan olit oikeasti kirjoittanut, ja sydämestäni rukoilen, että vielä jonain päivänä löydät totuuden."
toivon sinulle, ettei se oikeassaoleminen ja totuudessa eläminen olisi niin tärkeää. olen elänyt siinä ja ilmeisesti myös tuon tarinan alkuperäinen kirjoittaja, vaikka sinä tai kukaan uskovainen ette tunnustaisi minun eläneen totuudessa. uskoakseni itse tiedän paremmin miten ja missä olen elänyt. ja, jos en minä, niin sitten jumala, eikä kukaan muu. älä siis tee TUOMIOTYÖTÄ jumalasi puolesta.
"Tosin tiedän myös sen, että jos ei Jumala avaa silmiä ja korvia kuulemaan, ei ikinä voi ymmärtää Hänen sanaansa."
onneksi tämä on vain sinun tietosi. jumala voi olla eri mieltä.
En nyt ehdi lukea lause lauseelta kirjoitustasi enkä myöskään vastauksia,mutta pari kommenttia:
Miksi perustelet noin pitkällä kirjoituksella luopumistasi uskosta?Voisihan sen lyhyestikin todeta.Vai haluatko,että esimerkkiäsi seurattaisiin?
Jotkut todella älykkäät ihmiset ovat kyllä tehneet
myös toisinpäin kuin sinä.Esimerkkinä vaikkapa englantilainen Oxfordin kirjallisuuden professori
C.S. Lewis, joka vaihtoi ateismista kristityksi pitkän harkintansa jälkeen.Ratkaisunsa perusteluita hän on kirjoittanut monissa teoksissa, mm. kirjassaan "Paholaisen kirjeopisto".
Itse olen usein perustellut valintani pysyä kristittynä jopa näinkin itsekkäällä syyllä:
Kummalla ratkaisulla on enemmän annettavaa?
Olen elämäni varrella todennut,että sisäisesti kristitty ihminen saa elää jo täällä maan päällä rikkaamman,sanoisinko siunatumman elämän.
Ehkä vielä tärkeämmäksi jokaisen valinta tulee miettiessään iankaikkisuutta.Kumman valinnan seuraus on miellyttävämpi rajan takana?
Kristinusko ainakin lupaa paremman näköalan ikuisuuttakin ajatellen. En oikein muista,mitä ateismi tms. lupaa vastaavasti.
Siksi kysyn yksinkertaistaen:Kumpi antaa enemmän?
lupaavat enemmän kuin arkirealismi. Mutta, so what? Joka alkaa uskomaan satuihin, pettyy.
minä ainakaan ole pettynyt. Tie on vienyt ylöspäin siitä lähtien, kun tulin uskoon. Ja huomaa: uskoon tultuani tunsin vasta todella ajattelevani omilla aivoillani ja luottavani arvostelukykyyni.
Yleensähän sairailta itseltään puuttuukin sairaudentunto.
Niinpä, sinähän sen tiedät.
kirjoitit...
"Odotan innolla, minä päivänä tämä tapahtuu, niin että voin kysyä seuraavaa (enkä saa vastauksia):
Voitko selittää sellaiset muinaisten kirjoitusten tutkimukselle tärkeät käsitteet kuin "midrash", "interpolaatio", "muotokritiikki", "lähdeanalyysi" jne. Katso sanakirjasta!
Kysymykset herättävät lisää kysymyksiä...
Kerrohan miten voi tunnistaa interpolaation ja mitä tekemistä muotokritiikillä on sen kanssa. Onko synoptinen ongelma kirjallisuus- vai traditiokriittinen ongelma? Kuka oli muotohistorian isä? Muuten, oletko lukenut paljon Midrasheja? Onko niissä interpolaatioita? Minkälaisia Midrasheja on olemassa? Onko Jerushalmissa Midrasheja? Entäs Bavlissa? Kuka keksi ensimmäisen synoptisen ongelman modernin ratkaisumallin? Mitä eroa on interpolaatiolla ja glossalla? Mikä on Hapax Legomenon? Millä koptin murteella Nag Hammadin Tuomaan Evankeliumi on kirjoitettu? Luettele edes kolme koptin murretta. Oliko Pseudo-Keemensiläisessä kirjallisuudessä ns. peruskirjoitusta?...
Kysyvä ei tieltä eksy... mutta sillä on turha leuhkia, että joku maallikko ei osaa vastata kysymyksiisi. Ei hänen tarvitse osata. By the way... muotokritiikki on vähän aikansa elänyttä...