Voiko uskova vapautua sisimmässään olevista kielteisistä voimista ja tunteista?

-
Ihmisluonto ei uudistu, vaikka Jumala antaakin lahjaksi Jeesukseen uskovalle iankaikkisen elämän. Meidän on suostuttava siihen olemukseen, joka meillä on. Se muovautui jo äidinkohdussa ja imi lähtemättömästi itseensä pysyvät jäljet, vaikutteet lapsuudesta ja nuoruudesta. On opittava elämään juuri sen kanssa.

Armo ei uudestisynnytä uskovaa niin, että hänestä tulisi kokonaan uusi ja täydellinen ihminen, aivan toinen ihminen kuin, mitä hän on ollut aikaisemmin. Uskovan olemukseen jää loppuun asti monenlaisia rakennevikoja ja vaurioita ja paljon pahaa.

Ainakin Raamattu opettaa niin: Esim. Ps 51:7, 1 Moos 6:5, Jer 17:9, Mark 7:21-23, Room 7:14-24, 1 Joh 1:8-10. Käytämme tätä todellisuutta kuvaamaan ilmaisua: PERISYNTI. Anteeksiantamuksessa synti syyllisyytenä pyyhitään pois, mutta (peri)synti toimivana jää uskovaan.

Tämän uskovassa edelleen asuvan perisynnin vaikutuksesta on syntiä mukana kaikissa hänen tunteissaan, kokemuksissaan ja teoissaan niin kauan kuin hän elää tässä elämässä. Synnittömiä tunteita, kokemuksia ja hyviä tekoja uskova voi elää ja tehdä vain sentähden, että ne kaikki peitetään Kristuksen pyhyyteen ja puhtauteen ja niihin sekottunutta synnillisyyttä ei lueta uskovalle.

Koska uskovassa asuu voittamaton synnin juuri, hän joutuu jatkuvasti katumaan Jumalan edessä eikä hän voi kerskata Jumalan edessä yhdestäkään hyvästä teostaan. Siksi hänen on oltava myös erityisen varovainen omiin tunteisiinsa nähden eikä niihin koskaan voi luottaa ehdottomasti.

Voiko uskova vapautua sisimmässään olevista kielteisistä voimista ja tunteista?

Jos kiistetään ihmisen perisyntisyys ja turmellus silloin voidaan myös opettaa uskovan täydellistä muuttumista ja pyhittymistä ja tässä ajassa. Silloin synti ei ole pysyvä vaurio ihmisessä vaan ainoastaan tahra, joka voidaan poistaa. Jos synti ei ole olemukseemme syvään juurtunutta, vaan irrallisia tekoja, niin synti voidaan voittaa.

Mutta jos opetetaan, että synti on olemukseemme juurtunut paha tahto, niin silloin synti kestää niin kauan kuin tämä olemus kestää. Siksi myös jokaisen uskovan sydämen pohjalla on aivankuin jääkellari, kylmien, kovien ja pahojen tunteiden varasto.

Jos uskova väittää olevansa ilman tätä peloittavaa "varastoa", joka sisältyy sanaa perisynti - esim. Hengen täyteyden voimasta, hän ei näe oikein. Tosin voidaan vedota eräisiin Raamatun lauseisiin (esim.1 Joh 3:6,9) ja väittää, että tosiuskova on vapaa kaikesta pimeästä ja pahasta. Mutta sellaiset väiteet eivät muuta tosiasioita toiseksi. Kun uskova alkaa nähdä totuuden itsestään, se on aina vaikeaa kestää. Jokapäiväinen huokailu ja katumus on tästä seurauksena.

Opetus uskovan synnittömyydestä on aina väärä. Meidän on pyrittävä uskonelämässä totuudellisuuteen itseemme nähden, suostuttava vaeltamaan valossa ja rukoiltava, ettei vain silmämme olisi sokeat (Matt 6:23). Farisealaisuus on ulkokullaisuutta. Ei olla aitoja, rehellisiä, nimenomaan omaa itseä ei nähdä totuudellisesti.

Meitä ei tule kiinostaa yksinomaan se, miten asioiden tulisi olla, vaan nimenomaan se, miten ne ovat. Se ei ole uskoa, että uskotellaan jonkin asian olevan toisin kuin se todellisuudessa on. Elämän ja oman olemuksemme todellisuus on kohdattava.

Kristityn tulee aina olla Jumalan edessä sellainen, jolla ei ole mitään omassa itsessään. Vapahtajan persoona on tärkeämpi kuin me itse, hänen sanansa varmempi kuin kaikki meidän kokemuksemme ja havaintomme.
-
( Ote Olavi Peltolan opetuksesta "Kielteiset tunteet")