Helluntailaisuudessa on päihdytty Uuden testamentin pelastua-sanasta ikään kuin "pelastuminen" olisi Uuden testamentin tärkein sana ja käsite.
Tämän harhan kaksoissisar on lumoutuminen uskoontulon käsitteestä.
Nämä kaksi asiaa helluntailaisuus on nostanut korokkeelle yli kaiken muun: pelastumisen ja uskoontulon.
Kaiken muun Uudessa testamentissa on helluntailaisuudessa alistuttava näiden kahden alle ja palveltava näitä kahta.
Kuinka tämä korokkeelle nostaminen perustellaan? Vielä suuremmalla epäjumalalla, jonka nimi on OMAKOHTAINEN KOKEMUS.
Taustalla on ajatus: "Koska MINULLA on KOKEMUS MINUN uskoontulostani, MINÄ KYLLÄ TIEDÄN, MISTÄ PUHUN."
Eli helluntailaisen Kaikkivaltias ja Ylin Auktoriteetti on se hetki, jolloin hän itse tuli uskoon. Tuo hetki, tuo KOKEMUS on kaiken muun yläpuolella.
Koska helluntailainen alkaa näin palvoa omaa uskoontulokokemustaan kuin Narkissos lammenpinnalta heijastuvaa peilikuvaansa, hän menettää kosketuspinnan todellisuuteen. Hän kuvittelee uskoontuloaan jonkinlaiseksi absoluuttiseksi Alkupisteeksi, joka sisältää kaiken olennaisen tiedon Jumalasta ja ihmisestä. Hänen universuminsa KESKIPISTE on hänen oma uskoontulonsa.
Hän tarkastelee kaikkea, aivan kaikkea, tästä pikkuriikkisestä uskoontulokokemuksensa avaimenreiästä käsin.
Näin alkeellisen infantiilia lähtökohtaa voisi kutsua napanöyhtäteologiaksi.
Omaan uskoontuloonsa ja uskoonsa ja uskollisuuteensa ripustautuva helluntailainen on kuin mies, joka tuijottaa ja kaivelee ihastuksissaan omaa napaansa kuvitellen samalla ratkovansa universumin syvimpiä arvoituksia.
Siksi helluntailaisen on mahdotonta hyväksyä Paavalin evankeliumia, joka kuuluu:
"Jumala oli Kristuksessa ja sovitti MAAILMAN itsensä kanssa."
Helluntailainen teologisesta napanöyhdästään päihtyneenä kun kuvittelee tulleensa sovitetuksi USKOON TULLESSAAN eikä suinkaan hetkenä, jolloin Kristus antoi henkensä koko maailman lunnaiksi. Sovitus ja lunastus ovat helluntailaiselle pelkkää teoriaa - ilmassa roikkuvia Jumalan tarjouksia, jotka on "otettava vastaan" ja jotka muuttuvat todeksi ja todellisuudeksi yksilön kohdalla VASTA USKOON TULTAESSA.
Eli: MINUN uskoontuloni on se Varsinainen Tapahtuma, joka tekee Kristuksen ristinkuoleman aikaansaaman sovituksen ja lunastuksen todelliseksi - ilman MINUN USKOONTULOANI Kristuksen kuolema jäisi tyhjäksi minun kohdallani.
Eli Jeesuksen vapaaehtoinen kuolema EI TEHNYT sovituksesta ja lunastuksesta KONKREETTISTA TODELLISUUTTA, vaan asiat tekee konkreettisiksi ainoastaan MINUN USKOONTULONI. Jeesus ei saanut henkensä uhratessaan aikaan muuta kuin potentiaalisen mahdollisuuden "ottaa jotakin vastaan".
Vauva ei osaa erottaa itseään ulkomaailmasta. Kasvava pieni lapsi yleensä pikkuhiljaa havahtuu siihen, että on olemassa olentoja ja maailmaa hänen itsensä ulkopuolella - että hän itse ei MUODOSTA kaikkea sitä, minkä hän voi nähdä ja hahmottaa.
Helluntailainen, joka ei tajua, että universumin keskipiste ja arvoituksen ratkaisu on Jeesuksen Kristuksen kuolema ristillä (joka sovitti JO koko maailman KONKREETTISESTI) eikä hänen oma uskoontulonsa ja että hänen tulee arvioida uskoontuloaan tuon ristin valossa eikä päinvastoin, on kuin vauva, joka ei osaa erottaa ulkomaailmaa itsestään eikä itseään ulkomaailmasta.
Tämän harhan kaksoissisar on lumoutuminen uskoontulon käsitteestä.
Nämä kaksi asiaa helluntailaisuus on nostanut korokkeelle yli kaiken muun: pelastumisen ja uskoontulon.
Kaiken muun Uudessa testamentissa on helluntailaisuudessa alistuttava näiden kahden alle ja palveltava näitä kahta.
Kuinka tämä korokkeelle nostaminen perustellaan? Vielä suuremmalla epäjumalalla, jonka nimi on OMAKOHTAINEN KOKEMUS.
Taustalla on ajatus: "Koska MINULLA on KOKEMUS MINUN uskoontulostani, MINÄ KYLLÄ TIEDÄN, MISTÄ PUHUN."
Eli helluntailaisen Kaikkivaltias ja Ylin Auktoriteetti on se hetki, jolloin hän itse tuli uskoon. Tuo hetki, tuo KOKEMUS on kaiken muun yläpuolella.
Koska helluntailainen alkaa näin palvoa omaa uskoontulokokemustaan kuin Narkissos lammenpinnalta heijastuvaa peilikuvaansa, hän menettää kosketuspinnan todellisuuteen. Hän kuvittelee uskoontuloaan jonkinlaiseksi absoluuttiseksi Alkupisteeksi, joka sisältää kaiken olennaisen tiedon Jumalasta ja ihmisestä. Hänen universuminsa KESKIPISTE on hänen oma uskoontulonsa.
Hän tarkastelee kaikkea, aivan kaikkea, tästä pikkuriikkisestä uskoontulokokemuksensa avaimenreiästä käsin.
Näin alkeellisen infantiilia lähtökohtaa voisi kutsua napanöyhtäteologiaksi.
Omaan uskoontuloonsa ja uskoonsa ja uskollisuuteensa ripustautuva helluntailainen on kuin mies, joka tuijottaa ja kaivelee ihastuksissaan omaa napaansa kuvitellen samalla ratkovansa universumin syvimpiä arvoituksia.
Siksi helluntailaisen on mahdotonta hyväksyä Paavalin evankeliumia, joka kuuluu:
"Jumala oli Kristuksessa ja sovitti MAAILMAN itsensä kanssa."
Helluntailainen teologisesta napanöyhdästään päihtyneenä kun kuvittelee tulleensa sovitetuksi USKOON TULLESSAAN eikä suinkaan hetkenä, jolloin Kristus antoi henkensä koko maailman lunnaiksi. Sovitus ja lunastus ovat helluntailaiselle pelkkää teoriaa - ilmassa roikkuvia Jumalan tarjouksia, jotka on "otettava vastaan" ja jotka muuttuvat todeksi ja todellisuudeksi yksilön kohdalla VASTA USKOON TULTAESSA.
Eli: MINUN uskoontuloni on se Varsinainen Tapahtuma, joka tekee Kristuksen ristinkuoleman aikaansaaman sovituksen ja lunastuksen todelliseksi - ilman MINUN USKOONTULOANI Kristuksen kuolema jäisi tyhjäksi minun kohdallani.
Eli Jeesuksen vapaaehtoinen kuolema EI TEHNYT sovituksesta ja lunastuksesta KONKREETTISTA TODELLISUUTTA, vaan asiat tekee konkreettisiksi ainoastaan MINUN USKOONTULONI. Jeesus ei saanut henkensä uhratessaan aikaan muuta kuin potentiaalisen mahdollisuuden "ottaa jotakin vastaan".
Vauva ei osaa erottaa itseään ulkomaailmasta. Kasvava pieni lapsi yleensä pikkuhiljaa havahtuu siihen, että on olemassa olentoja ja maailmaa hänen itsensä ulkopuolella - että hän itse ei MUODOSTA kaikkea sitä, minkä hän voi nähdä ja hahmottaa.
Helluntailainen, joka ei tajua, että universumin keskipiste ja arvoituksen ratkaisu on Jeesuksen Kristuksen kuolema ristillä (joka sovitti JO koko maailman KONKREETTISESTI) eikä hänen oma uskoontulonsa ja että hänen tulee arvioida uskoontuloaan tuon ristin valossa eikä päinvastoin, on kuin vauva, joka ei osaa erottaa ulkomaailmaa itsestään eikä itseään ulkomaailmasta.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.