Haluaisin puhua yhdestä arasta aiheesta, vaikka se vaarantaisi uskottavuuteni tällä palstalla. Kyse on "uskonnollisista ilmestyksistä". Näin jo lapsena kaikkia harhanäkyjä, ja minulla oli vilkas mielikuvitus. Joskus 11 vuotiaana näin ufon, sellaisen oranssin valon taivaalla pellon yllä korkealla. Luin ufokirjoja, kunnes järkiinnyin, ja ajattelin että kyse oli itsesuggestiosta. Aloin meditoida kun olin 15, ilman mitään varsinaista oppia tai opasta; sain järisyttäviä kokemuksia, näin Valon, luulin että sekoan, joten lopetin kokeilut. Vanhempana palasin meditaatioon, löysin asiallista opetusta, tajusin missä tein virheitä. Olen aina ollut herkästi innostuva, ja sen takia usein petyn. Petyin ihmisiin, uskovaisiin, ryhmiin, johtajiin, oppeihin. Minusta ei kuitenkaan tullut agnostistia, se olisi tuntunut järjettömältä kaikkien hengellisten kokemusten valossa, joita mulla on aina ollut. Olin aina halunnut kokea samadhin, mutta se tuntu kaukaiselta päämäärältä; kunnes eräänä päivänä en voinut kieltää että se oli tapahtunut. Uskonveljeni eivät tietenkään uskoneet, en sitä edes odottanut, koska olin nähnyt että uskovaiset on sisimmässään kaikista ihmisistä epäuskoisimpia. Mitä sisäisiin kokemuksiin tulee. Aloin etsiä tästä maailmasta samanlaisia kokemuksia omaavia ihmisiä, ihan ennakkoluulottomasti, tutustuin kaikkiin "hörhöihin", hulluihin, ja luin kaiken huuhaan mitä sain käsiini. En kavahtanut vaikka selvästi näin että häiriintyneistä ihmisistä, en jotenkin kyennyt tuomitsemaan. Mulla on sellainen inhimillisyyden periaate. Ja saahan jokainen uskoa mitä haluaa, kunhan ei vahinhgoita muita. Olen matkustellut aika paljon, Itä Euroopassa, Venäjällä, Afrikassa, Amerikassa... käynyt Tiibetissä, ym... Kerran sitten tapasin ihmisen, joka oli kuin kaksoisolentoni. Ystävystyimme, lensin tapaamaan häntä. Hän puhui epäsovinnaisia juttuja, mutta se vaan nauratti minua, olenhan itsekin aika epäortodoksi. Nautin. Olimme hiljaisessa samdhissa enimmäkseen. Olen lukenut, ja tavannutkin useita ihmisiä jotka väittävät olevansa Jeesus, tai Maria; olen suhtautunut ymmärryksellä. Kiinnostuksella, kuunnellut heidän perusteitaan. Mulla on ollut sellainen ajatus että "jokainen vilpitön ihminen on kristus", että kristus ei olleut vaan palestiinassa 2000v sitten elänyt mies. Mutta sitten kun istuin siinä yhtenä iltana Sahasrara auki levähtäneenä, tulin utealiaaksi ja aloin kysellä aikaisemmista syntymistä. Hän kierteli. lopulta kysyin suoraan; olitko sinä tämä henkilö 2000v sitten Palestiinassa. oikeastaan tunnistaminen oli jo syntynyt minussa, mitään vastausta ei tarvittu, pelkkä hymy riitti. Tajusin heti että tästä on turha kertoa kenellekään, ja sitten jälkeenpäin kokeeksi kerroin parille ystävälle, ja he vain hymähtivät naiiviudelleni. Ajattelin että se toiveeni toteutui että saisin olla häntä vastassa, lamppu öljyä täynnä. Ja jos joku myöhemmin kyseli, heitin huumoria, tai myönnyin kaikkiin syytöksiin että olen "hulllu", "paha", tai että minulla on "henkilökohtainen ongelma". No joo. En mä usko vieläkään. Siis ihmisiin. Heitän vaan tähän tämän tarinan, kuinka tapasin Jeesuksen. Ah, ja vielä, kuten rakastettu runoilija Gibran jo sanoi; Jeesus ei pahemmin pidä ns. "kristityistä".
Tapasin Jeesuksen...
repe
121126
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
minulta kun seuraavan kerran taas tapaat Jeesuksen. Ollaanhan toki me vanhoja tuttuja mutta sillain nokakkain ei ole juuri paljon juteltu.
Apostoli Repe kertoo: Kerran Jeesus oli telttailemassa, ja istuttiin siinä iltaa nuotiolla, ja viereisen teltan äijä alkoi jutella syntyjä syviä, ja lausahti siinä lopulta teorian, että hänen mielestään, jos sellainen hahmo kuin Jeesus on olemassa, niin hän olisi kuin viileä pilvi tai tuuli. Jeesus kuunteli huvittuneena miehen juttuja, ja sanoi sitten; että epäilemättä olet oikeassa, mutta jos sellainen pilvi tulisi vastaan, sinulla ei olisi silmiä nähdä, eikä korvia kuulla, mutta jos haluat, ja sinulla on aikaa voin avata tässä silmäsi. Mies mutisi vastaväitteitä, vilkaisi kelloonsa, ja meni pois.
En usko että Jeesuksella mitään "tuttuja" täällä maan päällä on kovin montaa; vierashan hän on, ulkopuolinen ja yksin. Ja siksi en ala välittämään terkkuja, kuin poikkeustapauksissa. Mutta oon jutellut paljonkin nokakkain hänen kanssaan. Helppo sille on tietty nauraa, ja olla epäuskoinen; ja kuten sanottu, en minäkään usko että se on uskottavissa. Jeesukseen uskovia en ymmärrä, enkä mitä olen raamattua lukenut; niin ole löytänyt sellaista että Jumala olisi koettavissa porukalla, tai laumassa. Tai että hän tulisi kovin näkyvällä tavalla. Enemmänkin ihmiset pilkkaavat, niinkuin tässä on jo aistittavissa pilkkaa. Mä tarkoitin sitä todella, ei se ollut huulenheittoa.
Yksi
..juttu mihin uskon, on että totuuksia ei voi puhua suoraan. Siksi Jeesuskin käytti vertauksia. (Spoke in parables to the blind.) Tässä on yksi tarina..totuudesta, joka valaisee tuota uskon ja epäuskon, totuuden ja valheen kuviota hienosti. Ja että totuus on HYVIN harvoja ihmisiä varten. Se on englanniksi, en nyt ala kääntämään kuitenkaan; Totuuden Vuori:
The Mountain of Truth
A king once ruled over a nation of unhappy people. Wanting to
help his subjects, the king asked a wise man, "Is there a way to relieve my people of their sorrows?"
"Yes, there is," replied the wise man. "As you know, just outside of town there is a height known as the Mountain of Truth. Ask everyone to leave their troubles at the base of the mountain. That is all they need do."
The King issued a joyous proclamation. Everyone was invited to bring his problems to the Mountain of Truth at once. Every kind of difficulty could be left there, including Sorrow, Conflict, Fear, Tension, Worry and Hostility.
At the end of twenty-four hours, the king was stunned. Out of his thousands of subjects, only ten had left their miseries at the mountain.
"This is incredible," he told the wise man. "I don't understand. Everyone assured me he wanted to get rid of unhappiness."
The wise man nodded. "I knew this would happen, but also knew you would never believe me until you saw for yourself. You see, most people secretly love their suffering. Conflict and
hostility provide excitement, a false feeling of life. Our first task is to show them the difference between artificial life and true life."
Kun pyysin kertomaan terveisiä, en sanonut sitä pilkatakseni, mutta leikillä kuitenkin.
Olet aivan oikeassa siinä, ettei sitä Jeesusta tai Jumalaa (mitä nimeä kukin haluaakin käyttää) löydä porukalla eikä Hän myöskään asu kirkoissa. Itse löydän Jumalan hiljaisessa rukouksessa ja myös luonnon kauneudessa ja ihmeellisyydessä.
Olen pienen ikäni ollut uskonnollinen ja uskovainenkin ihminen, mutta vasta kveekareilta oppimani hiljainen rukous avasi silmäni näkemään, ettei Jumala ole ollenkaan sellainen, kuin miksi ihmiset Hänet yleensä kuvittelevat. Jumalaa on oikeastaan mahdoton kuvitella, koska jokainen kuvitelma on oman kokemuksen rajoittama. Sen olen kuitenkin Jumalasta oppinut, että Hän sekä ymmärtää että rakastaa meitä ja haluaa meidänkin oppivan rakastamaan toisiamme. Tämä on itse asiassa koko tämän maailman tarkoitus - oppia olemaan ihmisiksi, antamaan anteeksi, suvaitsemaan, armahtamaan ja rakastamaan. Jeesus oli itse tästä esimerkki: "sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään, kuin että antaa henkensä ystäviensä edestä".
T.Kempis,
Kveekareita olen itsekin ihaillut aikoinaan; Antti Alhonsaari on kirjoittanut tutkielman suomeksi:"Kveekareiden usko ja hiljaisuuden kokemus", 1993.
Samoin William Jamesin näkemys George Foxista oli vaikuttava; - vavahduttava suorastaan(kirjassa Varieties of Religious Experience..) Näitä klassikoita; Thomas Mertonia, hesykasmia, hasidismia, sufilaisuutta. - Hiljaisuuden mystiikkaa. William Johnstonin "Rakkauden salattu viisaus - Johdatus mystiikan teologiaan" avasi näkymiä, Seppo A Teinonen, ..luostarit on kiehtonut myös, kun on Kreikanmatkoilla niissä vieraillut, Yrjö Hirn kirjoitti v.1924 hienon kirjan "Erakoita ja vaeltajia." ..cenobiitit, anakoreetit ja pylväspyhiykset on kiehtonut..
Olin mukana herätyskristillisissä lahkoissa ja mua loukkasi/ahdisti kun he pitivät Pyhän Hengen vastaanottamisen merkkinä usein kielilläpuhumista, ja sitäkin vain jos se tapahtui KOVALLA ÄÄNELLÄ. Kävin Raamatun läpi, ja oikein etsin kohdat joissa mainitaan että Jumala ilmenee hiljaisuutena.
En tiedä sitten miksi en löytänyt Jumalaa niinkään luonnosta; olen ollut yksin vuorilla, ja meditoinut klassiseen tapaan kallionkielekkeellä... Hiljaisuus on Suuri. Kaunis. Kaupungeissa tuntee enempi yksinäisyyttä, ja huomio eksyy kaikkeen; kirjoihin, naisiin, tietokoneisiin, uraan...
Mun ongelma alussa oli että keskityin liikaa sydämeen, ja koin Valon sydämessä. Myöhemmin opin kohtaamaan Valon päälaen päällä, ja se viilensi tuota Energiaa. Olin kanssa aika yksin, ei ollut kanssaveljeä tällä matkalla, ja vaimot yleensä suhtautui alentuen "uskonnollisiin homssotuksiini".
En oo koskaan elänyt selibaatissa, sitä usein painotetaan, mun mielestä turhaan. Luodaan paineita ja syyllisyyttä vaan. Tai eristäytymistä muista ihmisistä; mun mielestä mystikko voi olla kaupungin humussa(kuten William Blake Lontoossa)ja voi olla samadhissa kaupungin kaduilla, ihmiset harvoin huomaa missä tilassa olet, tai jos huomaakin, ajattelee että oot jossain hasiksessa/kännissä/stoned kenties... Kaupungissa on melkein yhtä yksin kuin jossain Lapin jängällä...
Se veli(sisko)-juttu oli tuskainen...on mulla aina ollut hyviä ystäviä kyllä, mutta ei koskaan ketään joka olisi jakanut, tai ymmärtänyt mystisiä pyrkimyksiäni. Korkeintaan kohauttelivat olkapäitä, ja tuomitsivat "kirkkouskovaisuuden" parilla sanalla. Pitkään ajattelin että olen yksin tällä planeetalla; - pelottava ajatus. Koin samaistumista vaan joihinkin runoilijoihin; Gibran, Blake, Hesse, Bukowski.. ja pyhimyksiin kuten Rumi, Kabir, Franciscus, Mirabai, Mahavediyakka, Gandhi...
Koin samaistumista guruuni, Shri Matajiin, kun tapasimme. En koskaan kenenkään ihmiseen. Olen vielä siinä tilassa, olen aina ollut, en oikein ihminen, en jumala, en kala enkä lintu, istun katolla Jumalan taivaan ja ihmisten maailman välissä.
Se luo paineita identiteetin muodostamiselle. Tämä kysymys: "kuka minä olen", nousee oleelliseksi. Kuka määrittää sen kuka minä olen? Ja kuka olen, sen täytyy olla muuta kuin hyvä-paha, alempi-ylempi -akselilla.
Allekirjoitan noi ajatukset täysin, varsinkin tuo suvaitsevaisuus:
"Tämä on itse asiassa koko tämän maailman tarkoitus - oppia olemaan ihmisiksi, antamaan anteeksi, suvaitsemaan, armahtamaan ja rakastamaan."
Että jumaluus tavallaan ilmenisi vain ihmisyyden kautta; suhteessa toisiimme... ehkä siksi ylipäänsä Jumala lähetti Poikansa, ja tuli ihmisen hahmoon... Monesti olen tuntenut sen sydämellä, kun on ystävän seurassa... tuon kaiken; sanoisko ystävyyden lähes pyhyyden.
Ihmisyydestä vielä; olen tutustunut aika paljon erikoisihmisiin; guruihin, opettajiin, sekopäihin, profeettoihin, näkijöihin, inkarnaatioihin; jotka ovat tuntuneet läheisiltä tai kaukaisilta, aidoilta tai feikiltä. Mutta oon tuntenut Jumalan vierelläni, ja sanoisin että Jumalan kanssa on normaalia kulkea. Ihmeet ovat normaalia. Sensijaan ns tavalliset ihmiset ovat mulle usein käsittämättömiä; niin kyynisiä, epäileviä...arkiharmaita, rationaalisia, ankaria itseään ja muita kohtaan... jotain ei-luonnollista..
Normaaleille ihmiselle, tai kuten Huovinen sanoisi, "enemmistöläisille" se on tietenkin toisinpäin. Minun kaltainen ihminen on "käsittämätön". Siitä (ymmärtämättämättömyydestä) ehkä se että sitä on tottunut saamaan päälleen pilkkaa ja naurua. Enimmäkseen se on niin. Ihmiskunta ei ikävä kyllä ymmärrä mystikoitaan. Ei ole kypsynyt, vaikka tuhansia vuosia on ollut aikaa.
Taidamme mekin olla sielunveljiä. Minulla on hyvin samantapaisia kokemuksia ja ajatuksia. Itse koen Valon sydämessä mutta en liian voimakkaana.
Mainitsit aika monta kirjailijaa, joihin en ole vielä tutustunut. Kiitos vinkeistä. Hesseä olen lukenut paljon ja jotain Gibranilta. Anthony de Mellon 'Havahtuminen' kuvasti aika lailla omia kokemuksiani, samoin Mestari Eckhart ja muut mystikot. Mellon käsitys siitä, että useimmat ihmiset nukkuvat koskaan heräämättä, koskaan tulematta tietoisiksi, näyttää pitävän paikkansa.
Herätyskristillisyydessä minua myös hämää se kovaäänisyys - eivät tunnu ymmärtävän hiljaisuudesta mitään, vaikka juuri se on elintärkeä Jumalan kohtaamiselle. Karismaatikkojen keinotekoisen ylistysmeiningin koen täysin turhanpäiväiseksi. Monilla uskovilla näyttää myös olevan hyvin ankea kuva Jumalasta, maailmasta ja ihmisistä, joka johtuu nykykristillisyydessäkin yleisestä helvetillä pelottelusta. Ajatus siitä, että uskovat pelastuvat ja muut tuomitaan helvettiin tuhoaa koko ihmisyyden moraalisen perustan ja on sovittamattomassa ristiriidassa Jumalan rakkauden ja oikeudenmukaisuuden kanssa. Se muuttaa rakkauden evankeliumin vihan uskonnoksi. Sitä en ymmärrä, miten tällainen oppi on voinut kristinuskoon juurtua, koska Jeesus itse korosti tekojen merkitystä "mitä olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä veljistäni".
Jumaluus tosiaan ilmenee ihmisyyden kautta, ja ystävyys on sen puhtaimpia ja pyhimpiä ilmentymiä. Rakkaus on aina puhtainta silloin, kun se ei perustu rakkauden kohteen ulkoisiin ominaisuuksiin, ja siksi eroottisella rakkaudella on hyvin vähän tekemistä aidon rakkauden kanssa.
Minä koen Jumalan puhuvan minulle myös luonnossa: kesän tuoksussa, vilvoittavassa tuulenvirissä, auringon lämmössä, pienen rikkaruohon kauneudessa, omenan tai hyvän leivän ja kahvin maussa. Joskus istun pihalla, keskitän huomioni vaatimattomaan rikkaruohoon ja tulen tietoiseksi Jumalan luomasta ikuisesta kauneudesta, joka on tallennettu tuohon vähäpätöiseen kasviin. Silloin yhdessä hetkessä on läsnä koko ikuisuus ja koko maailmankaikkeus, ja silloin käsitän, että Jumala on hyvä ja että Hänen suunnitelmansa on täydellinen ja maailma juuri sellainen, miksi Hän halusi sen luoda. Monet mystikot ovat oivaltaneet, että "maailmassa kaikki on hyvin". Suurin ja ihmeellisin Jumalan luomistöistä on elämä itse, ilman sitä koko maailmankaikkeus olisi turha.
T.Kempis.
Sydän on olemuksen keskus. Kun mä aloitin meditaation se Valo repi mut kahtia, ja raastoi, irrotti tästä ruumiista ja heitti takaisin. Jeesuksen Teresalta (espanj.naispyhimys,-Téresa de Jésus) löysin samantapaista kokemusta, hän nimitti sitä nimellä "raastamus". Mä olisin voinut kuolla tuohon kokemukseen.
Sitten kun opin pitämään huomiota pään päällä meditoidessa, niin Energia(Hän, Pyhä Henki)viileni, ja tietty tunsin edelleen sydämessä, mutta tuntemisen keskus siirty päälaen päälle; ja siellä se on milloin voimakkaampana, milloin hiljaisempana tuulena.
Ihmiset nukkuu joo. Mulle oli yllätys huomata että että uskonnolliset ihmiset, eri uskontojen "uskovaiset" nukkuvat myös. Tuo intoilu ja fanatismi, äkkijyrkkyys on pelkkää pintakuohua.. Ja siinä mielessä ei-uskonnollinen ja uskonnollinen ihminen ovat samalla viivalla. Ja se missä mielikuvien, ja ajatusten ja tunteiden pommituksessa normaali ihmismieli on. Sanoohan kristillinen mystiikka, että pitää rohkeasti astua "tietämättömyyden pilveen", ja Eckhart käyttää Jumalasta nimeä "Nichtes Nicht" - kaksinkertainen ei-mitään.
En mä tiedä onko mulla täällä maailmassa sielunveljiä. Kiva olisi jos olemme. Mulla mystinen kokemus ei mennyt noin panteistissävytteiseksi, vaan se oli jo, tai muuttui Persoonalliseksi; se on aika paljolti suhde menneisíin ja nykyisiin mystikoihin... missä elän. Me kommunikoimme... näkymättömästikin. Oliko se Rainer Maria Rilke joka sanoi että kaikki on kommunikaatiota, kaikki puhuu. Sanoisko, että kun aivoista katoaa henkilökohtaisuuden tunne, niin Taivaallinen Isä ja Äiti heräävät, anima ja animus nousevat tälle tasolle...Mutta en mä edes itse ymmärtänyt kun kuulin näitä ajatuksia ekoja kertoja; Jacob Boehme ja muut oli ihan hepreaa.. Ja valaistuminen pelkkä toivekuvitelma vaan.
Yhtenä iltana kun olin meditoinut ja väsynyt jo, niin Energia, kaikki Energia nousi ylös, ja oli Sahasrarassa; tajusin että olin saavuttanut sen mikä oli ollut päämääräni ja toiveeni pitkään; Nirvikalpa Samadhin. Tajusin myös että se ei ole korkein tila, mutta ei ole oikein vertailukohtia. Ihmisethän on, aina ollut, sokeita ja kuuroja. Voit kertoa niille Valosta, ja he kuulevat ja ymmärtävät, mutta kuitenkaan eivät ymmärrä, sillä heissä itsessään ei ole Valoa.
En mä väitä että "minä" olisin Valo, tai mitään; vaan että se Valo toisinaan tulee tähän maailmaan ihmisruumiin kautta, "meistä" huolimatta, lahjana ylhäältä. Kaikki ponnistelu mystisten kokemusten aikaansaamiseksi on turhaa. Mitä ihminen voi, on hiljaa pyytää, rukoilla, pelkkä yksi kerta riittää; Jumalalla on tarkat korvat.
Onko Jumaluus jonkinlainen "Elämä itse"? Tämä elämä täällä on koe, testi, väliaikainen, tuomio, valinta. William Blake sanoi jotenkin että "Luonto" on Saatanan morsiamen kaapu, tarkoittaen juuri metsää, peltoja, luomakuntaa. Toisaalta toiset mystikot ylistävät luontoa...
R.
Sen olen itsekin huomannut, että suurin osa uskovistakin nukkuu, ja siitä johtuu kaikki fanaattisuus ja kiivailu ja oppiriidat. Ehkä syynä on se, että järjestynyt uskonto ei oikein rohkaise ihmisiä etsimään henkilökohtaisesti Jumalaa vaan tarjoaa valmiita malleja, jotka ovat helppoja ja turvallisia ja pitävät uskovan edelleen sikiunessa. En tiedä onko mitään kirjoitusta koskaan ymmärretty niin perusteellisesti väärin kuin evankeliumeja. Niinhän Jeesus sanookin, että "jolla on korvat kuulla, se kuulkoon".
Omasta havahtumisestani en oikein tiedä, voinko kutsua sitä valaistumiseksi, koska en ole varma mitä tällä käsitteellä tarkoitetaan. Se oli kuitenkin perustava oivallus, jossa ymmärsin koko maailman, Jumalan ja itseni toisella tavalla kuin aiemmin. Ymmärsin olevani oikeasti Jumalan lapsi ja osa Jumalaa, joka on luonut minuun ikuisen hengen ja on oman Henkensä kautta yhtä minun kanssani. Itse asiassa koko luomakunta on samalla tavalla Jumalan jatke, mutta sitä hengen yhteyttä ei voi kokea ilman hiljentymistä. Samalla kysymys omasta pyhyydestä tai pahuudesta, synnistä tai synnittömyydestä menetti merkityksensä, koska olen juuri se, miksi Jumala on minut luonut ja tarkoittanut, kaukana täydellisyydestä mutta tiellä kohti päämäärää - ja se päämäärä on Jumalan tiedossa, ei minun. Samalla heräsi myös myötätunto kaikkia ihmisiä ja kaikkia luotuja kohtaan, koska syvällä sisimmässämme me olemme kaikki yhtä - sekä suru siitä pahasta, mitä ihmiset tekevät toisilleen tietämättömyyttään.
Ainoa meditaatio mitä olen harjoittanut on hiljainen rukous, joka on hyvin yksinkertaista. Brother Lawrencen (Nicholas Herman of Lorraine) kirjeisiin ja keskusteluihin perustuvassa kirjassa "The Practice of the Presence of God" sekä ortodoksikirkon julkaisemassa tuntemattoman venäläisen kirjoittajan kirjassa "Vaeltajan kertomuksia" käsitellään juuri tätä. Ehkä tämä on jotenkin hellävarainen menetelmä, koska se Valo vain lämmittää sydäntä ja sielua mutta ei revi kahtia. Tärkeimmät vaikutukset ovat juuri myötätunto ja pysyvä hiljainen ilo, kiitollisuus elämästä ja tästä maailmasta, jonka Isä on armossaan ja viisaudessaan meille lahjoittanut.
Ei kukaan meistä ole eikä voikaan olla Valo. Lamppu on lamppuna vaikka olisi kuinka kirkas, ja ilman energianlähdettä se sammuisi. Valo tulee Valkeuksien Isältä, ja meillä on vain tehtävänä antaa sen loistaa: "Niin loistakoon teidän valonne ihmisten edessä, että he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät teidän Isäänne, joka on taivaissa."
olit rohkea kun kirjoitit.nämä kokemukset ovat sinulle olleet tärkeitä ja ainutlaatuisia.itse löydän jeesuksen raamatusta,uusi testamentti erityisen rakas,ylistys-ja rukous lähentää yhteyttä kristukseen.luin raamatusta kohtaa kirje kolossalaisille 3-4- luku.jos koet sydänmessäsi,niin lue sinäkin.uskon itse siihen,että kohtaan jeesuksen,silloin kun hän saapuu maan päälle,ajan tietää jumala.sitä ennen vain pyhäsä hengessä-rukouksessa.jeesus on minun "idoli",armossa on suuri rikkaus,synnittömiä emme ole kukaan,vain jeesus.tärkeää rukouksen lisäksi miettiä,miten herra haluaisi meidän kohtelevan läheisiämme ja varsinkin vähäosaisia,yksinäisiä,sorrettuja jne.kristus on siellä,missä hänen ei ns.luulisisi olevan,hän on valo pimeyden keskellä.hän toimii,hän välittää meistä ihmisistä,toivon sinun kokevan myös jeesuksen kristuksen rakkautta elämässäsi ja teoissasi,raamattu on meille ihmisille lahja jumalalta,jeesus lahjojen lahja.hän vapauttaa ja eheyttää.siunausta sinulle kristuksessa,toivon että saat kokea sen armon auringon jonka jeesus kristus on valaiseva häneen uskoville ja häneen,jotka turvaavat.
Hanna,
Mitähän pitäisi sanoa..? Sisko. Hanna. Kolossalaiskirje on ..- valitettavasti Paavalin käsitys Kristuksesta. Mun raamattukäsitys on jonkin verran tekstikriittisen lähestymistavan turmelema, ja oon samaa mieltä kuin nämä 1800-luvun saksalaiset protestanttiset teologit, että kristinuskon kiperin kysymys on valinta Jeesuksen ja Paavalin välillä. Että Luther ei mennyt tarpeeksi pitkälle "yksin Kristus"-pyrkimyksessään.
Varsinkin nyt kun Egyptin Nag Hammadista on löydetty uusia kirjoituksia, jotka on suomeksikin käännetty...
Oon valmis keskustelemaan Kristuksesta; Jeesuksesta, Jumalan Pojasta, mutta se että Paavali tuodaan niin voimakkaasti esiin, saa mussa torjuntareaktion. Mitä Paavali oli? Kansanmurhaaja? Epileptikko. Poliitikko. Lakimies.
Kahlil Gibran kirjoitti aika terävät kommentit Paavalista.
Puhutakoon ennemmin sitten vaikka Martti Lutherista, joka puutteistaan huolimatta oli vilpitön etsijä , sydämen ihminen. Mä nautin Olavi Kareksen v. 1944 kirjoittamasta Luther-elämänkerrasta tosipaljon. Leastadiuksella oli fiksuja ajatuksia "Hulluinhuonelaisessa".
niin,kiinnostava näkökulma sinulla.kaikilla vahva uskonnollinen näky asioihin,eri asia sitten miten ihmiset heihin suhtautui.faaraoiden aikaan jo halu palvoa ja palvella-rubikin kuutiossa monta kulmaa.lopputulos kuitenkin eheä.korkein jumala ja ikuinen elämä-kristityille jeesus.koen itse,että jeesuksen sanoma teki paavalista nöyrän miehen,vaikka oli ns."monimutkainen"persoona.olisiko niin,että jumalalla kuitenkin oli kunkin aikakaudella oma historialinen ja suuri merkitys näillä,henkilöillä ihmiskunnalle.tiedän henkilöitä,jotka samaistavat omaa elämäntilannetta paavalin elämän tilanteeseen,myös nyky aikana ja luther-oppi merkityksellinen,jokaisella kulmalla oma terävä piirteensä.jumalan käsityöstä tulee kuitenkin valmis kokonaisuus.juutalaisuus myös vahva elementti raamatun historiassa,jeesustahan pidetään juutalaisena.
Siinä on aina vaaransa kun alkaa meditoimaan ilman päämäärää. Ihminen avaa itsensä hengellisesti ilman suojaa ja sitä ei voi koskaan tietää, millä täytyt. Tiedän, mistä puhun. Se on New Agea, valaistumista ilman Pyhää Henkeä, kokemuksellisuuden etsimistä. Siinä etsitään jotain tunnetta ja kun se löydetään, siinä yritetään pysyä. Ikävää on kuitenkin se, ettei ihminen pysty koko ikäänsä "suojaamaan" itseään tällä tavalla. Mitä pidempään valaistumisen tila pysyy, sen suurempi on todennäköisyys, että kun se loppuu, tulee korkealta ja kovaa alas. Se on ikävä kyllä totta. Ystävilleni on käynyt niin, samoin itselleni. Parempi alkaa elämään tässä maailmassa, näiden ihmisten keskellä ja alkaa ottamaan elämältä vastaan myös pettymyksiä. Ne kasvattaa meitä todella vahvoiksi ihmisiksi. Itse löysin Jeesuksen, sen, jonka raamattu ilmoittaa. Tai hän itse asiassa löysi minut. Opetti elämään niin, että kun tulee pettymyksiä, niin sain mennä Hänen luokseen ja kertoa asiani. Ja Hän auttoi joka kerta minua.
Olen myös törmännyt ihmisiin, jotka kuvittelevat olevan esim. Elia tai Jeremia. (en sentään kehenkään, joka sanoisi olevansa Jeesus!)Usein nämä ovat yksinäisiä, vähän aikaa sitten uskoontulleita ihmisiä, joilla on ollut rikkinäinen elämä. He ovat kompensoineet sitä niin, että lukevat jotain tekstejä ja jotenkin suoraan suodattamatta omivat/omaksuvat kaiken itseensä. Alkavat olemaan, sitä mitä lukevat. Heillä ei ole ollut itse asiassa kovinkaan vahvaa käsitystä, keitä he ovat. Eivät ole löytäneet itseään. Vähän kuten ennen uskoontuloani idebtifioin itseäni Alanis Morrissetteen. Sellaisten ihmisten kanssa on vaikea elää, ainoastaan rakastamalla ja lempeästi ohjaamalla he ovat saaneet parantua Jeesuksen Kristuksen voimasta. Se on pitkä prosessi.
Jos identifioi itsensä Jeesukseen ja ETENKIN jos käsittää kaiken, mitä raamattu sanoo Hänestä, vaatii aika paljon pokeria sanoa olevansa Hän. Siis, todellakin, tällä minun nykytietämykselläni ja Herran tuntemuksellani sanoisin sen lähentelevän jumalanpilkkaa. Ei millään pahalla, mutta toi on sellanen juttu, josta Jumala ei tykkää. "Kunniaansa Hän EI jaa." Toivottavasti sinä ja tämä sinun ystäväsi ymmärrätte tämän pian.
Raamatussa varoitetaan vakavasti menemästä kenenkään sellaisen luokse, joka sanoo "Jeesus on täällä", sillä ennen Jeesuksen takaisintuloa niitä tulee paljon. Ehkä Herra ON ilmaissut itsensä siinä ihmisessä. Mutta se ihminen tuskin oli Jeesus. Saat selvyyden siihen siten, että toimit kuten raamattu kehoittaa; koettelet henget. Niin kannattaa aina tehdä, ettei eksy. Jos henki tunnustaa Jeesuksen Kristuksen lihaksi tulleeksi Jumalan pojaksi, ei ole hätää. Jos taas ei, niin pötki kauas! Toinen tapa on tutkia, onko ihmisen puheet raamatun ilmoituksen mukaiset. Ja sen tiedät vain tutustumalla raamattuun. Kaikkea hyvää sinulle Repe!
Olen itse tullut uskoon hyvin karismaattisessa seurakunnassa, jossa rukoiltiin kovasti kielillä ja armolahjat toimi hyvin. Se oli hyvä aikansa, mutta sitten ahdistuin, koska kehenkään ei tuntunut saavan oikein kontaktia. He olivat ylihengellisiä. Sitten vaihdoin seurakuntaa, jossa jo pelkkä ilmapiirikin oli aivan toisenlainen. Rakkaudellinen, rauhallinen, hiljainen. Siellä oli hyvä olla. Ei kannata luovuttaa, jos on ollut seurakunnassa, jossa ei viihdy. Kannattaa jatkaa etsimistä. Uskon niitä olevan juuri siksi niin monenlaisia, että meille jokaiselle löytyy oma paikka!!
Kielillä kuuluu ymmärtääkseni rukoilla yksin tai niin että joku selittää. Itse rukoilen kielillä yksin tai joskus esirukoustilanteessa. Ääneen kiljuminen oli juuri seikka, jota en jaksanut enkä oikein hyväksynyt siinä ekassa seuriksessa.
Kaikkea hyvää sinulle. Toivon sydämestäni, että löydät etsimäsi. Tapahtukoon Jumalan tahto sun elämässä. Se on parasta, mitä voi tapahtua.
p.s. Se oranssi valopallo on todennäköisesti ollut pallosalama.