Dostojevskin Karamazovin veljekset edustavat kolmea eri ihmistyyppiä. He ovat todellisen tuntuisia, verta ja lihaa. Veljesten elävyys miltei estää huomaamasta, että heidät voi tulkita ihmisen eri ulottuvuuksien ruumiillistumiksi. Ivan on järki ja Mitja tunne, Aleksei edustaa tahtoa ja uskoa. Veljeksissä toteutuu vanha ihmismielen kolmijako.
Ivanin kohtalo osoittaa, että pelkän järjen ja ymmärryksen varassa eläminen johtaa tuhoon. Elämä ei ole ymmärrettäväksi vaan elettäväksi. Myös intohimoinen Mitja on tuhoutua, mutta pelastuu lopulta kärsimyksen kautta. Ainoa, jonka elämä on alusta alkaen kestävällä pohjalla, on uskon varaan rakentava Aleksei. Hänetkin Dostojevski suunnitteli häätävänsä romaanin jatko-osassa luostarin rauhasta maailman viettelysten riepoteltavaksi.
Antaessaan Ivanin tuhoutua ja Mitjan pelastua Dostojevski poikkeaa perinteisestä bysanttilaisesta arvojärjestyksestä, joka asettaa tunteen älyä alemmalle tasolle. Uskoa hänkin pitää ylimpänä sielunliikkeenä. Dostojevskin irrationalistinen paatos noudattaa Ilmestyskirjan kehotusta olla mieluummin kylmä tai palava kuin penseä. Järki on liian välinpitämätön Jumalan kohtaamispaikaksi, usko ja intohimo ovat henkilökohtaisempia.
Vaikka ortodoksiset kirkkoisät arvostavat järkeä enemmän kuin ailahtelevia tunteita, he kiistävät mahdollisuuden löytää Jumala järjen avulla. Ei ole olemassa teoreettista uskoa. Jumalaa ei voi oppia tuntemaan loogisen päättelyn keinoin. Jumalan voi kohdata vain hiljaisuudessa ja rukouksessa.
Jakautumattoman kirkon teologit opettivat että jumalanpelko on jo luomisessa kylvetty jokaisen ihmisen sisimpään. Se kuuluu ihmisen luontoon. Pieni logos kurkottaa suuren Logoksen, alkusyynsä puoleen. Rukous on korkein kaikista ihmisen elämänilmauksista.
Maailmaan takertuvalta nykyihmiseltä puuttuu metafyysisen todellisuuden ja pyhyyden taju. Rukouksen hiljaisuus pelottaa häntä, sillä se pakottaisi hänet tarkastelemaan tyhjänpäiväistä ja pirstoutunutta minuuttaan.
Rukous ei edellytä erityistä moraalista nuhteettomuutta; eikä keskioluen vastustaminen välttämättä ole hartaan rukouselämän merkki. Ihminen on pyhä ja syntinen. Hän on yhtä aikaa Mitja, Ivan ja Aleksei. Sen ymmärsi Dostojevski, jonka maailmassa vodkaa naukkailtaessakin filosofoidaan, itketään kaulakkain elämän suuruutta ja kurjuutta; sipaistaan rintaan ristinmerkki, äänetön rukous, ja pyrähdetään tanssimaan ripaskaa.
Ivanin kohtalo osoittaa, että pelkän järjen ja ymmärryksen varassa eläminen johtaa tuhoon. Elämä ei ole ymmärrettäväksi vaan elettäväksi. Myös intohimoinen Mitja on tuhoutua, mutta pelastuu lopulta kärsimyksen kautta. Ainoa, jonka elämä on alusta alkaen kestävällä pohjalla, on uskon varaan rakentava Aleksei. Hänetkin Dostojevski suunnitteli häätävänsä romaanin jatko-osassa luostarin rauhasta maailman viettelysten riepoteltavaksi.
Antaessaan Ivanin tuhoutua ja Mitjan pelastua Dostojevski poikkeaa perinteisestä bysanttilaisesta arvojärjestyksestä, joka asettaa tunteen älyä alemmalle tasolle. Uskoa hänkin pitää ylimpänä sielunliikkeenä. Dostojevskin irrationalistinen paatos noudattaa Ilmestyskirjan kehotusta olla mieluummin kylmä tai palava kuin penseä. Järki on liian välinpitämätön Jumalan kohtaamispaikaksi, usko ja intohimo ovat henkilökohtaisempia.
Vaikka ortodoksiset kirkkoisät arvostavat järkeä enemmän kuin ailahtelevia tunteita, he kiistävät mahdollisuuden löytää Jumala järjen avulla. Ei ole olemassa teoreettista uskoa. Jumalaa ei voi oppia tuntemaan loogisen päättelyn keinoin. Jumalan voi kohdata vain hiljaisuudessa ja rukouksessa.
Jakautumattoman kirkon teologit opettivat että jumalanpelko on jo luomisessa kylvetty jokaisen ihmisen sisimpään. Se kuuluu ihmisen luontoon. Pieni logos kurkottaa suuren Logoksen, alkusyynsä puoleen. Rukous on korkein kaikista ihmisen elämänilmauksista.
Maailmaan takertuvalta nykyihmiseltä puuttuu metafyysisen todellisuuden ja pyhyyden taju. Rukouksen hiljaisuus pelottaa häntä, sillä se pakottaisi hänet tarkastelemaan tyhjänpäiväistä ja pirstoutunutta minuuttaan.
Rukous ei edellytä erityistä moraalista nuhteettomuutta; eikä keskioluen vastustaminen välttämättä ole hartaan rukouselämän merkki. Ihminen on pyhä ja syntinen. Hän on yhtä aikaa Mitja, Ivan ja Aleksei. Sen ymmärsi Dostojevski, jonka maailmassa vodkaa naukkailtaessakin filosofoidaan, itketään kaulakkain elämän suuruutta ja kurjuutta; sipaistaan rintaan ristinmerkki, äänetön rukous, ja pyrähdetään tanssimaan ripaskaa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Jakautumattoman kirkon teologit opettivat että jumalanpelko on jo luomisessa kylvetty jokaisen ihmisen sisimpään. Se kuuluu ihmisen luontoon. Pieni logos kurkottaa suuren Logoksen, alkusyynsä puoleen. Rukous on korkein kaikista ihmisen elämänilmauksista.
- Kyllä ne näin sinulle haluavat kertoa, mutta asia on kyllä faktuaalisesti virheellinen. On tänäkin päivänä olemassa heimoja jotka eivät ole jumalasta kuulleetkaan. Lisäksi monille esim. Idässä syntyneille on tämä meidän länsimaalaisten uskonnollisuus aika vierasta. Eivätkä he pelkää jumalia eikä myöskään ole mitään käsitystä mikä synti voisi olla. Faktahan on että suurin osa-maailma ei perusta yhtään kristinuskosta vaikkakin se on laajalle levinnyt.
- Jumalanpelko on meihin Suomalaisiin on yritetty iskeä lapsuudesta alkaen. Tosin ei kaikkiin. Ateisti perheet usein opettavat lapsileen arvomaailman ihan eri perustein ja pitävät heidät kaukana kirkon kynsistä.
Maailmaan takertuvalta nykyihmiseltä puuttuu metafyysisen todellisuuden ja pyhyyden taju. Rukouksen hiljaisuus pelottaa häntä, sillä se pakottaisi hänet tarkastelemaan tyhjänpäiväistä ja pirstoutunutta minuuttaan.
- "metafyysinen todellisuus" on itsensä kumoava jo argumenttina kun tarkemmin ajattelet mitä se tarkoittaa. Pyhyydestä en osaa sanoa mitään kun en siihen juurikaan usko.
- Itsensä tarkastelu myös onnistuu ihan yhtä hyvin meiltä ateisteilta eikä siihen tarvita metafyysisiä selityksiä.
Siitä on jo vuosia, kun tämän klassikon luin. Dostojevski on mestari kuvaamaan ihmisluontoa. Jumalasta voi käydä teoreettista pohdiskelua, mutta Hänen kohtaamisessaan ei teorioista ole apua. Hiljaisuudessa kaikenlainen sanailu juuri vaikenee, ja pyhyys koetaan. Kokija vakuuttuu omakohtaisesti.
Erittäin mielenkiintoinen avaus, kiitos.