Menetin elämäni rakkaimman ihmisen vuosi sitten.
Eli isäni... Menetin isän auto-onnettomuudessa..
Meillä oli niin paljon suunnitelmia tulevaisuuden varalle.. Piti tehdä talo-remontti,käydä reissussa.. Työ-asioista yms. oli selvät suunnitelmat..Yksi aamu muutti elämän..
Siitä on jo vuosi ja silti itken usein..
Oon jotenki tukahduttanu kaikki tunteet sisälle.
En oo puhunu kellekkää tästä surusta..En oo pystyny.. Koska jos puhun,ni rupeen itkemään.
En oo puhunu miltä minusta tuntuu.. Mitä ajattelen tulevaisuudesta.. Isä oli ainut jolle puhuin näistä ja nyt hän on poissa..
Meinasin joutuu hoitoon mut esitin pirteetä ja selvisin.. Silti itkin joka yö enkä nukkunu just yhtään. Nyt on mennyt vuos.. Oon töissä.
Isältä opittu ammatti.. Se tuntuu niin tyhjältä yksin.. Tuntuu etten jaksa enää.. Äiti oli yhteydessä psykiatriin koko ajan isän kuoleman jälkeen.. Diagnoosi oli että oon kävelevä aikapommi.. Välillä tuntuu siltä..
Tunnen surua.. Ja raivoa!!! Mix just mulle?
Minun vanhemmat eros minun amis aikaan..
Mulla oli viina ongelma.. Koulussa kaikki vittuil mulle!! Luulivat et oon muuten alkkis,vaikka otin viinaa suruun..
Tuo mikään selitys oo,mut se helpotti. Muka..
Nyt on semmonen fiilis et jos joku tulee sanomaan pahaa mulle,ni hakkaan sen!
Oon kärsiny tarpeex... Joku muu kärsii nyt!!!
Oon harteikas kaveri,mut aina oon puhunu ongelmat selvix enkä koskaan oo tarvinnu väkivaltaa.. Onnex,koska oon tosi kömpelö..
Isä patisti aina töihin kun laiskottelin murkku-iässä.. Isä oli aina tekemässä jotain.. Ahkerin ihminen mitä oon tuntenu..
Nyt jotenki yritän hyvittää asiaa..
Teen töitä n.10-13h ja sen jälkeen pihahommia vielä 4-8h.. Nyt tuntuu etten jaksa enää..
Tuntuu nyt tämä elämä ,vaikka aikuinen oonki ja kokenu niin paljo,et oon vain pikkupoika enkä pärjää enää omillani..
Nyt ei vain enää oo sitä turvaa..
Me otettiin aikoinaan koira,joka avio-erossa jäi äitille.. Sekin piti lopettaa viikko sit..
Isä rakasti sitä hauvelia.. Ja minä..
Isän kuolemasta on vuosi enkä oo pystyny käymään haudalla.. Voi vit** et mie oon huono ihminen..
Menetin viimevuonna 2 läheistä ihmistä..
Isän kuoleman jälkeen meni 2viikkoa kun setä kuoli.. En kyenny menemään hautajaisiin..Ja nyt lähes tarkalleen vuosi ja menetin pienen hauvelini.. Esitän kaikille et mulla menee hyvin,mut todellisuudessa,en jaksa enää!!
Oon niin väsyny.. Ja inhoon enempi itteeni,ku ketään mulkkua,jotka on minua kiusanneet..
Kun katon peiliin,tunnen häpeää ja inhoan näkemääni. Tekis mieli tappaa itteni,mut tiedän että äiti ja sisko rakastaa minua..
Enkä tahdo heille surua.. Jos joku suree minun kuoltua minua niin paljon,kuin minä isääni,tiedän,että minä olen tehnyt jotain hyvää elämässä.. Kun lähden,en tahdo selityksiä teoilleni,en puolustajaa. Jos minulta jää lapsia mailmaan,toivon,että olen voinut opettaa heille yhtä paljon kuin isäni! Tiedän,etten pysty siihen,mutta toivon,että edes oma lapseni voisi sanoa saman,kuin minä! Minun isäni oli viisas ja suuri mies ja arvostin häntä enempi kuin ketään kuningasta ikinä!!!! Tuskin kukaan ees lukee näin pitkää kirjotusta... Jotka luette,kiitos. Ja ketkä vastaatte,olkaa siunattuja!!!
Nyt kuuntelen isän lempikappaleen ja itken.. Isi,oon aina sinun poikas,tein elämässä sit oikeita tai vääriä ratkaisuja! Rakastan sinua aina!!! Mulla on niin ikävä!!! Kiitos kaikesta!!! Anna anteex kun en kerinny korvata sinulle.. Mie kaipaan sinua isi!!! Toivottavasti pääsen luokses taivaaseen sit kun aikani koittaa!! Tai jos en pääse,niin edes yksi halaus riittää!!! Voi kuinka minä kaipaan sinua rakas isi.. En jaksa ilman sinua,ystäväni,isäni!!!!
Eli isäni... Menetin isän auto-onnettomuudessa..
Meillä oli niin paljon suunnitelmia tulevaisuuden varalle.. Piti tehdä talo-remontti,käydä reissussa.. Työ-asioista yms. oli selvät suunnitelmat..Yksi aamu muutti elämän..
Siitä on jo vuosi ja silti itken usein..
Oon jotenki tukahduttanu kaikki tunteet sisälle.
En oo puhunu kellekkää tästä surusta..En oo pystyny.. Koska jos puhun,ni rupeen itkemään.
En oo puhunu miltä minusta tuntuu.. Mitä ajattelen tulevaisuudesta.. Isä oli ainut jolle puhuin näistä ja nyt hän on poissa..
Meinasin joutuu hoitoon mut esitin pirteetä ja selvisin.. Silti itkin joka yö enkä nukkunu just yhtään. Nyt on mennyt vuos.. Oon töissä.
Isältä opittu ammatti.. Se tuntuu niin tyhjältä yksin.. Tuntuu etten jaksa enää.. Äiti oli yhteydessä psykiatriin koko ajan isän kuoleman jälkeen.. Diagnoosi oli että oon kävelevä aikapommi.. Välillä tuntuu siltä..
Tunnen surua.. Ja raivoa!!! Mix just mulle?
Minun vanhemmat eros minun amis aikaan..
Mulla oli viina ongelma.. Koulussa kaikki vittuil mulle!! Luulivat et oon muuten alkkis,vaikka otin viinaa suruun..
Tuo mikään selitys oo,mut se helpotti. Muka..
Nyt on semmonen fiilis et jos joku tulee sanomaan pahaa mulle,ni hakkaan sen!
Oon kärsiny tarpeex... Joku muu kärsii nyt!!!
Oon harteikas kaveri,mut aina oon puhunu ongelmat selvix enkä koskaan oo tarvinnu väkivaltaa.. Onnex,koska oon tosi kömpelö..
Isä patisti aina töihin kun laiskottelin murkku-iässä.. Isä oli aina tekemässä jotain.. Ahkerin ihminen mitä oon tuntenu..
Nyt jotenki yritän hyvittää asiaa..
Teen töitä n.10-13h ja sen jälkeen pihahommia vielä 4-8h.. Nyt tuntuu etten jaksa enää..
Tuntuu nyt tämä elämä ,vaikka aikuinen oonki ja kokenu niin paljo,et oon vain pikkupoika enkä pärjää enää omillani..
Nyt ei vain enää oo sitä turvaa..
Me otettiin aikoinaan koira,joka avio-erossa jäi äitille.. Sekin piti lopettaa viikko sit..
Isä rakasti sitä hauvelia.. Ja minä..
Isän kuolemasta on vuosi enkä oo pystyny käymään haudalla.. Voi vit** et mie oon huono ihminen..
Menetin viimevuonna 2 läheistä ihmistä..
Isän kuoleman jälkeen meni 2viikkoa kun setä kuoli.. En kyenny menemään hautajaisiin..Ja nyt lähes tarkalleen vuosi ja menetin pienen hauvelini.. Esitän kaikille et mulla menee hyvin,mut todellisuudessa,en jaksa enää!!
Oon niin väsyny.. Ja inhoon enempi itteeni,ku ketään mulkkua,jotka on minua kiusanneet..
Kun katon peiliin,tunnen häpeää ja inhoan näkemääni. Tekis mieli tappaa itteni,mut tiedän että äiti ja sisko rakastaa minua..
Enkä tahdo heille surua.. Jos joku suree minun kuoltua minua niin paljon,kuin minä isääni,tiedän,että minä olen tehnyt jotain hyvää elämässä.. Kun lähden,en tahdo selityksiä teoilleni,en puolustajaa. Jos minulta jää lapsia mailmaan,toivon,että olen voinut opettaa heille yhtä paljon kuin isäni! Tiedän,etten pysty siihen,mutta toivon,että edes oma lapseni voisi sanoa saman,kuin minä! Minun isäni oli viisas ja suuri mies ja arvostin häntä enempi kuin ketään kuningasta ikinä!!!! Tuskin kukaan ees lukee näin pitkää kirjotusta... Jotka luette,kiitos. Ja ketkä vastaatte,olkaa siunattuja!!!
Nyt kuuntelen isän lempikappaleen ja itken.. Isi,oon aina sinun poikas,tein elämässä sit oikeita tai vääriä ratkaisuja! Rakastan sinua aina!!! Mulla on niin ikävä!!! Kiitos kaikesta!!! Anna anteex kun en kerinny korvata sinulle.. Mie kaipaan sinua isi!!! Toivottavasti pääsen luokses taivaaseen sit kun aikani koittaa!! Tai jos en pääse,niin edes yksi halaus riittää!!! Voi kuinka minä kaipaan sinua rakas isi.. En jaksa ilman sinua,ystäväni,isäni!!!!
Vastaukset 15
Vanhimmat
minullakin on kava suru kun serkkupoikani hirtti itsensä latoon narulla hirsilautoille olen ollut vielläkin sekaisi´n siita kun tukkasin serkkupojastajani ja kuin se tapahtu olin ihan sekqasin siita on jo kolme vuotta o
käymään siellä haudalla, suru pääsee ulos siellä.
Voit puhua isällesi haudalla.
(Voit tieten katsoa ettei muita ole lähttyvillä)
T,Vesa.
Mene ihmeesä sinne haudalle.Se on ensimmäinen kynnys mikä sinun on pakko pystyä ylittämään. Kyllä sinusta siihen on! En kertakaikkiaan tajua mitä siellä pelkäät? Mene sellaiseen aikaan, että siellä on vähän väkeä, esim kesällä iltamyöhään ta i vaikka keskellä yötä. Katso mitä tapahtuu. Ei isäsi muisto sinua vahingoita.
Olet harvinainen mies koska noin hyvin osaat analysoida ja ilmaista ajatuksiasi, tunteitasi ja murheitasi. Upeaa!! Sinulla on ollut tosi rankkaa ja menetyksistä toipuminen vie aikaa. Sinulla on rakastava ja välittävä perhe ja olet selkeästi itse kykenevä rakastamaan ja välittämään. Pystyt tuntemaan itse sekä kokemaan empatiaa muita kohtaan. Tunteminen on hieno taito, vaikka siihen kuuluu myös se että välillä sattuu niin se sama tunteminen antaa myös ne mielihyvän tunteet. Isässäsi sinulla on ollut upea aikuisen miehen esikuva, olet siinäkin suhteessa onnekas, sellainen puuttuu niin monelta pojalta nykypäivänä.
Olet hyvä mies ja hoidat itseäsi juuri kuten suomalainen mies hoitaa itseään surujen ja ongelmien kohdatessa, vetäytymällä 'luolaansa' miettimään ja puskemalla töitä.
Jonain päivänä ryömit sieltä luolastasi ja huomaat että ulkona paistaa aurinko ja linnut laulaa ja vastaasi kävelee kenties jopa joku mukava ihmisolento.
Sinulla on upeat eväät elämää varten. Aika on paras ystäväsi, sitä vaan valitettavasti ei voi kiirehtiä.
Eikä olisi hullumpi idea käydä vaikkapa jonkun ammattilaisen kanssa juttelemassa, saattaisi sopia sinulle. Ei siitä ainakaan haittaa olisi.
Tervetuloa takaisin elämään kun se aika koittaa, eivät kaikki täällä ole pahoja ja ilkeitä.
Lämpimin halauksin, Paula
Hei!
Vuosi ei ole vielä pitkä aika noinkin suuresta menetyksestä. Toipuminen kestää, mutta sinun olisi kyllä todella hyvä puhua asiasta jokun kanssa. Hieno alku, että kirjoitit tänne.Mielestäni joku viestiketjukin tuossa aiemmin kertoi juuri isän menetyksestä.Jos olet lukenut näitä kirjoituksia olet varmaan huomannut, että samoja asioita läpikäyviä on täällä paljon.
Isäsi on lähtenyt fyysisesti pois tästä maanpäällisestä elämästä, mutta sinulla on kauniit muistot. Tuosta kirjoituksesta paistoi myös läpi sinun rakkaus ja kunnioitus isääsi ja hänen periaatteitaan ja arvojaan kohtaan.
Isäsi varmasti haluaisi/haluaa siellä jossain, että jatkat häneltä oppimassasi ammatissa. Ei hän kuitenkaan halua, että raadat itsesi kuoliaaksi. Surullekkin voi antaa aikaa, eikä siitä kannata huonoa omaa tuntoa kantaa jos on esim. Sairasloman takia tekemättä töitä. Eikä hän varmasti haluaisi, että hukutat itsesi viinaan. Se ei ratkaise yhtään mitään, tuska tulee kaksinkertaisena takaisin jos yrittää paeta todellisuutta. Viina ei vie surua minnekkään.
ja mitä tuohon koulukiusaamiseen tulee, niin omia pieniä poikiani olen valistanut, "se joka haukkuu toista tyhmäksi on itse tyhmä" (en koskaan haluaisi heidän kiusaavan ketään, enkä heidän tulevan kiusatuksi). Ja aikuiselle ihmiselle tuon saman voi sanoa, että niillä jotka toista haukkuvat/kiusaavat menee varmasti vielä huonommin. Usein on kuullut, että lopulta elämässä niille kiusaajille on käynyt paljon ikävämmin kuin kiusatulle. Hyvän elämän lähtökohtana on kunnioitus ja empatia toista ihmistä kohtaan. Jos ne puuttuvat tulee varmasti lunta tupaan moneen kertaan elämän aikana.Suuri rakkautesi isääsi, äitiäsi, siskoasi, edesmennyttä koiraasi kohtaan osoittaa että sinulla ainakin empaattista kykyä on. Sekin, että nuorena miehenä pystyt erittelemään tunteitasi noinkin selkeästi "paperille".
Ymmärrän nuo vihan tunteet. Älä nyt kuitenkaan itseäsi inhoa!!Miksi!? Jos et ole koskaan tarvinnut väkivaltaa, niin toivottavasti et vastakaan tarvitse. Tuo vihan tunteminen on yksi monista syistä miksi kannattaisi mennä jonkun ammattiauttajan puheille. Ettei tilanne pääse riistäytymään käsistä. Sinulla tuntuu olevan pienen ajan sisällä niin paljon monenlaisia ikäviä tapahtumia päällimmäisenä isäsi kuolema,vanhempien ero,setäsi kuolema,koiran kuolema ja koulukiusaaminen. harva nuori mies joutuu noin paljon kestämään. Jos jotenkin pystyisit esim. äidillesi kertomaan, ettet enän jaksa itse selvittää näitä kaikkia asioita sisälläsi, niin hän varmasti järjestää sinulle ammattiapua, eikö hän ollut psykiatriin yhteydessä. Voisithan sanoa, että nyt olet valmis menemään sinne. Apua kuitenkin tarvitset, jos et halua tutulle puhua, niin jollekkin tuntemattomalle ammattiauttajalle sitten. Et siinä ainakaan mitään menettäisi.
Surun työstäminen ei ole koskaan helppoa joskus se vie enemmän aikaa ja toisinaan vähemmän. Ainainen kaipaus jää, mutta se suurin suru menee. Pitäisi saada elämä sille mallille, ettei suru haittaisi merkittävästi jokapäiväistä elämää ja voisi ajatella tulevaisuutta ilman katkeruutta ja vihaa. Isäsi varmasti toivoo sinulle onnellista elämää ja minä toivon myös. Sinulla on rakastava sisko ja äiti, et ole ainakaan yksin. Toivottavasti myös ystäviä. Ainakin täällä voi käydä purkamassa tunteitaan ja luulen, että netistä löytyy muitakin foorumeja tällaiselle keskustelulle. Puhuminen helpottaa.
Kyllä ne pilvet väistyvät aikanaan, kesä on jo käsillä. Hyvää kesää. T.Sini
Sinusta varmasti tuntuu pahalta, eikä se suru koskaan täysin katoakaan, muuttaa vain muotoaan. Koita ajatella asiaa isäsi näkökulmasta, hän ei varmasti toivoisi, että "tuhoat" elämääsi, hänen jälkeensä. Hän varmastikin toivoisi, että olisit onnellinen, perustaisit perheen ja jatkaisit hänenkin geenejään. Hän ei varmaankaan haluaisi, että purat pahaa oloasi ulkopuolisiin, eikä se varmasti tuntuisi muustakaan perheestä hyvälle. Rohkaisua ja voimia Sinulle, jatkaa elämääsi!
Äitini kuoli viisi vuotta sitten. Viisi vuotta olen seurannut miten isoveljeni on padonnut sisälleen tuskaa pystymättä puhumaan kenellekään. Viisi vuotta olen seurannut miten hän purkaa tuskaansa käyttäytymällä väkivaltaisesti ja on tullut alkoholistiksi. Veljeni vaimo harkitsee eroa, koska heidät omat lapsensa ovat alkaneet pelätä isäänsä vaikka tämä ei heitä kohtaan olekaan väkivaltainen. Jatkuva raivoaminen ja alkoholin liikakäyttö ahdistaa kuitenkin lapsia ja vaimoa uupumukseen asti.
Kaikki tämä, koska veljeni ei ole saanut äitimme kuoleman aiheuttamaa surua puretuksi. Hän ei päästä ketään meistä lähelleen ja auttamaan, ei puhu tunteistaan kenellekään. Pelkään, että menetämme pian hänetkin.
Yritä siis hyvä mies löytää joku jolle puhua ja purkaa pahaa oloa. Ehkä voisi olla helpointa puhua ihan vieraalle ammattilaiselle, ei se ole merkki hulluudesta, pääasia että puhut. Älä päästä itseäsi niin pahaan tilnteeseen ettei ulospääsyä enään ole!
Kiitos kaikille jotka vastasivat minulle!!!
Tuntuu todella hyvältä kun sain näinki paljo vastauksia!! On niin yksinäinen olo,et tää merkitsee minulle paljon! Tuntuu etten oo sittenkään yksin! Taas vaikee ilta menossa..
Taas tuli älytön ikävä..
Mix mie en voi käsitellä jo tätä asiaa?
Oonko mie niin tyhmä,etten voi sisäistää tätä?
Tulee välillä ihan kauhee olo ja "taas tajuan" isäni kuolleen.. Kai mie en oo osannu käsitellä tätä asiaa.. Vai jääkö tämä suru loppu-iäksi?
Taas semmonen olo,et ei tämä voi jatkua..
En jaksa.. Seinät kaatuu taas päälle..
Mix mie aina tipun pohjalle,enkä taho päästä enää ylös? Jotenki oon jo oppinu elämään yksin,enkä tiedä osaanko ees laskee uusia ihmisiä
elämääni.. Jos mulla ois tyttökaveri,ni kaikki ois varmaan paremmin.. On vain niin vaikeaa laskea ketään sisään elämääni.. Ja tuntuu ettei sekään voi onnistua minun elämässä...
Tiedän,oon pohjalla,mut silti en uskalla hakea apua muualta kuin täältä.. Miks minun itseluottamus heittelee näin paljon? Kun oon "pinnalla",tuntuu et mie ite vaikutan ympäristöön ja oon "keskipiste" (en tarkota itsekehua,mut tuntuu et kaikki ihan kuuntelee minun juttuja) ja kun taas tämä synkkyys tulee,en uskalla mennä ulos ja kaikki vihaa minua... Isän kuoleman jälkeen ei oikein kukaan pitäny yhteyksiä.. Nyt pari kaveria on päivittäin yhteydessä..
Mix ne ei auttanu minua sillon,ku "se" tapahtu?
Onko se normaalia,vai olinko minä vain sitten hyödytön heille,kun en voinu tavata/jutella muusta? Raivostuttaa taas kaikki..
Paitsi te,jotka ootte auttanu minua!!!
Kiitos teille kaikille jotka ootte vastannu..
Oon lukenu teidän lähettämät vastaukset useaan kertaan! Ja aina se jaksaa piristää! Kiitos!
Rankkaa on surutyö! Olen itsekin menettänyt tässä kolmen kuukauden sisällä rakkaan koirani ja sitten myös isäni.
Väkisinkin tulee mieleen, että mitä pahaa olen tehnyt, kun näin paljon surua pitää tulla näin lyhyellä aikavälillä.
Kirjoitit ja kyselit mikset voi sisäistä asiaa? Kyllä se niin on, että surussakin on vaan "tartuttava härkää sarvista". Sinulla on varmaan valokuvia isästäsi? Aloita vaikka niiden katselusta. Mieti isäsi elämää aina siitä saakka mitä omasta lapsuudestasi muistat. Kertaa mielessäsi myös isäsi viimeinen päivä täällä maan päällä. Ja...mene ihmeessä sinne haudalle, siellä ei kukaan ihmettele jos kuljet itkusilmin.
Se asia, etteivät kaverisi auttaneet isäsi kuoleman jälkeen johtuu siitä, että meidän Suomalaisten on vaikea lähestyä surevaa, juuri omaisensa menettänyttä ihmistä. Tämän olen nyt itsekin nähnyt "kantapään kautta". Ystävät jopa hieman karttelevat, eipä puhelin soi entiseen malliin... Vaikka, nythän sitä yhteydenpitoa juuri tarvitsisin.
Tuo, että tunnet raivoa, on osa surutyötä.
Muista, et ole yksin!
Yritetään jaksaa!
Minäkin oon menettäny isäni, hän nukkui pois viimevuoden helmikuussa. Siinä kävi niin että isän sydän petti. Oli sydämensä jo aiempina vuosina reistaillut ja useita ohitusleikkauksiakin oli tehty. Isäni ehti juuri täyttää 68-v.
Pian 11-v sitten menetin isosiskoni vain 26-vuotiaana. Hän sai sairauskohtauksen, keuhkoveritulpat. Mä olin tuolloin 12-v.
Minulla on isosisko, isoveli ja äiti.
Veljeni tilannetta tämä siskoni kuolema vei kovasti alamäkeen ja loppuunpalamiseen, seurasin tilannetta vierestä ja pahaa teki.
Veljeni ei puhunut kenellekään tunteistaan, vaan patosi ne sisälleen. Maatila oli meillä vielä silloin, mutta surun piinaamana tämäkin alkoi luisua käsistä, hommat eivät sujuneet ja hermot olivat kireällä vähän väliä. Työtä tehtiin yölläkin, kun muulloin ei jaksanut.
Viime vuosikymmenen lopulla karjanpito sitten meillä lopetettiin.
Tämän lisäksi minua kiusattiin koulussa, ehkä sen vuoksi kun niin hiljainen ja syrjäänvetäytyvä olin. En milloinkaan sanonut niille takasin, vaikka mieli tekikin. Kyllä se on niin että kiusaajilla itsellään ei ole hyvä olo ja se paha olo puretaan johonkin toiseen ihmiseen ja tässä tapauksessa kärsijäksi jouduin minä.
Useita lemmikkikissojani oon myös menettänyt.
Viimeisin oli meidän sekarotuinen koira, joka jouduttiin nukuttamaan toissakesänä ikiuneen. Se oli jo vanhus (15-v) ja pahasti sairas.
Isä oli vielä tuolloin elossa ja näki tämänkin tilanteen, näin isän silmistä ettei itku ollut kaukana tuolloin.
Herkkäluonteinen kun olen ja eläinrakas, itkuhan siinä vaan pääsi.
Ihan kohtalaisen hyvin olen sisareni ja isäni kuolemasta selvinnyt. Mietin toisinaan miten olisikaan asiat, jos mulla ois vielä sisko ja isä täällä maanpäällä.
Ei ole paljon aikaa kun näin unen siskostani, jossa hän oli palannut kotiin kaikkien näiden vuosien jälkeen. Hän olikin vain ollut niin kiireinen, ettei ollut yksinkertaisesti vain kerennyt ottaa mitään yhteyttä meihin. Olimme kaikki aivan ihmeissämme, mutta iloisia.
Oli kerrassaan mahtavaa nähdä siskoa näin pitkän ajan jälkeen. Herätessäni muistin kaiken ja uneni tuntui niin todelta. Olen monta kertaa aiemminkin nähnyt samankaltaisia unia siskostani.
Sisintäni puran kirjoittamalla runoja, kuuntelemalla hyvää musiikkia ja tekemällä kaikkea minulle mielekästä.
Näin lopuksi tahdon sanoa, mene vaan käymään isäsi haudalla. Anna itkun tulla vapaasti, kyllä toiset sen ymmärtää. Voit myös jutella isäsi haudan äärellä, sekin on varmasti ok.
Paljon voimia sulle ja koitahan jaksaa, kyllä se aurinko vielä jonain päivänä rupeaa paistamaan.
Jos et huomaa, niin juuri nyt, tällä hetkelläkin käsittelet asiaa. Pohdit, ettekö ole käsitellyt/sisäistänyt asiaa kun aina tuntuu vaan pahalta? Tietysti tuntuu, isäsi kuolemastahan on vasta vähän aikaa. Ihan luonnollista tuo on. Suuresta menetyksestä puhuttaessa vuosikin on vielä suht lyhyt aika. Kaikki muistot elävästä ihmisestä ovat vielä niin lähellä.
Alkushokin jälkeen käsittelysi on lähtenyt käyntiin, kun kerran pohdit täällä näitä asioita. Pahinta olisi jos et antaisi tunteille tilaa ja vain yrittäisit unohtaa tapahtuneen. Monet ovat niin tehneet ja ovat lukkiutuneet vuosiksi. Voi olla, etä tilanne räjähtää käsiin vuosien kuluttua jos asiaa ei käsittele mitenkään. Toki olisi todella hyvä asia, että ottaisit yhteyttä ammattiauttajaan.
Mitä näihin kavereihisi tulee, niin tuo kuulostaa tyypilliseltä (kuten joku muukin tuossa totesi) reaktiolta silloin kun joku tuttu on kokenut menetyksen. Kun ei vaan tiedä mitä pitäisi sanoa, ettei pahenna tilannetta/mielialaa entisestään. Luullaan, että surija haluaa olla rauhassa. Pakko myöntää, että itsekkin olen käyttäytynyt juuri näin kohdatessani ihmisen joka oli menettänyt läheisensä. Olin kylässä eräällä ystävälläni. Hänen sukulaisensa äiti oli juuri tehnyt itsemurhan. Juttelin kyllä tämän tuntemani sukulaisen kanssa, mutta kertakaikkiaan en saanut sanottua asiasta mitään. Tuntui, että olisin tunkeillut tai repinyt haavat auki. Jälkeenpäin hävetti ja kadutti, etten edes osanottoani ilmaissut. Kyllä hän tiesi minun olevan asiasta tietoinen. Sitä vaan haluaa säästää vielä pahemmin satuttamasta toista ja kaikki sanat tuntuvat tyhjiltä ja mitättömiltä niin suuren surun keskellä. Ei kertakaikkiaan tiedä mitä voisi sanoa. Tuntuu myös pinnalliselta ruveta puhumaan arkipäivän asioista näin suuren surun keskellä. Sen vuoksi monet vaikka vaihtavat kadun puolta jos onnettomuuden kohdannut ihminen tulee kadulla vastaan ettei tarvitse kohdata silmästä silmään ja jäädä juttelemaan. Sama koskee tuota soittamista. Ei pysty soittamaan, haluaisi lohduttaa, mutta kun ei tiedä mitä olisi sopivaa sanoa.
Huomaatko, mitä on tapahtunut? Aluksi surit vain yksinäsi. Nyt kirjoitat tänne, luet vastauksia, pohdit ja luet uudestaan. Aluksi kaverit eivät soitelleet, nyt pari kaveria on päivittäin yhteydessä. Sanoit, että välillä olet "pinnalla"... Asian käsittelyhän etenee... hitaasti, mutta varmasti. Rakkaan isän kuolemaa tuskin ihan hetkessä käsitteleekään. Mutta suunta on ihan selvästi eteenpäin.
Kirjoitat, ette uskalla hakea apua muualta kuin täältä. Mitä pelkäät? Et voi siinä mitään menettääkkään. Tähän verrattuna terapiassa käymisessä on se hyvä asia, että auttaja pystyy keskustelemaan siinä hetkessä kanssasi. He ovat kuulleet jos jonkinmoisia elämäntarinoita. Eivät he odotakkaan, että vastaanotolle tulee elämäniloa puhkuva henkilö. Heidän asiakkaillaan on mikä ongelma kelläkin ja heidän tehtävänään on yrittää kuunnella ja auttaa. Kyllä am.apua suosittelisin sinulle jos et kenellekkään läheisellesi pysty puhumaan. Entä ne kaverisi? Jospa itse pystyisit aloittamaan keskustelun. Luulen todellakin, että he tuntevat suurta myötätuntoa ja surua tapahtuman takia, mutta eivät "uskalla" otta asiaa puheeksi. Kerran itsekkin yrität näyttää, ettei asia paina kai luulevat ettet halua keskustella siitä.
Suru on surtava kun surettaa, joskus se vie enemmän aikaa toisinaan vähemmän. Joku päivä vielä huomaat, että elämä voittaa ja kauniit muistot on jäljellä.
Hei!
Minulta kuoli noin kymmenen vuotta sitten kaksi läheistä ja pystyn kuvittelemaan hyvin sinun tuntemuksesi.
Toivon sinulle paljon jaksamisia ja voimia. Kyllä se elämä kantaa. Siunausta.
Marita
Sinulle nyt kuuluu? Luin tätä viestiketjua, olet saanut paljon vastauksia. Tämä on asia joka koskettaa aika montaa meistä, läheisen menettäminen. Jokainen kai meistä jossain elämänsä vaiheesa joutuu tilanteeseen, että menettää jonkun rakkaan läheisensä.
Usein käy niin, että vanhemmat lähtevät ensin. Näin se vain usein menee, emmekä asioihin voi paljoa vaikuttaa. Voi kunpa voisimmekin tähän elämän kulkuun vaikuttaa! Sinä kannat isäsi geenejä ja näin jatkat isäsi perintöä. Kerroit, että isäsi oli hieno ihminen, ole ylpeä siitä.
Kuitenkaan ei sinun tarvitse urheaa esittää. Jos tuntuu pahalta näytä se, puhu tai itke yksinäsi. Aivan varmasti kaverisi ymmärtävät että sinusta tuntuu pahalta. Ei epäilystäkään.Varmasti he ovat mielessään kuvitelleet miltä tuntuisi menettää oma isä. Vaikka sitä oikeaa tuskaa, kaipausta ja ahdistusta on vaikea kuvitella jos ei ole kokenut samanlaista menetystä, niin kyllä jokainen ymmärtää että vaikeasta asiasta on kysymys. Sinun kohdalla kun tuo tapahtui vielä ihan odottamatta. Tilanteeseen ei ollut pystynyt varautua millään tavalla.
Tuntuu, että nykyään monet lapset eivät edes tunne isiään. On paljon avioeroja (minäkin kuulun tähän sarjaan), jonka seurauksena perherakenteet muuttuvat. Kuulee paljon, että lapset ovat vieraantuneet isästään. On myös naisia jotka tekevät lapsen "yksin". Nämä asiat sanoin moralisoimatta,ajatuksenani oli se, että ole onnellinen isäsi kanssa eletyistä päivistä. Olet saanut/oppinut isältäsi paljon, älä heitä näitä arvokkaita asioita hukkaan. Isäsi haluaa nähdä sinut onnellisena, mistä nyt sitten elämääsi seuraakin.
Kaunista kesää. Kerro joskus vielä kuulumisiasi tänne.
Moi! Ja kiitos.. tuntuu todella hyvältä että joku kysyy kuulumisia..!
olo on edelleenkuin @junkmailin kappaleessa..
Nää seinät kaatuu mun päälle,täällä on liian vähän tilaa.. Mua ahdistaa ja enkä mä kestä tätä olotilaa.. Itken vieläki öitä...
Kävin jo isän haudalla.. Tuntu oudolta..
Näin haudan,mut olin muualla..
tuntu niiku sielu olis irtautunu ruumiista..
Kuin oisin nähny itteni itkemässä siinä haudalla.. En oikein tienny mitä tuntea..
Isän nimi siinä hautakivessä...
Ehkä en ollu valmis.. voiko siihen koskaan olla?
Tuntu että minun sisällä tapahtuu paljon,mut jotenki vain jumituin siihen.. Tavallaan en tuntenu mitään.. Tavallaan sisimpäni itki..
En voinu tehä mitään.. Itkin vain noin10min.
ja nuokuin haudalla
siinä.. En voinu liikkua.. Inhosin itteäni..
Halusin kuolla.. Mie inhoon itteäni niin paljo..
Ehkä mie oisin voinu vaikuttaa asioiden kulkuun..
Mie oisin voinu estää isän kuoleman..
Kumpa mie oisin voinu kuolla isän puolesta..
Mulla on vain niin ikävä..
"kuolleella on helpompaa,me jotka jäädään,surraan".. Ehkä näin on sit parempi..
Isä ois surru minua.. Ehkä mie sit suren isän puolesta.. Mulla on vain ni vitun paha olla..
Nytki itken.. Koskee ja raivostuttaa..
Mix mulle sattuu näin pahoja asioita elämässä?
Päivästä toiseen on niin väsyny olo..
Oon kuollu,mut sisin kiehuu..
Tuntuu et pakko purkautuu...
Enkä tiedä miten.. Tavallaan pelottaa..
Ehkä mie oon nyt melkein täysjärkinen,mut
en jaksa tätä paskaa enää kauan...
En varmaan voi tappaa itteeni,mut sekoon kohta..
Oon niin väsyny... Päivästä toiseen samaa paskaa..
Mikä järki tätä on jatkaa?
Inhoon itteeni.. Ja varmaan moni muuki..
Ehkä silti hammasta purren jatkan tätä tuskaa,nimeltä elämä.. Toiselle ihana asia,voi olla toiselle painajainen...
Tiedän... että elämä on perseestä, vitusta!!
Paras kaverini ja suojelijani, isäni kuoli tammikuussa liikenneonnettomuudessa. Tuskin tästä selviää itsekään
-väsynyt näyttämään jaksavaa