Psyykkisesti kadonnut johonkin

Pääasia kuitenkin että olet täällä Suomi 24:llä, eiköhän se riitä ?!

Kannattaisi alkaa pohtimaan elämäntarkoitusta ja etsiä miten edetä henkisesti. Ihminen kun ei ole pelkästään fyysinen ja psyykkinen olento vaan myös henkinen. Jos unohtaa henkisyyden niin voi alkaa menettää otteensa myös psyykkisesti. Joten henkisen kirjallisuuden lukemista, meditaation aloittamista, ja henkisten ihmisten tapaamista suosittelen. Henkioppaatkin huomaavat heti kun joku alkaa edetä henkisyyden tietä ja alkavat autella tavalla tai toisella herättämättä kuitenkaan mitään huomiota. Henkisyys tuo aivan uuden ulottuvuuden jota on mahdotonta edes kuvitella jos vaan odottelee elämän loppumista sitten aikanaan. Eikä se edes lopu kuolemaan vaan jatkuu toisella puolen ja sitten palaamalla takaisin ihmisen kehoon...

Minulla tuntuu samalta, mutta se on ollut itsellä lääkkeiden puhkaisema ja aloittama harmi. Depersonalisaatio tai/ja derealisaatio kuvannee parhaiten kokemustani.

Tuntuu, että saan itseni jatkuvasti pulaan olosuhteissa tai että jatkuvasti vaaditaan jotain mihin en pysty. Pääsin yliopistoon, mutta se tuntuu tosi hankalalta. Vauhti on kova. Tuntuu, ettei se myöskään oikein valmista minua siihen työhön, mitä tulisin tekemään, mutta tulevaisuuteni on siitä riippuvainen. Siksikin rima tuntuu niin älyttömän korkealta ja näihin vaatimuksiin en välttämättä pysty vastaamaan.

Ihan yleinen juttu; osa ihmisistä joutuu toiseen aikaan ja paikkaan, eikä aivot yhdistä näkyvään paikkaan ja aikaan. Ehkä sähkö-, vesi-, lämpö, hierontahoito jne. Aurinkoa, uintia, urheilua, läheinen suhde. Kalastaminen.
Pääsee taas kiinni vallitsevaan aikaan ja paikkaan. Ehkä sitä on erillään itsestään, mikä on oma linjansa ja kadonnut johonkin toiseen linjaan, joka ei ole itseään, tai sitten vain tarvii enemmän lepoa tai muuta toimintaa mitä yleensä tekee, että aivonsa palautuu.

Voiko elämä mennä oikeasti vain pieleen? Etten saa mistään kiinni tai löydä ihmissuhdetta - siis sitä, mitä kaikki normaalit ihmiset tekevät. Toisille elämä vaan tapahtuu ilman, että heidän tarvitsee tehdä asialle mitään. Itselle ei, vaikka kuinka yrittäisi. En ole koskaan ollut ihmissuhteissa, vaikka tietysti olen aina halunnut. Asia tuntuu silkalta mahdottomuudelta ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä hälyttävämmältä asia tuntuu. Miksei minulle käy niin kuin muille? Nuorempana asia ei tuottanut, mutta nyt olen jo yli kolmekymmentä eikä elämällä edelleenkään ole suuntaa. En tunne kuuluvani, en ole läsnä. Olen vain yrittänyt selvitä suurimman osan ajasta olemalla jossain jotenkin kiinni, koska yhteiskunnasta ei voi oikein tippuakkaan. Jotkut ehdottavat tietysti saikkua uupumukseen, mutta mitä se ratkaisee, jäisin vaan yksin. Olen yrittänyt käydä kahdesti psykologilla, mutta ensimmäisessä tapauksessa minulle yritettiin lähinnä kuulemisen sijaan lääkkeitä kouraan - en kuitenkaan ole mitenkään itsetuhoinen, johon ne lääkkeet on tarkoitettu. Toisella kerralla tämä henkilö ei oikein kuunnellut minua ja kuittasi kaiken lähinnä niin, että minkäs me asioille voimme - tuntui tosi pahalta ja menetin luottamuksen. Lisäksi nolotti, että olin kertonut intiimejä asioita tälle henkilölle enkä saanut vaihtaa ammattilaista, joten lähdin. En jaksa aina aloittaa alusta.

Toisin sanoen onko mahdollista jäädä vaan syrjään? Että elämä ei tapahdu kukaan? Mulla ei ole mitään psyykkisiä sairauksia, lääkitystä, kroonista tilaa tai yhtään mitään.