Paikalla, mutta poissaoleva

Olen neljättä vuotta yliopistossa opiskeleva humanistisen tiedekunnan opiskelija. Pääsin lukion jälkeen suoraan yliopistoon, mutta joskus mietin, oliko se sittenkään hyvä juttu.

Lukiota käydessäni minulla ei juurikaan ollut sosiaalista elämää, sillä käytin suuren osan ajastani opiskeluun. Valmistuinkin hyvin arvosanoin, mutta en saanut lukiosta oikeastaan mitään mukavia muistoja, saati kavereita. Menin kaikki ne vuodet ikään kuin laput silmillä, keskittyen vain opintoihin.

Sama on jatkunut yliopistossa, mutta täällä olen nyt hiljattain huomannut itsessäni uuden, häiritsevän piirteen: en usein ole henkisesti läsnä luentotilanteissa tai harjoituksissa. Vaivun syvälle ajatuksiini ja kuvittelen olevani jossain muualla tai toisinaan en missään. "Palaan muiden keskuuteen" jos minulle esitetään esimerkiksi kysymyksiä ja pystyn vastaamaan niihin järkevästi, mutta hetkeä myöhemmin en välttämättä enää muista, mitä sanoin. Huomaan poissaolevuuden korostuvan esitelmä- ja ryhmätyötilanteissa. Etenkin toisten opiskelijoiden kommentit töihini menevät usein yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Esitelmää pitäessäni saatan kadottaa punaisen lankani, kun pyrin jotenkin poistumaan tilanteesta henkisesti.

Voiko tällainen "oireilu" johtua yksinäisyydestä? Asun yksin eikä minulla ole opiskelupaikkakunnallani juurikaan tuttuja. Opiskelun ulkopuolinen seuraelämäni rajoittuu lähinnä kaupassakäyntiin. Toisaalta viihdyn hyvin yksin, mutta joskus vaivun synkkyyteen ja koen olevani näkymätön. En enää ole myöskään kovin innostunut opiskelemistani aineista, vaikka saankin hyviä arvosanoja. Ikään kuin opiskelustani puuttuisi merkitys. Valmistumiseni lähestyy, mutta en odota tulevaisuutta innolla. Pelkään poissaolevuuteni jatkuvan työelämässä, mikäli satun työpaikan saamaan.

Olisin kiinnostunut kuulemaan, jos joku toinen on kokenut samaa. Pelkään mielenterveyteni puolesta.