Minun isini kuoli reilut 8 kk sitten. Mä en ole osannu puhua siitä kellekään. Ystävälle mä kerran kirjoitin, kun mä en pystynyt puhumaan. Enkä nytkään... Mun sisko ei osannu surra ja joutuu käymään psykologilla, mut mä en kai osaa surra!!
Välillä tuntuu että tällästäkö tämä nyt on ja että pitäs tuntua paljo enemmän. Ja ei edes itketä kun joskus vaan ja muutenkin tuntuu että ei ole ikävä. Ja lieventääkö tätä surua se että mä olen monella hetkellä inonnu isiäni syvästu ja että mä olen nuori?!
Nytkin tuntuu et minä ole vaan joku teinipaska, joka ei tajua ja tiiä mistään surusta tai muustakaan mitään kun multa on mun isi kuollu, kun kaikki selittää täällä kuinka niiltä on kuollu monia läheisistä! Ja toisaalta tuntuu että nyt mä vaan selitän muka jotain että mun tunteet ja tää kirjoitus ei käy ollenkaan yhteen.
Mua älyttömästi vituttaa se että kukaan ei tajua eikä ymmärrä miltä musta tuntuu kun mä en kunnolla itsekään ja että kaikki tyrkyttää jotain paskaa kun kaikkien suru on erillaista ja että aika parantaa. Mä en ole siihen valmis! Mä en halua ja luopua, vaikka mä teen niin jo kun olen koko ajan elänyt ihan normaalisti isin kuleman jälkeen. Kukaan ei koskaan kysy multa mitään tästä ja ystävät ja minä olen niiden kanssa ihan niinku mitään ei ois tapahtunu.
Oikeesti eikö musta pitäs tuntua erillaiselta ja miks kukaan ei tajua että mä yritän surra ja miksen mä itsekään sitä ymmärrä??!!!
Kun isi syksyllä teki itsemurhan musta on sen jälkeen tuntunu koko ajan samalta. Mä olen odottanu sitä että millon mulle tulee se oikea suru teen mä vaan ole ihan normaali.
Kiitos lukemisesta!
Välillä tuntuu että tällästäkö tämä nyt on ja että pitäs tuntua paljo enemmän. Ja ei edes itketä kun joskus vaan ja muutenkin tuntuu että ei ole ikävä. Ja lieventääkö tätä surua se että mä olen monella hetkellä inonnu isiäni syvästu ja että mä olen nuori?!
Nytkin tuntuu et minä ole vaan joku teinipaska, joka ei tajua ja tiiä mistään surusta tai muustakaan mitään kun multa on mun isi kuollu, kun kaikki selittää täällä kuinka niiltä on kuollu monia läheisistä! Ja toisaalta tuntuu että nyt mä vaan selitän muka jotain että mun tunteet ja tää kirjoitus ei käy ollenkaan yhteen.
Mua älyttömästi vituttaa se että kukaan ei tajua eikä ymmärrä miltä musta tuntuu kun mä en kunnolla itsekään ja että kaikki tyrkyttää jotain paskaa kun kaikkien suru on erillaista ja että aika parantaa. Mä en ole siihen valmis! Mä en halua ja luopua, vaikka mä teen niin jo kun olen koko ajan elänyt ihan normaalisti isin kuleman jälkeen. Kukaan ei koskaan kysy multa mitään tästä ja ystävät ja minä olen niiden kanssa ihan niinku mitään ei ois tapahtunu.
Oikeesti eikö musta pitäs tuntua erillaiselta ja miks kukaan ei tajua että mä yritän surra ja miksen mä itsekään sitä ymmärrä??!!!
Kun isi syksyllä teki itsemurhan musta on sen jälkeen tuntunu koko ajan samalta. Mä olen odottanu sitä että millon mulle tulee se oikea suru teen mä vaan ole ihan normaali.
Kiitos lukemisesta!
Vastaukset 5
Vanhimmat
isä kuoli 1997 ennenaikaisesti, ekat itkut joskus 2004, 3 vuotta psykoterapiaa takana (johon kyllä muitakin syitä, isän sairaus ja kuolema tosin suurin). vieläkään en ole päässyt asian yli kokonaan mutta parempaan suuntaan olen menossa: itku tulee aina silloin tällöin :-).
kannattaa käydä psykologin tms. juttusilla.
tarkoituksena ei ollu masentaa vaan jakaa kokemuksia.
Kiitos kun kirjoitit!
Oliko/onko sulla ikinä sellasta tunnetta että pitäis surra enemmän? Ja tuntee ja itkee.
On se niin väärin että pitää kuolla kun kukaan ei tajua ja ymmärrä auttaa.
Jos sinä osasit itkeä vasta pitkän ajan päästä niin mitä sinä ajattelit niinä vuosina?
Tämä saattaa kuulostaa uteliaalta mutta minä haluan vain tietää miltä tuntuu muista läheisen menettäneiltä.
Mun äiti kuoli 2002 syksyllä. Mustakin on tuntunut koko ajan että en sure tarpeeksi. Ystäväni sanoi taannoin minulle että jos hänen äitinsä kuolisi, niin hän ei pääsisi ikinä sellaisen asian yli..ja että minä olen kuulemma päässyt hyvin yli äitini kuolemasta. Jotenkin vaan tuntuu että tässäkö se sitten oli? Olen minä itkenyt silloin tällöin. Olen opiskellut ja ollut töissä ja kasvattanut lastani... ajattelen äitiä lähes päivittäin. On ikävä yleensä. On ihan melkein syyllinen olo. Tuntuu vain että en ole surrut tarpeeksi. Miksi ei itketä enemmän? Pelottaa että kaikki on nyt vaan patoutunut sisälleni ja kaikki räjähtää muutaman vuoden kuluttua.
... on ihan sama tunne! Austa asti on tuntunut sellasiselta että ei tämän näin pitäisi mennä ja että pitäisi surra ja itkeä eikä iloita ja olla kuin ennen.
Minäkin ennen luulin etten tälläisestä pääsisi yli mutta ehkä se sitten... ääh emmä tiiä.
Vähän aikaa sitten ajattelin että haluan jotain tapahtuvan ettei tunnu siltä kuin ei välittäisi. Ehkä vieläkin mietin niin.
Oudointa tässä on se että haluan tavallaan asioiden olevan niin kun silloin oli kun isi oli juuri kuollut!!??? Enkä silloin kun hän vielä eil.
jaa...olisin halunnut surra enemmän ehkä siksi että olin huolissani omasta terveydestäni kun en pystynyt tekemään surutyötä. isän sairauden ja kuoleman takia sairastuin itsekin joten vyyhti on tosi monimutkainen...ja vaikea selittää lyhyesti.
mitä mietin silloin...monta vuotta meni aika sumussa, vääriä valintoja ja huonoa oloa. vihaa. nyt kuitenkin kaikki on toisin. suosittelen terapeutin kanssa juttelemista jos tuntuu että surun taakka käy ylivoimaiseksi kantaa yksin. voimia sulle, asiat kääntyvät kyllä parempaan päin.:-)