Kuuntelin eilen illalla radio deitä ja siellä joku "uskoon tullut" helluntalaismies vaahtosi. Raamattua luettiin jae sieltä ja toinen täältä ja oltiin niin innoissaan.
Olin kymmenen vuotta sitten helluntailaisuudessa sisällä ja mitä olen liikettä senkin jälkeen seurannut niin näitä profeettoja ja evankelistoja ja Raamatun opettajia sikiää uusien uskovien keskuudesta kuin sieniä sateella. Vasta äskettäin uskoon tulleet opettavat uskovia ja puhe poukkoilee ja ollaan niin täynnä "pyhää henkeä"
Minuakin vietiin aikoinaan puhujan pönttöön ja puheita innoissani pidinkin.
Nyt kun olen uskossa kasvanut niin Raamatun heiluttelu on jäänyt. En koe tarvetta opettaa muita kun tajuan, että itselläni on vielä opittavaa ja kasvamista pyhitys elämässä. On rauha senkin suhteen ettei tarvitse joka kadun kulmassa tarvitse olla käännyttämässä ihmisiä uskoon. Kyllä herra johdattaa ihmiset luokseen ilman jatkuvaa mainostamistakin.
On sellainen rauha ja tasapainoinen olo. En ole jatkuvasti rukoilemassa ja ylistämässä ja opettamassa ja evankelioimassa vaan jätän puheiden pitämisen niille, jotka herra on siihen työhön aidosti kutsunut enkä kuuntele helluntailaisten käännynnäisten fanaattista ja rauhatonta julistusta, jossa mennään hirvittävällä vauhdilla eteenpäin ja törmätään ensimmäisen elämän kolhun myötä vauhdilla pöpelikköön.
Luterilainen tunnustus on itselleni tuonut rauhan. Se ei ole esiintymistä ja julistusta vaan luottamusta siihen, että kyllä usko kantaa ilman valhehenkien suomia tunne-elämyksiä. Myös pyhitys elämä on lähtenyt käyntiin kun kaltoin pysähtyä Jumalan edessä ja pitkän erämaa kauden jälkeen sain tajuta sen ettei usko ole suorittamista vaan lepoa herrassa omine virheineen ja puutteineen.
Olin kymmenen vuotta sitten helluntailaisuudessa sisällä ja mitä olen liikettä senkin jälkeen seurannut niin näitä profeettoja ja evankelistoja ja Raamatun opettajia sikiää uusien uskovien keskuudesta kuin sieniä sateella. Vasta äskettäin uskoon tulleet opettavat uskovia ja puhe poukkoilee ja ollaan niin täynnä "pyhää henkeä"
Minuakin vietiin aikoinaan puhujan pönttöön ja puheita innoissani pidinkin.
Nyt kun olen uskossa kasvanut niin Raamatun heiluttelu on jäänyt. En koe tarvetta opettaa muita kun tajuan, että itselläni on vielä opittavaa ja kasvamista pyhitys elämässä. On rauha senkin suhteen ettei tarvitse joka kadun kulmassa tarvitse olla käännyttämässä ihmisiä uskoon. Kyllä herra johdattaa ihmiset luokseen ilman jatkuvaa mainostamistakin.
On sellainen rauha ja tasapainoinen olo. En ole jatkuvasti rukoilemassa ja ylistämässä ja opettamassa ja evankelioimassa vaan jätän puheiden pitämisen niille, jotka herra on siihen työhön aidosti kutsunut enkä kuuntele helluntailaisten käännynnäisten fanaattista ja rauhatonta julistusta, jossa mennään hirvittävällä vauhdilla eteenpäin ja törmätään ensimmäisen elämän kolhun myötä vauhdilla pöpelikköön.
Luterilainen tunnustus on itselleni tuonut rauhan. Se ei ole esiintymistä ja julistusta vaan luottamusta siihen, että kyllä usko kantaa ilman valhehenkien suomia tunne-elämyksiä. Myös pyhitys elämä on lähtenyt käyntiin kun kaltoin pysähtyä Jumalan edessä ja pitkän erämaa kauden jälkeen sain tajuta sen ettei usko ole suorittamista vaan lepoa herrassa omine virheineen ja puutteineen.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.