Tarkastellaan Harhaanjohtajat kirjaa ja kirjoittajien omia taustoja

Arvio: Hataralla otteella harhaanjohtajien kimpussa

Terho Miettinen & Raija Pelli: Harhaanjohtajat - vahvassa uskossa. Docendo, 2017.Terho Miettinen & Raija Pelli: Harhaanjohtajat - vahvassa uskossa. Docendo, 2017.Uskonnollisen toiminnan epäterveitä piirteitä ja hengellistä väkivaltaa käsitteleviä kirjoja on julkaistu Suomessa viime vuosina kiihtyvään tahtiin. Vaikka kirjat ovat olleet lähtökohdiltaan erityyppisiä, niillä on ollut yhteinen genre.

Lajin uusinta kirjallisuutta edustaa Terho Miettisen ja Raija Pellin pääsiäisviikolla ilmestynyt teos Harhaanjohtajat – vahvassa uskossa (Docendo).

Kirjoittajilla on erilainen uskonnollinen tausta. Miettinen on kokenut kipeän irtaantumisen helluntailiikkeestä, kiinnostunut sitten tutkimaan karismaattisia ilmiöitä ja toimii nykyisin Uskontojen Uhrit ry:n hallituksen puheenjohtajana. Poliisi-TV:n juontajana tunnetuksi tullut Pelli on puolestaan lähtöisin näkijäsuvusta. Hän kertoo saavansa yliluonnollisia viestejä tuonpuoleisesta ja pyrkivänsä kehittämään paranormaaleja näkijän kykyjään.

Harhaanjohtajat raportoi laajasti hengellisen toiminnan epäkohtia ja väärinkäytöksiä erityisesti vahvojen, karismaattisten johtajien kautta. Kirjan aineisto koostuu yli kaksi vuotta kestäneen selvitystyön tuloksista. Materiaalina on käytetty myös runsaan kahdeksankymmenen henkilön kertomuksia sekä viranomaislähteitä. Kirjoittajien mukaan teos on omistettu ”puolueettomalle totuudelle ja kaikille sitä etsiville”.

Miettinen ja Pelli nostavat kirjassa esille tärkeän aiheen: epäkohtiin puuttumisen tarpeen sekä erityisesti johtajien vastuun. He ovat oikeassa siinä, että äärikarismaattisissa yhteisöissä on nähty liian monta yhden ihmisen ympärille rakentunutta ”korttitaloa”, jonka hajottua jäljelle on jäänyt pettyneitä ja traumatisoituneita yksilöitä ja kriisiytynyt uskonyhteisö.

Harhaanjohtajat-kirja lähtee liikkeelle kuvaamalla Suomessa vaikuttaneiden hengellisten yhteisöjen erityispiirteitä. Kartanolaisuus, åkerblomilaisuus, korpelalaisuus ja Tapani Koivuniemen yhteisö ovat esimerkkejä epäterveen hengellisen vallankäytön dynamiikasta. Sitten kirjassa käydään nykyisten vaikuttajien kimppuun. Leo Mellerin toiminnasta kerrataan vanhat ja usein esillä olleet asiat. Pirkko Jalovaara, Markku Koivisto ja Patrick Tiainen nostetaan esiin kyseenalaisina karismaatikkoina. Erästä myöhemmin Nokia Missioon siirtynyttä helluntaipastoria kuvataan muutetulla nimellä eri kohdissa ja asiayhteyksissä, vaikka kyse on koko ajan samasta henkilöstä. Osansa kritiikistä saa lukuisa joukko muitakin karismaatikkoja.

Kirjan loppupuolella uskonnollisia kokemuksia pyritään selittämään tieteellisten teorioiden, psykologisten lainalaisuuksien ja yhteisödynaamisen vallankäytön kautta. Myös monia Raamatun opetuksia kyseenalaistetaan ja epäillään avoimesti.

Kirjan ansiona on ahkeraan työhön perustuva laaja tietomäärä ja suurelta osin myös totuudenmukainen tapahtumakuvaus. Teoksen kansikuva herättää kiinnostusta, teksti on sujuvaa ja helppolukuista. Kustannustoimittaja on tehnyt hyvää kielenhuoltotyötä, ellei oteta huomioon esimerkiksi sitä, että pastori Marko Selkomaan etunimi vaihtuu välillä Markuksi.

Eniten vaikeuksia kirjoittajille on tuottanut sisällön rajaamattomuus ja asiayhteyksien temaattinen hallinta. Asioiden käsittelyssä vakiintuneet kristilliset kirkot, epämääräiset lahkot ja ei-kristilliset kultit menevät usein sekaisin. Käsitteellinen epämääräisyys näkyy myös siinä, että kaikki vapaakristilliset kirkot nimetään virheellisesti karismaattisiksi yhteisöiksi. Johdonmukaisuuden kannalta on erikoista, että helluntailiikkeen ulkopuolella vaikuttaneiden saarnamiesten hörhöilystä syytetään yllättäen helluntailiikettä.

Vaikka kirja ei johtopäätöksissään yllä puolueettomaan totuuteen, varsinkin seurakuntien vastuunkantajien voisi olla hyödyllistä lukea se. Perusteettomista huitaisustaan huolimatta Harhaanjohtajat pakottaa miettimään myös itse pääasiaa – sitä, miten tärkeää toiminnan terve arviointi on jokaiselle vastuulliselle hengelliselle yhteisölle.