Huomattavana piirteenä Jumalan lapsissa on ensinnäkin että he ovat saaneet valittujen lasten hengen, jossa he huutavat: »Abba, rakas Isä». Toiseksi jos eivät he näin läheisesti voi puhua hänen kanssaan, sillä semmoinen heikkous ja voimattomuus yllättää heidät usein, huokaavat he sydämessään Herran puoleen ja odottavat häntä.
Vapahtaja, hänen armonsa ja läheisyytensä on heidän sielulleen elinehtona. Herran odottaminen on kuin uuden ihmisen hengitystä. Eikä Herra annakaan ystäviensä turhaan odottaa ja pyytää häntä. Itse hän sanoo: »Jos joku rakastaa minua, niin hän on pitävä minun sanani, ja Isäni on rakastava häntä, ja me tulemme hänen tykönsä ja teemme itsellemme asumuksen hänessä.»
Mutta älä luule, että aina näet ja tunnet hänen läsnäolonsa. Päinvastoin hän usein kätkeytyy ja antaa kaikenlaisen pahan kuten synnin, voimattomuuden, perkeleen kauheain hyökkäysten sekä näkyä että tuntua. Vapahtaja on meistä aivan kuin tuhansien penikulmien päässä ja olemme aivan kuin jätetyt oman pahuutemme, maailman ja pahojen henkien valtaan.
Silloin tytär Siion huokaa: »Herra hylkäsi minut, Herra unhotti minut.» Ja yön pimeydessä morsian etsii sitä, joka hänen sieluansa rakastaa. Maria seisoo tyhjän haudan ääressä ja itkee Herransa menettämistä. Tämä on tuo »vähän aikaa», josta Herra sanoo: »Vähän aikaa, niin ette näe minua. Totisesti minä sanon teille: te joudutte itkemään ja valittamaan.»
Mutta muista, tämä kuuluu Herran huolenpitoon meistä. Hän kätkeytyy ja silloin meistä tuntuu, niin kuin ei Herra ainoastaan vähäksi aikaa olisi meiltä kätkeytynyt, vaan että hän jonkin synnin ja uskottomuuden tähden on kokonaan hylännyt meidät. Jos ei siltä tuntuisi, niin ei tämä olisikaan todellinen koettelemus. Se on siksi aiottu, jotta harjaantuisit uskossa, rukouksessa ja odotuksessa.
Herra itse Siionille vakuuttaa: »Minä olen vähäksi silmänräpäykseksi minun kasvoni kätkenyt sinulta; mutta minä tahdon armahtaa sinua iankaikkisella armolla.» Mahdotonta Kristuksen oli jäädä haudan luona itkevän Marian luo tulematta, tahi olla kahden Emmauksen tiellä kulkevan opetuslapsen luona viipymättä. Mahdotonta on myös, että sielu, joka yötä päivää huutaa Herran puoleen, joutuisi häpeään. Ei, se olisi kokonaan Jumalan olemukselle vierasta.
Jumala tosin johdattaa omiansa ihmeellisesti, mutta kumminkin aina iäisellä uskollisuudella. Olkoot syntisi miten suuret tahansa, olkoon tilasi miten onneton hyvänsä, vaikkapa et saisi ainoatakaan rukousta nousemaan huuliltasi, kun vain sielusi ja kiusattu sydämesi sanomattomilla huokauksilla odottaa Herraa, niin ei hän voi jäädä pois.
Lue Herran omia vakuutuksia, kun hän puhuu leskestä ja väärästä tuomarista (Luuk. 18: 7, 8) tahi hänestä, joka puoliyön aikana, oven jo lukittuna ollessa, tulee naapuriltaan leipää lainaamaan (Luuk. 11: 8-10). Näiden vertausten kautta tahtoo Kristus pakottaa meitä näkemään, että hänen on mahdotonta kieltää hätään joutuneelta sielulta apuaan. Pitkän ajan saamme luottaa vain hänen sanaansa, sillä Herran tahto on, että koettelemuksessa ollessamme kaikki näyttää ja tuntuu turhalta. Koettelemuksen tarkoituksena on uskon harjoitus.
Uskon harjoituksen lähettää Herra meille esim. silloin, kun emme hengellisessä elämässä mitään tunne, ei surua, ei lohdutusta, ei syntiä, ei armoa. Sielussamme vallitsee hiljaisuus ja erämaan kuivuus. Me pelkäämme hengellisen elämän sammuneen sielussamme ja joutuneemme kuoleman lepoon.
Vilpittömille, valvoville sieluille on tämä hiljaisuus, tyhjyys ja tunnottomuus kaikkein kovin koetus. Kuitenkin on tuo salaisen kuoleman pelko voimakkain todistus ja keino tätä vaaraa vastaan. Mutta niillä, jotka eivät koskaan tätä pelkoa tunne, olisi todella syytä pelätä.
Miten ihmeellisesti Herra ohjanneekin meitä, hän ei kuitenkaan aina voi meiltä kätkeytyä. »Jotka Herraa odottavat saavat uuden voiman.» Aika ajoin saavat he myös nähdä hänen kunniansa ja silloin heidät täyttää hämmästys siitä, kuinka ihmeellinen ja uskollinen meidän elävä, aina läsnä oleva Jumalamme on. Joskus Herra lähettää odottamattoman, ihmeellisen armonosoituksen omilleen, jotka pitkäaikaisen koetuksen kestäessä ovat jo alkaneet epäillä, että Herra on unohtanut heidät.
Silloin he Danielin kanssa sanovat: »Herra Jumala, vielähän sinä muistat minua.» Minä luulin sinun jo unohtaneen minut. Oi, kuinka tuo koeteltu sielu silloin tuntee Jumalan suloisuutta, jopa »tulevaisen maailman voimaa» ja hän tahtoo silloin Daavidin kanssa kiittää Herraa sielunsa murheestakin.
( C.O.Rosenius)
s-seutulainen
Vapahtaja, hänen armonsa ja läheisyytensä on heidän sielulleen elinehtona. Herran odottaminen on kuin uuden ihmisen hengitystä. Eikä Herra annakaan ystäviensä turhaan odottaa ja pyytää häntä. Itse hän sanoo: »Jos joku rakastaa minua, niin hän on pitävä minun sanani, ja Isäni on rakastava häntä, ja me tulemme hänen tykönsä ja teemme itsellemme asumuksen hänessä.»
Mutta älä luule, että aina näet ja tunnet hänen läsnäolonsa. Päinvastoin hän usein kätkeytyy ja antaa kaikenlaisen pahan kuten synnin, voimattomuuden, perkeleen kauheain hyökkäysten sekä näkyä että tuntua. Vapahtaja on meistä aivan kuin tuhansien penikulmien päässä ja olemme aivan kuin jätetyt oman pahuutemme, maailman ja pahojen henkien valtaan.
Silloin tytär Siion huokaa: »Herra hylkäsi minut, Herra unhotti minut.» Ja yön pimeydessä morsian etsii sitä, joka hänen sieluansa rakastaa. Maria seisoo tyhjän haudan ääressä ja itkee Herransa menettämistä. Tämä on tuo »vähän aikaa», josta Herra sanoo: »Vähän aikaa, niin ette näe minua. Totisesti minä sanon teille: te joudutte itkemään ja valittamaan.»
Mutta muista, tämä kuuluu Herran huolenpitoon meistä. Hän kätkeytyy ja silloin meistä tuntuu, niin kuin ei Herra ainoastaan vähäksi aikaa olisi meiltä kätkeytynyt, vaan että hän jonkin synnin ja uskottomuuden tähden on kokonaan hylännyt meidät. Jos ei siltä tuntuisi, niin ei tämä olisikaan todellinen koettelemus. Se on siksi aiottu, jotta harjaantuisit uskossa, rukouksessa ja odotuksessa.
Herra itse Siionille vakuuttaa: »Minä olen vähäksi silmänräpäykseksi minun kasvoni kätkenyt sinulta; mutta minä tahdon armahtaa sinua iankaikkisella armolla.» Mahdotonta Kristuksen oli jäädä haudan luona itkevän Marian luo tulematta, tahi olla kahden Emmauksen tiellä kulkevan opetuslapsen luona viipymättä. Mahdotonta on myös, että sielu, joka yötä päivää huutaa Herran puoleen, joutuisi häpeään. Ei, se olisi kokonaan Jumalan olemukselle vierasta.
Jumala tosin johdattaa omiansa ihmeellisesti, mutta kumminkin aina iäisellä uskollisuudella. Olkoot syntisi miten suuret tahansa, olkoon tilasi miten onneton hyvänsä, vaikkapa et saisi ainoatakaan rukousta nousemaan huuliltasi, kun vain sielusi ja kiusattu sydämesi sanomattomilla huokauksilla odottaa Herraa, niin ei hän voi jäädä pois.
Lue Herran omia vakuutuksia, kun hän puhuu leskestä ja väärästä tuomarista (Luuk. 18: 7, 8) tahi hänestä, joka puoliyön aikana, oven jo lukittuna ollessa, tulee naapuriltaan leipää lainaamaan (Luuk. 11: 8-10). Näiden vertausten kautta tahtoo Kristus pakottaa meitä näkemään, että hänen on mahdotonta kieltää hätään joutuneelta sielulta apuaan. Pitkän ajan saamme luottaa vain hänen sanaansa, sillä Herran tahto on, että koettelemuksessa ollessamme kaikki näyttää ja tuntuu turhalta. Koettelemuksen tarkoituksena on uskon harjoitus.
Uskon harjoituksen lähettää Herra meille esim. silloin, kun emme hengellisessä elämässä mitään tunne, ei surua, ei lohdutusta, ei syntiä, ei armoa. Sielussamme vallitsee hiljaisuus ja erämaan kuivuus. Me pelkäämme hengellisen elämän sammuneen sielussamme ja joutuneemme kuoleman lepoon.
Vilpittömille, valvoville sieluille on tämä hiljaisuus, tyhjyys ja tunnottomuus kaikkein kovin koetus. Kuitenkin on tuo salaisen kuoleman pelko voimakkain todistus ja keino tätä vaaraa vastaan. Mutta niillä, jotka eivät koskaan tätä pelkoa tunne, olisi todella syytä pelätä.
Miten ihmeellisesti Herra ohjanneekin meitä, hän ei kuitenkaan aina voi meiltä kätkeytyä. »Jotka Herraa odottavat saavat uuden voiman.» Aika ajoin saavat he myös nähdä hänen kunniansa ja silloin heidät täyttää hämmästys siitä, kuinka ihmeellinen ja uskollinen meidän elävä, aina läsnä oleva Jumalamme on. Joskus Herra lähettää odottamattoman, ihmeellisen armonosoituksen omilleen, jotka pitkäaikaisen koetuksen kestäessä ovat jo alkaneet epäillä, että Herra on unohtanut heidät.
Silloin he Danielin kanssa sanovat: »Herra Jumala, vielähän sinä muistat minua.» Minä luulin sinun jo unohtaneen minut. Oi, kuinka tuo koeteltu sielu silloin tuntee Jumalan suloisuutta, jopa »tulevaisen maailman voimaa» ja hän tahtoo silloin Daavidin kanssa kiittää Herraa sielunsa murheestakin.
( C.O.Rosenius)
s-seutulainen
Vastaukset 1
Vanhimmat
Pitkään olet sitten puutteessa elänyt.