Ulkonäkö kiusaamisen ja sen vaikutukset varsinkin jos se alkaa lapsena, minun ulkonäön kiusaaminen ei loppunut koulussa vaan jatkui kotona. Aikuisena ei kiusaaminen edes loppunut työpaikalla.
Olen jo lapsena ymmärtänyt mitä vikoja ja puutteita minussa on sillä niitä vertailtiin siskooni joka oli täydellinen ja minä ruma.
Hän on aina ollutkin ns vanhemmille parempi, varsinkin äiti on tuonut sen enemmän esiin mutta on isä myös.
Minä olen aina ollut se ruma ankanpoikanen joka on pettymys ollut kaikella tavalla.
Suvun pilkan kohde mustalammas. Se jolla elämä ei ikinä ole muuta kuin ojia ja kaaosta. Minusta on räikeitä valheita jopa suvun kesken ja vaikka en ole tekemisissä niin asiani tiedetään ja syyt tietenkin kun eräs diktaattori kertoo.
En ole ikinä saanut myötätuntoa tai kannustusta vaan aina unelmat ovat lytätty tai ammatti haaveet. Olen aina kuullut kuinka tyhmä, laiska ja huono olen. Kuinka minulla on sian nenä, iso peruna, kuinka minulla on ohut tukka, kuinka naamani, pukeutuminen tai mikä vaan on väärää tai rumaa.
Olen syy kaikkeen heidän mielestään, vaikka se ei ole totta. Paljon on asioita joita en olisi tahtonut käyvän, osaan en ole voinut vaikuttaa ja osaan olen.
Vuosia minun on pitänyt elää kurjuudessa yksin kotona kun en ansaitse mitään hyvää, minun pitää ruoskia ja syyttää itseäni kaikesta.
Olen menettänyt uskon paremmasta, lähdin tavoittelemaan sitä, mutta minulle ei sallittu sitä.
Nyt olen kidutettu rääkätty ruma katukissa häkissä. Minua tökitään edelleen!
Olen ymmärtänyt ettei minulla ole elämässä muuta osaa. Tämä tila,tunteet ja elämä on minun ikuinen ystävä, kurjuus ja suru joka pitää otteessa aina! Joka kerta kun pyristelet se tuhoaa sinua ja lopulta olet ihminen joka ei ikinä saanut toteuttaa unelmiaan, ihminen joka ei ikinä saanut elää elämäänsä! Ihminen jonka puolesta päätettiin kaikki!!
Nyt olen tuhottu, kuori joka ei ikinä palaudu. Yksinäinen ja syrjäytettyä, ihmisiä pelkäävä ruma ankanpoikanen joka ei kelpaa edes perheelleen.
Ymmärrän kuinka kiero ja epänormaali perheeni jolta janoan aina vaan hyväksyntää, kauniita sanoja, apua ja kannustusta.
Päässäni muistan ja mietin ihmisiä elämässä ja muistan kuinka heidän vanhemmat puhui heille, miten heidän perhe on toiminut aikuisena jos joku on ollut pulassa. Haaveilen minulla olevan samanlaista vaikka ei ole. Eikä ikinä tule olemaan.
Olen aina se syyllinen kaikkeen, kaiken pahan alku ja juuri. Häpeä pilkku ja näkymätön, näkymätön Ninni. Ihminen jota ei ole olemassa oikeasti heille, ihminen josta äiti ei kehtaa mainita tai vaihtaa puheenaiheen siskoon joka on onnistunut, josta voi puhua.
Jos olen sanonut ettei siskoni ilkeät sanat tai häpäisy sukujuhlissa tunnu kivalta niin olen kateellinen, kateellinen siskolleni ja siskoni on loukkaantunut ja minun pitäisi pyytää anteeksi!
Vaikka heille olen epäonnistunut niin he eivät ymmärrä miksi en ole kateellinen siskolleni, me olemme kaksi erillistä ihmistä, meillä on erilainen elämä, eri mahdollisuudet. Miksi en kadehdi prinsessa Victoriaa ? Hän taatusti on rikkaampi ja asuu linnassa, tällä periaatteella miksi olisin kateellinen siskolleni? Lisäksi kaikesta huolimatta omat kokemukset repussa olen aidosti onnellinen jos siskoni ekämä on hyvin.
Ei kateus paranna minun haavoja tai muuta minun elämäni kiviä sileiksi. Siksi en ole kateellinen. Mutta toki olen surullinen ja tottakai hyväksyntää hakeva ihminen tuntee häpeää jos omat vanhemmat häpeää.
Olen siis oppinut että minulle saa sanoa miten vain, häpäistä ja minun pitää niellä osani ja rajani eli tunteeni tämä sattuu minua, se on kateutta eli minulla ei ole oikeutta edes kokea ettei minusta ollut oikein puhua minulle niin tai häpäistä minua.
Ymmärrän nykyään ettei tämä suinkaan ole minun vika, häpeää ei tarvitse kantaa. Nämä ongelmat ja toimintamalli on syvällä jossain muualla. Mutta minä olen joutunut kokemaan karvaasti näistä malleissa kumpuvia syntyneitä haavoja.
En ikinä varmasti tule ymmärretyksi perheessäni, olen hyväksynyt osani.
Ihminen tarvitsee ihmisiä ympärillä, ihmisiä jotka ei syytä kun kaadut vaan tarjoaa kättä, kuuntelee myötätunnolla ja ymmärtää tilanteen kokonaisvaltaisesti.
Rehellisesti minulla ei ole ketään johon voisin turvautua täysin luottavaisin mielin, olen niin sekaisin etten luota kehenkään. Se ei tunnu hyvältä ja se nakertaa.
Olen kuitenkin oppinut olemaan itselleni myötätuntoinen ystävä, en puhu itselleni enää rumasti ja haukkuvasti. Lohdutan ja tarjoan sylin täydestä rakkautta ja ymmärrystä. Turvaa hetkeksi vaikka koen turvattomuutta jatkuvasti tämän systemaattisen rajun kiusaamisen vuoksi jota minulle on tehty vuosia ja nyt tarkoitan myös perheeni ulkopuolelta tulevaa kiusaamista.
Olen yrittänyt vuosia suojata itseäni ja olen satamani löytänyt jossa voin kokea olevani turvassa. Nyt sekin on tuhottu, minulla ei ole sitä! Kotiini tullaan kun en ole kotonani. Tämä on ollut askel rajumpaan kiusaamiseen. Kotonani rikotaan vaatteitani, kenkiä ja muita tavaroita, sotketaan.
Olen jo lapsena ymmärtänyt mitä vikoja ja puutteita minussa on sillä niitä vertailtiin siskooni joka oli täydellinen ja minä ruma.
Hän on aina ollutkin ns vanhemmille parempi, varsinkin äiti on tuonut sen enemmän esiin mutta on isä myös.
Minä olen aina ollut se ruma ankanpoikanen joka on pettymys ollut kaikella tavalla.
Suvun pilkan kohde mustalammas. Se jolla elämä ei ikinä ole muuta kuin ojia ja kaaosta. Minusta on räikeitä valheita jopa suvun kesken ja vaikka en ole tekemisissä niin asiani tiedetään ja syyt tietenkin kun eräs diktaattori kertoo.
En ole ikinä saanut myötätuntoa tai kannustusta vaan aina unelmat ovat lytätty tai ammatti haaveet. Olen aina kuullut kuinka tyhmä, laiska ja huono olen. Kuinka minulla on sian nenä, iso peruna, kuinka minulla on ohut tukka, kuinka naamani, pukeutuminen tai mikä vaan on väärää tai rumaa.
Olen syy kaikkeen heidän mielestään, vaikka se ei ole totta. Paljon on asioita joita en olisi tahtonut käyvän, osaan en ole voinut vaikuttaa ja osaan olen.
Vuosia minun on pitänyt elää kurjuudessa yksin kotona kun en ansaitse mitään hyvää, minun pitää ruoskia ja syyttää itseäni kaikesta.
Olen menettänyt uskon paremmasta, lähdin tavoittelemaan sitä, mutta minulle ei sallittu sitä.
Nyt olen kidutettu rääkätty ruma katukissa häkissä. Minua tökitään edelleen!
Olen ymmärtänyt ettei minulla ole elämässä muuta osaa. Tämä tila,tunteet ja elämä on minun ikuinen ystävä, kurjuus ja suru joka pitää otteessa aina! Joka kerta kun pyristelet se tuhoaa sinua ja lopulta olet ihminen joka ei ikinä saanut toteuttaa unelmiaan, ihminen joka ei ikinä saanut elää elämäänsä! Ihminen jonka puolesta päätettiin kaikki!!
Nyt olen tuhottu, kuori joka ei ikinä palaudu. Yksinäinen ja syrjäytettyä, ihmisiä pelkäävä ruma ankanpoikanen joka ei kelpaa edes perheelleen.
Ymmärrän kuinka kiero ja epänormaali perheeni jolta janoan aina vaan hyväksyntää, kauniita sanoja, apua ja kannustusta.
Päässäni muistan ja mietin ihmisiä elämässä ja muistan kuinka heidän vanhemmat puhui heille, miten heidän perhe on toiminut aikuisena jos joku on ollut pulassa. Haaveilen minulla olevan samanlaista vaikka ei ole. Eikä ikinä tule olemaan.
Olen aina se syyllinen kaikkeen, kaiken pahan alku ja juuri. Häpeä pilkku ja näkymätön, näkymätön Ninni. Ihminen jota ei ole olemassa oikeasti heille, ihminen josta äiti ei kehtaa mainita tai vaihtaa puheenaiheen siskoon joka on onnistunut, josta voi puhua.
Jos olen sanonut ettei siskoni ilkeät sanat tai häpäisy sukujuhlissa tunnu kivalta niin olen kateellinen, kateellinen siskolleni ja siskoni on loukkaantunut ja minun pitäisi pyytää anteeksi!
Vaikka heille olen epäonnistunut niin he eivät ymmärrä miksi en ole kateellinen siskolleni, me olemme kaksi erillistä ihmistä, meillä on erilainen elämä, eri mahdollisuudet. Miksi en kadehdi prinsessa Victoriaa ? Hän taatusti on rikkaampi ja asuu linnassa, tällä periaatteella miksi olisin kateellinen siskolleni? Lisäksi kaikesta huolimatta omat kokemukset repussa olen aidosti onnellinen jos siskoni ekämä on hyvin.
Ei kateus paranna minun haavoja tai muuta minun elämäni kiviä sileiksi. Siksi en ole kateellinen. Mutta toki olen surullinen ja tottakai hyväksyntää hakeva ihminen tuntee häpeää jos omat vanhemmat häpeää.
Olen siis oppinut että minulle saa sanoa miten vain, häpäistä ja minun pitää niellä osani ja rajani eli tunteeni tämä sattuu minua, se on kateutta eli minulla ei ole oikeutta edes kokea ettei minusta ollut oikein puhua minulle niin tai häpäistä minua.
Ymmärrän nykyään ettei tämä suinkaan ole minun vika, häpeää ei tarvitse kantaa. Nämä ongelmat ja toimintamalli on syvällä jossain muualla. Mutta minä olen joutunut kokemaan karvaasti näistä malleissa kumpuvia syntyneitä haavoja.
En ikinä varmasti tule ymmärretyksi perheessäni, olen hyväksynyt osani.
Ihminen tarvitsee ihmisiä ympärillä, ihmisiä jotka ei syytä kun kaadut vaan tarjoaa kättä, kuuntelee myötätunnolla ja ymmärtää tilanteen kokonaisvaltaisesti.
Rehellisesti minulla ei ole ketään johon voisin turvautua täysin luottavaisin mielin, olen niin sekaisin etten luota kehenkään. Se ei tunnu hyvältä ja se nakertaa.
Olen kuitenkin oppinut olemaan itselleni myötätuntoinen ystävä, en puhu itselleni enää rumasti ja haukkuvasti. Lohdutan ja tarjoan sylin täydestä rakkautta ja ymmärrystä. Turvaa hetkeksi vaikka koen turvattomuutta jatkuvasti tämän systemaattisen rajun kiusaamisen vuoksi jota minulle on tehty vuosia ja nyt tarkoitan myös perheeni ulkopuolelta tulevaa kiusaamista.
Olen yrittänyt vuosia suojata itseäni ja olen satamani löytänyt jossa voin kokea olevani turvassa. Nyt sekin on tuhottu, minulla ei ole sitä! Kotiini tullaan kun en ole kotonani. Tämä on ollut askel rajumpaan kiusaamiseen. Kotonani rikotaan vaatteitani, kenkiä ja muita tavaroita, sotketaan.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.