Onko tällainen käytös yleistä

Kumppanin vastaus kysymykseen "tehtäisiinkö yhdessä jotain kivaa tänään" on AINA: "katsotaan yhdessä sarjaa x tai elokuva y".

Kumppani pelaa puhelimella mobiilipelejä aina kun hänen on "pakko" suorittaa joku tehtävä pelissä, ei väliä mitä sillä hetkellä oikeassa elämässä tapahtuu, ihan sama vaikka puoliso koettaa puhua, lapsen kanssa on leikit menossa tai ollaan kylässä kahvilla tms. Puhelin on aina mukana vessassa ja saunan pukuhuoneessa, puhelin on kädessä aamulla ensimmäiseksi ja illalla viimeiseksi.

Kun kumppanille ilmaisee jonkin itseä huolestuttavan asian esim. "Minua häiritsee kun pelaat puhelinta etkä keskity olemaan kokonaan läsnä lapsen kanssa/ minun kanssani" vastaus on aina luokkaa: "No minua häiritsee tuo sinun jatkuva mussutus".
Kun kerron että meidän parisuhteen tila huolettaa ja kommunikointi tuntuu mahdottomalta, kumppani toteaa että ainut ongelma joka on oikeasti olemassa on minun jatkuva valitukseni.

Jos riidan aikana/ jälkeen minulle tulee itku, kumppani sanoo että omapa on vikani kun halusin riidellä, turha pillittää.

Kun raskausaikoinani olen toivonut huolenpitoa, olen itsekäs ja vaativa. Aina kun kerron olevani väsynyt on vastaus "no niin olen minäkin". Kun esikoisemme syntyi eräänä iltana klo 21, odotin synnytyksen jälkeisenä aamuna että tuore isä olisi palannut aamulla innoissaan luoksemme (sairaalassa ei voinut olla yötä) hehkumaan ja huolehtimaan, sen sijaan en saanut häntä kiinni ennen puoltapäivää jolloin hän oli vasta heräillyt ja lähti hakemaan itselleen ruokaa mäkkäristä. Tämä jätti minuun jonkinlaisen haavan sillä oletin että edes vastasyntynyt lapsi olisi tärkeämpi kuin tarkasti mitoitetut 9 tunnin yöunet ja olisin kaivannut juuri synnyttäneenä toisen aikuisen, lapsen isän, jakamaan intoani ja rakkautta niin pian kuin mahdollista.

Olen koettanut keskustella kumppanin kanssa parisuhteestamme hyvässä hengessä välittämättä puhelimen tuijottelusta ja eräässä keskustelussa otin puheeksi mitä kehitettävää meissä itsessämme mielestämme olisi. Aloitin kertomalla suhteellisen pitkän listan omista kasvunpaikoistani ja tässä vaiheessa kumppani oli vielä mukana keskustelussa suhteellisen kiinnostuneena ja aktiivisena. Mutta kun tuli hänen vuoronsa kertoa omia mietteitään itsestään, hän ei keksinyt yhtäkään asiaa jossa voisi kehittyä. Ei yhtäkään.

Kun joskus vahingossa teen jotain hölmöä, rikon vaikka lautasen, kumppani suuttuu aivan ylimitoitetusti, kiroilee ja huutaa "MIKSI". Tämä saattaa olla normaali reaktio, en tiedä, itsestäni vain hieman turhaa raivota vahingosta, varsinkaan lapsille.

Kumppani ei tee aloitteita seksiin kuin hyvin hyvin harvoin. Hän on myös usein vastahakoinen minun ehdotuksilleni.

Olemme menossa pariterapiaan (jota emme kumppanin mielestä tarvitse), jospa sieltä löytyisi jonkinlaista herättelyä itsekritiikkiin ja toisen tunteiden huomioimiseen? Onko kellään vastaavanlaisia kokemuksia