Hei!
Mitä voi tehdä voimakkaalle kuoleman pelolle?
Menetin puolen vuoden välein sekä äitini että isäni, parikymppisenä. Olin se heidän ns. hemmottelemansa nuorimmainen. Siitä on nyt vuoden verran aikaa.
Sitä ennen sitä kuitenkin eli sellaisessa elossa että "ei mulle tai mun läheisille voi mitään sattua" kun ei ollut mitään kuolemantapauksia erityisemmin sattunut minun elämässäni aiemmin.
Mietin oikeastaan päivittäin kuolemaa. Sitä lopullisuutta, ja suoraan sanoen pelkään kuolemaa enemmän kuin mitään muuta. Ei auta mitkään kommentit ja lohduttavat sanat, pelkään sitä niin kovasti. Pelkään sitä, koska en halua kuolla. Pelkään, että kun menen tuonne ulos auto ajaa vaikka päälleni, ja sitten kuolen, enkä enää voi mennä naimisiin ja saada lapsia ja...
Autolla ajaminen taikka kyydissä oleminen on yhtä helvettiä, mietin koko ajan kolaria ja mitä kaikkea kauheaa voi sattua. Tämä oikeasti saa mut menettämään elämänhaluni.
Kavereilleni en pysty asiasta puhumaan, koska eivät he ymmärrä.. tai he pystyvät sulkemaan tämän asian ulkopuolelleen, koska eivät ole kokeneet läheisten kuolemia. He eivät vain ajattele asiaa, mihin minä en kykene muuta kuin silloin tällöin.
Ajattelen kaikesta vain: "miksi mun pitää menettää tuo ja tuo" "missään ei ole mitään järkeä kun sen kuitenkin menettää eikä siitä enää mitään muista". Samalla on myöskin pakottava kauhu siitä, että mitä jos en vaikka pääsekään naimisiin ja elämä menee ohitse ja....
Huoh. Joo. Olenkohan seonnut tai jotain?
Millaisia kokemuksia teillä muilla jotka on menettäneet läheisen/läheisiä nuorena?
Kirjotelkaa kommenttia...
Mitä voi tehdä voimakkaalle kuoleman pelolle?
Menetin puolen vuoden välein sekä äitini että isäni, parikymppisenä. Olin se heidän ns. hemmottelemansa nuorimmainen. Siitä on nyt vuoden verran aikaa.
Sitä ennen sitä kuitenkin eli sellaisessa elossa että "ei mulle tai mun läheisille voi mitään sattua" kun ei ollut mitään kuolemantapauksia erityisemmin sattunut minun elämässäni aiemmin.
Mietin oikeastaan päivittäin kuolemaa. Sitä lopullisuutta, ja suoraan sanoen pelkään kuolemaa enemmän kuin mitään muuta. Ei auta mitkään kommentit ja lohduttavat sanat, pelkään sitä niin kovasti. Pelkään sitä, koska en halua kuolla. Pelkään, että kun menen tuonne ulos auto ajaa vaikka päälleni, ja sitten kuolen, enkä enää voi mennä naimisiin ja saada lapsia ja...
Autolla ajaminen taikka kyydissä oleminen on yhtä helvettiä, mietin koko ajan kolaria ja mitä kaikkea kauheaa voi sattua. Tämä oikeasti saa mut menettämään elämänhaluni.
Kavereilleni en pysty asiasta puhumaan, koska eivät he ymmärrä.. tai he pystyvät sulkemaan tämän asian ulkopuolelleen, koska eivät ole kokeneet läheisten kuolemia. He eivät vain ajattele asiaa, mihin minä en kykene muuta kuin silloin tällöin.
Ajattelen kaikesta vain: "miksi mun pitää menettää tuo ja tuo" "missään ei ole mitään järkeä kun sen kuitenkin menettää eikä siitä enää mitään muista". Samalla on myöskin pakottava kauhu siitä, että mitä jos en vaikka pääsekään naimisiin ja elämä menee ohitse ja....
Huoh. Joo. Olenkohan seonnut tai jotain?
Millaisia kokemuksia teillä muilla jotka on menettäneet läheisen/läheisiä nuorena?
Kirjotelkaa kommenttia...
Vastaukset 9
Vanhimmat
Olen menettänyt koulukaverini 17v. tytön nuorena.
Olen menettänyt isäni. Olen menettänyt kummitätini. Olen menettänyt neljä isovanhempaani, olen menettänyt setiä ja tätejä, naapureita ja ystäviä ja suhtaudun kuolemaan jo yhtä luonnollisesti kuin syntymään.
Miksi me surisimme sitä, mitä meillä ei ole? Miksi emme iloitsisi siitä mitä meillä on ollut?
Miksi pelkäisimme sitä, mitä on kuoleman jälkeen?
Emmehän me pelänneet omaa syntymäämme, miksi siis pelkäisimme omaa kuolemaamme?
Asioiden kanssa oppii elämään, vaikka jokainen kuolema on suuri suru jokaiselle sen kokeneelle läheiselle. Menetys koskettaa ja tuntuu epäoikeudenmukaiseltakin monta kertaa.
Jokainen ihminen syntyy koko ajan uudestaan, niin ajatuksissaan ja teoissaan, kuin sanoissaan ja tunteissaankin. Kun entinen joku kuolee, niin uusi joku syntyy. Ihmisessä itsessään.
Rakkauden vastakohta ei ole viha vaan pelko.
Kun rakastaa oikein paljon, niin pelko katoaa.
Kiitos kirjoituksestasi.
Tuostakin kirjoituksesta minulle nousi pintaan ahdistus...
En tahdo oppia elämään sen kanssa, että menetän läheiseni niin etten näe heitä koskaan. En tahdo kuolla tästä maailmasta ja siten en enää koskaan näe rakkaimpiani.
Minulta on kuollut myös kaikki isovanhemmat vanhempien lisäksi sekä myös setiä ja tätejä.
En minä tahdo kuolla ja sitten minua ei enää ole. En minä halua syntyä uudelleen jonakuna toisena. Minä tahdon olla minä, aina.
En tahdo kuolla. En..
esim. terveyskeskuspsykologin kanssa voisi jutella asiasta. On luonnollista, että sinulla on rankkaa asian kanssa. Olet vielä kovin nuori ja menettänyt hiljattain molemmat vanhempasi. Oletko jutellut sisarustesi kanssa, asiahan on teille yhteinen. Joskus voi silti olla helpompaa puhua ulkopuolisen kanssa.
Itsellä tullut pintaan hyvinkin samoja ajatuksia lähiaikoina koska menetin juuri vähä aikaa sitten mummoni.:( pelkään myös kuolemaa ihan sen takia koska ei tiedä mitä sen jälkeen tapahtuu. Aikasemminkin oli kyllä niin etten edes pystynyt ajattelemaan omaa kuolemaani koska siitä tuli niin paha olo ja edelleen asia on niin. Ajatus että oma elämä ja tämä kaikki yksinkertasesti loppuu joskus tuntuu ihan käsittämättömältä. Myös ajatukset mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen on pyörinyt mielessä..en vaan pysty uskomaan että kaikki loppuisi siihen.
Minä en pelkää kuolemaa. Silti olen tuntenut kuten sinä. Luulin joka päivä olevan viimeisen päiväni. Vieläkin vuosi mieheni kuoleman jälkeen, kuolema on kanssani usein.Hiipii ajatuksiin yllättäen.Vaikka olen luonteeltani positiivinen.
Nuo tuntemuksen minun kohdalla ja varmaankin myös sinun kohdalla. Liittyy läheisen kuolemaan. Sinulla on vielä molemmat vanhemmat menneet.
Me kun ei tiedetä mitä kuoleminen on, niin sitä miettii sitä monelta kantilta.
Olen menettänyt kavereita, kuullut kavereiden vanhempien kuolleen, isovanhempani. Niin moni on kuollut, että olen myös valmis hautaan jo nuorena. Olen työskennellyt kuoleman kanssa paljonkin, eikä se pelota niin kuin joitakin vanhojakin ihmisiä. Kuolema olisi suuri helpotus. Sosiaalitoimisto tosin joutuisi maksamaan hautauskustannukset!
tiedän tunteen. se pelko rajoittaa elämääni. ja rankasti. pelkään kaikkea, lentämistä, kolaria jne. ajattelin kääntyä psykiatrin puoleen. haluan elää elämäni täysillä. en peläten sitä viimeistä hetkeä.
Me kaikki kuolemme joku päivä - olet varmaan kuullut tämän jo aika usein.
Joka tapauksessa, meille on annettu tämä "maallinen vaellus" lahjaksi/opetukseksi/jne...Elämä on tarkoitettu elettäväksi ilman että murehditaan joka päivä väistämätöntä.
Ajattele asia mieluummin niin, että kuoltuasi tapaat jälleen ne rakkaat sielut/henget, jotka lähtivät sinua ennen pois tästä ulottuvuudesta.
Mun vanhemmat erosivat kun olin lapsi. Mun turvallinen perhe ja elämä hajosivat.. Samoihin aikoihin alkoi kuolla mun sukulaisia ja tuttavia. Tai oli kai heitä kuollut aiemminkin mutta siinä vaiheessa kun olin jäänyt yksin elämässä ja vanhempieni erosta aiheutui paljon turvattomuutta, niin kiinnitin ehkä eri tavalla huomiota läheisten poismenoon. Aikuiseksi kasvaminen ei ollut helppoa koska mä pelkäsin koko ajan että jään yksin ja että loputkin ihmiset jättää mut. Mä en myöskään uskonut siihen aikaan siihen, että voisin koskaan löytää rakkautta, mä en voinut kuvitella että koskaan eläisin kenenkään toisen kanssa. Mä pelkäsin koko ajan kuolemaa. Koska tunsin olevani yksin, pelkäsin että jos mulle sattuu jotain, niin kukaan ei ole auttamassa mua ja saan kuolla yksin. pari vuotta sitten ajatusmaailmani muuttui.. Päätin kasvaa aikuiseksi ja ymmärsin, että jos luon turvallisia ihmissuhteita ympärilleni, niin ei tule ajatelleeksi kuolemaa niin paljon..ei "ehdi" pelätä=) Ja vaikka multa vietiin joskus elämisen turvallisuus(perhe) niin voin itse etsiä elämänkumppanin ja perustaa perheen jota en anna kenekään multa viedä=) Ja se että en hyväksynyt joskus esim. isovanhempieni kuolemaa( he olivat ainoita jotka toivat elämääni turvallisuutta vanhempien eron jälkeen) muuttui kun tajusin että mulla on sydämessä se rakkaus jonka olen heiltä saanut heidän eläessään ja että mun tehtävä on jakaa sitä rakkautta eteenpäin. Minua auttoi jonkin verran se, että ymmärsin että aiemmin pelot johtuivat siitä, että kun läheiseni kuolivat, olin vasta kasvamassa aikuiseksi ja juuri silloin olisin tarvinnut heitä eniten. Pelkäsin kai, että elämässä ei ole mitään päämäärää, vain menettämistä. Enää en ajattele niin, vaikkakin olen vielä aika herkkä siinä mielessä että pelkään joskus jääväni yksin, mutta uskon, että löydän elämääni yhä uusia ihmissuhteita, jotka tuovat minulle turvaa ja kuoleman pelko väistyy kun mieli täyttyy kevyemmistä ajatuksista:)