Tuskinpa kuoleman jälkeen montaakaan vaihtoehtoa on? Veikkaisin, että näillä ihmiset koettavat tyynnytellä itseään kuoleman varalta:
1. Taivas. Sinnehän pääsee jos vaan uskoo lujasti.
2. Pahat joutuvat helvettiin. No jos et heitä stoorii kädet ristis silloin tällöin, voit olla kiukaan päällä istumassa.
3. Uudelleensyntyminen. Jos jumala on humoristinen, se antaa minunkin syntyä uudestaan, mielellään paviaaniksi.
4. "Henkimaailma". Jäädään pyörimään elävien kiusaksi johonkin välitilaan, josta siten viimeisellä tuomiolla painellaan ylös tai alas, riippuen katsantokannasta. Jos on oikein sielunmusta yön kulkija, tie vie varmaankin paahteeseen, muuten sitä pääseepi ylöspäin.
5. Viimeinen, todellinen vaihtoehto. Ei mitään. Pelkkää tyhjää. Miksi ihmisen pitäisi syntyä uudelleen tai mennä taivaaseen? Minkä vuoksi? Miksei pääsisi lepoon, rauhaan, haipuisi pois? Pelkkää tuhkaahan ihmiset ponnistukset kuitenkin ovat. Kaikki haihtuu, menee pois, enää ei ole paluuta takaisin. Poissa on murhe, liha, kaikki. Vain yönmustaa pimeyttä, kun ajatukset lakkaavat.
1. Taivas. Sinnehän pääsee jos vaan uskoo lujasti.
2. Pahat joutuvat helvettiin. No jos et heitä stoorii kädet ristis silloin tällöin, voit olla kiukaan päällä istumassa.
3. Uudelleensyntyminen. Jos jumala on humoristinen, se antaa minunkin syntyä uudestaan, mielellään paviaaniksi.
4. "Henkimaailma". Jäädään pyörimään elävien kiusaksi johonkin välitilaan, josta siten viimeisellä tuomiolla painellaan ylös tai alas, riippuen katsantokannasta. Jos on oikein sielunmusta yön kulkija, tie vie varmaankin paahteeseen, muuten sitä pääseepi ylöspäin.
5. Viimeinen, todellinen vaihtoehto. Ei mitään. Pelkkää tyhjää. Miksi ihmisen pitäisi syntyä uudelleen tai mennä taivaaseen? Minkä vuoksi? Miksei pääsisi lepoon, rauhaan, haipuisi pois? Pelkkää tuhkaahan ihmiset ponnistukset kuitenkin ovat. Kaikki haihtuu, menee pois, enää ei ole paluuta takaisin. Poissa on murhe, liha, kaikki. Vain yönmustaa pimeyttä, kun ajatukset lakkaavat.
Vastaukset 9
Vanhimmat
ajattelen vanhaa ja tuttua ajatusta rakkauden ikuisuudesta.Kuolema on voimaton rakkauteen nähden, kuoltuamme rakkautemme jää vaikuttamaan jälkeemme niihin, joita rakastimme ja niihin, jotka meitä rakastivat.Tämä on niin naivin luonnollista, mutta totta. Rakkautena elämme ja olemme, vaikka jo lähdimmekin.
Elämme myös elämänjälkiemme myötä. Tuliko tehtyä jotain pysyvää.Ja tietenkin elämme jonkun muistoissa,
Elämä jatkuu, rakkaus on ikuisuudesta.
ajan myötä rakkaus hiipuu ja meitä ei enää ole kenenkään muistoissa. silloin viimeistään lakkaamme olemasta
Minutpas muistetaan ja vielä pitkään. Minusta on arkistoitu tietoja tuonne maakunta-arkistoon. Joten, minut ainakin muistetaan vielä pitkään tuon arkistonkin takia, eikä vain kirkon kirjoista.
Kun kuolemme, elämme siis ihmisten muistoissa. Tämä on ajatuksena oikeastaan järkevä. Mutta se, miten elämme muistoissa on vain toisten ihmisten sähköpulsseja, harmaata ainetta.
Entäpä ihminen itse? Tarvitseeko ihminen kuoleman jälkeen toisia ihmisiä, jotta hän pystyisi jatkamaan olemistaan, siis siten että hän vielä olisi olemassa jossakin muodossa?
Ovatko ihmisten muistot kuin akkulaturi, joka lataa kuolleen ihmisen olemassaoloon lisäaikaa? Ja jos näin on, eikö elävien velvollisuutena olisi muistaa kuolleiden ihmisten teot ja tapahtumat, se mitä he olivat?
Ettekö te haluaisi, että teidät muistettaisiin ja pidettäisiin mielessä kuolemanne jälkeen, jos olemassaolo riippuisi siitä, että ihmiset muistavat sinut? Eikö silloin jokaisen tulisi tavoitella kuuluisuutta ja näin kuolemattomuutta?
Ja mihin haivumme sen jälkeen, mihin menemme? Emmekö vihdoin pääse lepoon, poissa pahuus ja hyvyys, on enää olemassa vain rauha ja pimeys. Ei tunteita, ei turhaa tavaroiden keräämistä ja toisten ihmisten huomioon ottamista, vain lepoa.
Pohdintaa johon on mahdoton vastata. Vain kuolleet tietävät ja he eivät kerro.
Kävin rajan takana enkä lakannut olemasta, minulla oli sielläkin ajatuksia ja oli myöskin sanomattoman hyvä olla.
Se johtui varmaan siitä että ennen kuolemaani halusin antaa lopun elämäni Herran haltuun.
Heräsin Jeesuksen sylistä, enkä olisi halunnut takaisin tänne maan päälle.
Kun ihminen kuolee, eli hänen elintoimintonsa pysähtyvät, myös ihmisen aivoissa sähköimpulssit loppuvat ja kaikki ajatustoiminta loppuu siihen. Ihmisen psyykkinen puoli lakkaa tällöin olemasta, fyysinen puoli, eloton ruumis jää tietenkin vielä olemaan, mutta aikanaan sekin siitä sitten hajoaa, niinkuin kaikki eloperäinen.
Nimimerkki Ake on mahdollisesti ollut lähellä kuolemaa, puolitajuttomassa tilassa ja kokenut jonkinlaisia houre-unia, joista on pitänyt. Samalla tavoin nukkuessamme näemme erilaisia unia, välillä mukavia, välillä painajaisia. Jos aivoissa on jo ehtinyt tulla hetkeksi täydellinen katkos, sitä Ake ei muista, koska hän on menettänyt tajuntansa ja ollut siis täysin tiedottomassa tilassa.
Unessakin voimme joskus tuntea heräävämme, vaikkemme fyysisesti herääkään. Tämä on vain houretta, kuten "herääminen Jeesuksen sylistä".
Ikävä kuulla, ettet olisi halunnut tulla takaisin tajuihisi. Eikö elämässäsi ole kaikki kunnossa. Toisaalta - kukapa ei haluaisi joskus aamulla jäädä nukkumaan ja katselemaan vielä hetkeksi kauniita unia.
Sinä Nikki puhut toisten ajatuksia ja toisilta oppimia asioita kuten "aivosähkö".
Siksi sinä et ole oikea opettaja asialle. Kirjoituksestasi huomasin että et ole ollut vielä "toisella" puolen. Sinä arvostelit Aken kokemusta kuin se olisi ollut tyhjää?!
Olen itse työskennellyt kuoleman läheisyydessä useasti ja tiedän mistä puhun. Olen myös Enkeliparantaja, se tarkoittaa sitä että, kauttani kulkee Luojan PyhäVoima. Minä näen henkimailmaan ja näen enkelini. Se mistä sinä puhut on tietämättömyyttä.
Kaikilla ellollisilla olennoilla on täällä maanpäällä hyvin tärkeä tarkoitus ja henki joka pitää olennot samoin ihmisen elävänä ja ajatukset selkeinä on kuolematon.
Henki EI KUOLE. Henki olemme me itse. Meidän tämän hetkinen ajatus. Nukkuessamme usein henki on koulun penkillä sillä välin kun ruumiimme lepää. Ruumis on Hengen Temppeli sen VÄLIAIKAINEN MAALLINEN ASUNTO.
Jos kuvittelet että näin ei ole niin rukoilen Luojaamme näyttämään sinulle ylättävän vastauksen tulevaisuuteesi että saat kokea todistettavasti asian itsellesi. Ja muistamaan tämän kirjeen vaihdon jotta oppisit ja menisit eteenpäin elämässäsi.
Rakkaus taitaa olla vähän yliarvostettu asia. Monet tarkoittavat sillä vain jotakin aivojen biokemiallista tapahtumaa. Voihan sitä puhua yleviä - vähän niin kuin runomuodossa - mutta ei niillä puheilla välttämättä mitäään katetta ole tosipaikan tullen.
"Vain yönmustaa pimeyttä, kun ajatukset lakkaavat."
Jos ottaisit ajatusten loppumisen puheenaiheeksi meditaatioharrastajan kanssa, saisit vallan erilaisen käsityksen siitä mitä tuo "olemattomuus" on. Meditaatiossa tavoitellaan _nimenomaan_ ajatuksettomuuden tilaa, ja se on todella kaukana olemattomuudesta.
(Itsellänikin on kokemusta asiasta: Kun ajatukset lakkasivat, kaikki tuli todellisena esiin. Aika pysähtyi mutta tilalle astui ikuisuus. Materia näytti hauraalta ja tilapäiseltä, kuin harsolta, mutta sen takaa loisti valo. No kidding - mutta nämä ovat tietenkin vain henkkoht kokemuksia joten emme järkevinä yksilöinä kiistele siitä olenko hullu vai en. Jos sille tielle lähdetään, on helppo mitätöidä _kaikki_ mitä muut väittävät omin silmin nähneensä. Ja siltikään KUKAAN ei voi nousta subjektiivisuuden yläpuolelle! Kaikki on "vain" meidän omaa kokemustamme.)
Entä jos olemassaolo onkin ikuista, ts. ajatusten pimeys ei ole olematonta eikä tyhjää vaan kvanttitila eli kaiken potentiaali, ja että ajatukset ovat ainoat tilapäiset ja kuolevaiset ilmenemismuodot jotka peittävät olemassaolollaan ikuisuuden näkyvistä?
Siinä mielessä meidän kuolevainen fyysinen ruumiimme on eräänlainen Maailmankaikkeuden ajatus; tilapäinen ja mätänevä. Silti: Se, josta ruumiimme sikiää ei asu ajan rajoissa. Ja me olemme ikuisuuteen ikuisesti yhteydessä... Vai voisiko muka osa kokonaisuutta olla samalla kokonaisuudesta erillään?
Jep, kuullostaa varmaankin hieman sekavalta. Aina. :) Metafysiikka kun ei taivu yhtä kevyesti kuin Gellerin lusikat...
Peace,
J