muille perheenjäsenille että he eivät sure tarpeeksi?
tiedän että he surevat mutta miksi he eivät näytä sitä?
aluksi kaikki itki, mutta ei enää..musta tuntuu että minä olen ainoa joka kokee surun yhä yhtä kovana kuin vuosi sitten...
Haluaisin huutaa ja pakottaa heidät haudalle, mutta en voi...
ja tiedän että kaikki surevat omalla tavallaan, mutta miksi minuun sattuu näin paljon...!
tiedän että he surevat mutta miksi he eivät näytä sitä?
aluksi kaikki itki, mutta ei enää..musta tuntuu että minä olen ainoa joka kokee surun yhä yhtä kovana kuin vuosi sitten...
Haluaisin huutaa ja pakottaa heidät haudalle, mutta en voi...
ja tiedän että kaikki surevat omalla tavallaan, mutta miksi minuun sattuu näin paljon...!
Vastaukset 9
Vanhimmat
kysymykseesi. Järjen tasolla tiedät että jokainen suree omalla tavallaan. Joku haluaa puhua surustaan, toinen haluaa ilmaista sitä teoilla esim. se haudalla käynti. jokaisella on oikeus tähän, mutta on myös hyväksyttävä toisen tapa surra. Senkin ihmisen joka käsittelee sitä suruaan omassa mielessään. Ei ole yhtä oikeaa tapaa. eikä kenenkään surun määrää voi mitata tai vertilla keskenään. Vähitellen suru muuttuu muistoiksi, joita ei tarvitsekaan hävittää.
Suru voi olla hyvin fyysistä niinkuin itsekin tunnut kokevan. Valitettavasti toiset tuntevat kipua kauemmin, se vain on niin.
ajattelen että he unohtavat liian nopeasti?!
mutta saisinko mielipiteesi vielä siihen että miksi hautajaisten aikaan kaikki itkettiin ja surtiin yhdessä ja nyt me vaan tapellaan...
milloin ja miksi suru muuttui arjeksi?
Ei kukaan unohda, suru muuttuu kuukausien ja vuosien myötä. Kaikki surevat omalla tavallaan, ei ole ns. oikeaa tapaa surra. Kaikesta huolimatta elämä jatkuu ja sen on jatkuttava. Ei surua kannata loputtomiin ruokkia. Menetykset täytyy oppia hyväksymään, samoin se, että joku läheinen on poissa. Sinunkin ehkä pitäisi tajuta se, että vaikka läheinen kuoli, niin sinun elämäsi jatkuu. Näin se vain on - aika kylmä totuus, mutta surusta on päästettävä irti.
Minusta tuntuu myös, että minulle haluttaisiin sanoa tuo sama asia, mitä sinä nyt haluaisit sanoa, että ette sure tarpeeksi.
Minä ainakin vain menettäisin vain välini niihin jotka minulle tulisivat sanomaan tuollaista. Tai ehkä selittäisin heille suruttomuuteni perusteet.
Minä menetin läheisimpäni sairauteen, ja suurin surutyö tuli tehtyä jo sairauden aikana. Kaikki tapahtumat tuossa sairaudessa ottivat niin kipeää kuin voi vaan olla.
Kun hän kuoli sain rauhan ja asiat oli puhuttu selviksi ennen läheisen kuolemaa, hänenkin hartain toive oli, että jatkaisimme elämäämme, koska ei toisen kuolema elämää muilta vie pois.
Minä jatkan elämää tyytyväisenä siihen, että välit läheisen kuollessa jäivät sellaisiksi, että vaikka tavattaisiin tuon puoleisessa olisimme jälleen onnellinen pari.
Suruni ei varmaankaan ole sitä luokkaa, kuin ehkä muut lähisukulaiset toivoisivat. He ajoittain melkein asuvat haudalla ja ovat täysin surun murtaneita, heiltä palaa kynttilät jokaiselta taukoamatta, jne, jne. Vaikka suruni ei olekkaan toivottua luokkaa en tunne itseäni yhtään muita huonommksi.
Suruni muuttui hyvin nopeasti terveeksi kaipaukseksi ja yhteisten hetkien muistelemiseksi ilman epätoivoa ja katkeruutta. Tiedän eläväni täällä niinkuin hän tahtoi, ja olen tasapainossa asian kanssa.
Minä menetin puolisoni puoli vuotta sitten. Itse olen päässyt sinuiksi toteutuneen kanssa, sillä myös minä tein luopumis- ja surutyötäni pitkälle jo puolisoni vielä eläessä. Näin niin läheltä, kuinka hän haurastui ja väsyi ja heikkeni. Mieheni sukulaiset eivät kuitenkaan seuranneet tilannetta niin läheltä, ja siksi koenkin usein heidän paheksuvan sitä, että jälleen nautin elämästäni ja koitan tehdä jokaisesta päivästä elämisen ja muistamisen arvoisen. Eihän se minun suruani ja rakkauttani miksikään himmennä! Eikä se tarkoita, etten tekisi surutyötä jokainen päivä vielä pitkälle tulevaisuuteen.
Eli kukin suree tavallaan, eikä ketään saa sen suhteen arvostella puoleen eikä toiseen.
sinun kuolemaasi surtaisiin loputtomasti? Minä en.
haluaisin...pelkään että minut unohdetaan samalla tavalla!!
Ei se haudalla käynti ole mikään surun mittari. Itse koin aina niin suurta ahdistusta haudalla käydessäni, että ihan vain itsekkäistä syystä otin siihen taukoa, kunnes suru helpottui sen verran, että koko viikko ei mennyt pipariksi haudalla käynnin takia.
Oma suruni kääntyi sanoiksi ja kyyneliksi vasta noin vuoden kuluttua tapahtumasta. Ketään ei enää kiinnostanut kuunnella, että silleen...
Surun ilmeneminen tai ilmentymättä jääminen on ihmisen yksityisasia, ei sitä kenenkään tulisi arvostella, kun ei tiedä.
toiset vangita suruusi, josta et ole päässyt
yli vaan elät "surussasi".
Vuosi on sinulla mennyt ja olet ilmeisesti
alkuun pääsemässä vai oletko?
Miksi sinä haluat heidät pakottaaa
haudalle, kun he itse voivat käydä siellä, milloin haluavat ja jos on tarvetta.
Suru on myös sellaista millaiseksi meidät
opetettu ja on kasvatettu lapsena.
Opettele muistelemaan pois menneen
elämää ja tekemisiään totuudessa.
Anna hänen kuolleelle sielulleen vapaus, äläkä
kahlitse itseesi surun tuskalla todistaaksesi
jotain, mutta mitä.?
Nää taivaanrannalla uuden auringon säteet ja
lähdet niiden mukana uuteen päivään.
Kaikkea hyvää elämääsi.