Muutkin eläimet kuin ihmiset puhuvat
Mikä erottaa ihmisen muista eläimistä? Vastauksia tähän kysymykseen saadaan paljon. “Ihminen on älykkäin kaikista eläimistä.” “Ihminen on ainoa eläin, joka tiedostaa itsensä.” “Ihminen on ainoa eläin, joka uskoo Jumalaan.” Selitykset ovat erilaisia vastaajan mukaan. Kaikki tuollaiset vastaukset ovat kyseenalaisia ja hankalasti todistettavia. Onko mitään mitattavaa ominaisuutta, joka erottaisi ihmisen muista eläimistä? Monet vastaisivat: “Ihminen osaa puhua, mutta muut eläimet eivät osaa.” Mutta onko ihminen tosiaan ainoa eläin, joka osaa puhua? Onko ihminen sittenkään erilainen kuin muut eläimet?
Kieltä ja signaaleja on yritetty lokeroida omiin osastoihinsa mm. sen perusteella, että kielessä käytetään symboleja, jotka ovat erillään kielenkäyttötilanteesta. Signaalit sen sijaan ovat merkkejä, jotka liittyvät läheisesti tilanteeseen, jossa viestitään. Tässä törmätään sellaiseen ongelmaan, että ei tiedetä, mitkä merkit luetaan symboleihin ja mitkä signaaleihin. Lisäksi on ajateltu, että vain kehittyneimmät eläimet osaavat käyttää kieltä. Silti esimerkiksi mehiläisten tanssi on erillään tilanteesta, jossa sitä käytetään. Mehiläinen ilmoittaa tanssillaan mesiapajan paikan pesällään, joten mehiläinen pystyy kuvailemaan asian, joka ei ole konkreettisesti käsillä. Silti mehiläinen ei ole mikään kehittynyt eläin. Onkin huomattu, että kielen ja signaalien raja on häilyvä.
Puhun ja ajattelen
Kielellä on kaksi päätehtävää: tiedonvälitys ja ajattelun helpottaminen. Tiedonvälitys oli ensimmäinen tehtävä, jonka kieli hoiti, kun kielen käyttöön pystyviä eläimiä alkoi liikkua maan päällä. Nykyäänkin tiedonvälitys on yleisin kielenkäyttötarkoitus. Nykyään kieli hoitaa myös suurelta osin ajattelua. Tämän taidon tiedetään olevan ainakin ihmisellä. Kielen symbolit tuovat kaukana olevat asiat lähemmäksi ja symbolien avulla voidaan ajatella abstraktisti, joten kieli tehostaa ajattelua ja antaa sille työkalut. Mitä kieli sitten yleensä käsittelee? Nykytiedon mukaan luonnonvaraisten eläinten kieli koskee useimmiten lähellä havaintopiirissä olevia asioita ja käytännöllisiä seikkoja, jotka auttavat eläintä selviytymään hengissä. Näitä klelenkäyttötapoja ovat varoitushuudot, reviirikäyttäytäyminen, lauman nokkimisjärjestyksen ilmoittaminen, uhkaukset, sukupuoliviettiin ja ruokailuun liittyvat ilmaukset sekä monet muut signaalit ja käyttäytymispiirteet. Ihmisellä viestit ovat usein monimutkaisempia ja ne käsittelevät usein epäkonkreettisia ja abstrakteja ajatuksia.
Kieli ei ole välttämätön ajattelulle. Kuuroille, kieltä osaamattomille lapsille on tehty testejä, joissa on huomattu heidan osaavan suorittaa monenlaisia ajatteluun pohjautuvia tehtäviä. He pystyvät hallitsemaan käsitteitä, vertaamaan määriä ja luomaan mielleyhtymiä. He kykenevät muistamaan tapahtumasarjoja ja ratkaisemaan yksinkertaisia tehtäviä, jotka liittyvät muotoihin ja väreihin. Kaikki tämä viittaa siihen, että on olemassa ajattelua ilman kielen apua. Eläimille on tehty paljon älykkyystestejä. Ne osoittavat, että monet eläimet pystyvät oivaltamaan vaikeitakin asioita, vaikka nillä ei ole kieltä apunaan informaation käsittelyssä.
Kaikkialla ja kaikenlaista
Kieli koostuu merkeistä. Näitä merkkejä käsittelevät biologinen järjestelmä eli eläin ja fysikaalinen järjestelmä, joka toimii välittäjänä eläinten viesteille. Eläimellä on aisti, jonka avulla se vastaanottaa merkin ja lähetysjärjestelmä, jolla se voi viestiä itse. Kieli voi siis saada monet kasvot.
Mutu-kala erittää ihostaan ainetta, kun sen kimppuun hyökätään. Kun muut mudut haistavat tämän aineen, ne pakenevat silmittömästi, koska ne haistavat, että vaara on lähellä.
Lohet väristelevät vartaloitaan toisiaan vasten kudun esivaiheessa. Lohilla kosketus toimii tiedon välittäjänä.
Undulaattien ihossa oleva poimu on uroksilla sininen, mutta naarailla se on ruskea. Jos poimut maalataan erivärisiksi, syntyy undulaattien kannalta kiusallisia väärinkäsityksiä. Jotkin mustekalat sen sijaan pystyvät muuttamaan väriään hetkessä mielentilansa mukaan. Sekä undulaateilla että mustekaloilla värit viestittävät.
Liikkeetkin toimivat signaaleina. Ihmisten ja ihmisapinoiden kasvojen ilmeet viestittävät esimerkiksi tunteita. Eräs amerikkalainen tutkija on huomannut, että apinan poikaset pääsevät emonsa syliin levittämällä kätensä ja jalkansa levälleen. Sama tutkija huomasi myös, että sama pätee ihmiseen. Kun ihmisvauva levittää raajansa, äidille tulee vastustamaton halu ottaa vauva syliinsä.
Vivahteita, rakenteita
Erilaiset merkit merkitsevät eri asioita, mutta myös erilaiset vivahteet, joita liitetään merkkeihin, vaikuttavat merkkien merkitykseen. Tällaisia vivahteita antavat mm. äänen korkeuden vaihtelut, eleet, asennot ja äänenvärin muutokset.
Myös signaalien muodostus ja järjestystavat eli lauserakenne voivat muuttaa signaalin merkitystä. Vaikka ihmisella lauserakenne on tärkeä osa puhetta, luonnonvaraisilla eläimillä signaalien rakenteet ovat hyvin pelkistettyjä. Joillakin eläimillä on kuitenkin alkeellisista osasista koostuvaa kieltä. Esimerkiksi villihanhella on “ga”-äänteestä koostuvia “lauseita”:
enemmän kuin kuusi “ga”-äännettä: ‘Ruokaa on runsaasti, jäädään tänne.’
kuusiosainen “ga-ga-ga-ga-ga-ga”: ‘Ruokaa on vain vähän, turha viipyä.’
“ga-ga-ga-ga-ga”: ‘Nyt täytyy kulkea jo nopeammin.’
“ga-ga-ga-ga”: ‘Täyttä vauhtia eteenpäin.’
“ga-ga-ga”: ‘Pannaanpa juoksuksi, ehkä täytyy lentääkin.’
Useimmilla linnuilla on laulussaan noin 10-30 elementtiä, joista yhdistelemällä saa useita eri merkityksiä. Punarinnalla on laulussaan jopa 250 elementtiä, joista se yhdistelemällä saa 2300 aihetta.
Veren perintö
Kieli voidaan oppia tai se voidaan saada synnyinlahjana perimän kautta. Useimmiten luonnonvaraiset eläimet perivät signaalinsa, mutta oppimisella on myös usein osansa. Naurulokin poikaset tunnistavat aluksi emonsa vain emon nokan kärjessä olevasta punaisesta pisteestä. Pistettä nokkimalla ne saavat ruokaa. Kasvaessaan ne oppivat tunnistamaan emonsa tarkemmin ja käyttämään ruumistaan paremmin kiinnittämään emonsa huomion itseensä.
Ihmislapsi kiinnittää ensimmäisinä elinviikkoinaan huomionsa ihmisen silmiin. Myöhemmin hän oppii tunnistamaan lisää yksityiskohtia. Lapsia on tutkittu näyttämällä heille erilaisia naamareita, joissa on eri määrä yksityiskohtia. Tunnistettava naamari saa aikaan hymyreaktion. Kun lapsi oppii tunnistamaan lisää yksityiskohtia, hän oppii kiinnittämään äitinsä huomion itseensä paremmin, esimerkiksi kädestä vetämällä.
Perityt signaalit ovat saaneet alkunsa suurimmaksi osaksi aikomusliikkeistä ja ristiriitatilanteista. Edellä mainittu ihmisille ja apinoille yhteinen reaktio, jossa poikanen levittää kätensä ja jalkansa päästäkseen emonsa syliin, on aikomusliikkeestä peräisin. Ne emot, jotka ovat halukkaimmin vastanneet poikasensa pyrkimyksiin päästä syliin, ovat saaneet evoluution kannalta edun ja siten ovat pystyneet selviämään paremmin ja saamaan enemmän poikasia kuin muut emot. Lopulta reaktioon johtavat geenit ovat yleistyneet niin, että reaktiosta on tullut lajille ominainen piirre.
Reaktio, jossa kala nostaa selkäeväänsä uhkaillessaan, on luultavasti syntynyt ristiriitatilanteessa. Kala on ollut hyökkäämässä toista kalaa vastaan, mutta se on alkanut epäröidä ja jarruttaa vauhtiaan selkäeväänsä nostamalla. Hyökkäyksen kohteen mielestä hyökkääjä on näyttänyt isommalta, ja puolustautuja on katsonut aiheelliseksi ottaa evät alleen ja häipyä. Hyökkääjä on silloin saanut edun ja lopulta evän kohoamisen aikaansaava geeni on yleistynyt ja siitä on tullut kalalle ominainen piirre.
Ristiriitatilanteissa eläin alkaa usein suorittaa sijaistoimintoja. Sijaistoiminnot ovat täysin tilanteeseen kuulumattomia reaktioita, joita eläimen hermopaine saa aikaan. Ihmisen sijaistoimintoja ovat esimerkiksi haukottelu ja sormien naputtelu pöytää vasten tylsässä kokouksessa. Lintu taas saattaa alkaa nukkumaan kun sitä uhataan.
Monet lintujen soitimet ovat saaneet alkunsa sijaistoiminnoista. Lintujen ollessa soitimella niillä on lähes aina ristiriita hyökkäys-, pakenemis- ja sukupuolivietin välillä. Kun puhutaan peritystä kielestä, herää kysymys, mita ihminen on perinyt? Tietysti ihminen on perinyt kielen oppimisen mahdollistavan hermoston ja sen tuottamiseen tarvittavan kurkunpään, eikä ihminen luonnollisesti peri sanoja.
Mutta ihminen osaa muitakin kieliä. Ihminen on saattanut periä luontaisen ruumiinkielensä, kuten tunteiden yhdistämisen äänenpainoon. Tämä helpottaisi lapsen kielen oppimista. mista. Aivan ensimmäiseksi lapsi oppii sanoja äänenpainojen avulla. Lapsi yhdistää hellät sanat hellään äänensävyyn ja vihaiset sanat vihaiseen äänensävyyn.
Ihmisen kielen perinnöllistä osaa ei ole kuitenkaan tutkittu tarpeeksi. Voidaan olla myös sitä mieltä, että tunteiden yhdistäminen äänensävyyn opitaan. Silloin lapsi oppisi yhdistämään eslmerkiksi kovan äänen epamiellyttävään asiaan, kuten vihaisuuteen, ja lempeän äänen rauhallisuuteen. Kun lapsi osaisi äänenpainon merkityksen, hän alkaisi yhdistellä sanoja äänenpainoihin.
Oppia ikä kaikki
Erilaisia oppimistapoja on monta. Eläin voi leimautua emoonsa eli eläin oppii tunnistamaan emonsa ja seuraa sitä. Eläin voidaan ehdollistaa tekemään jotain eli eläintä rangaistaan tai palkitaan, kunnes se oppii, että palkinto kuuluu yhteen palkittavan asian kanssa. Tottuminen on hiukan samanlaista kuin ehdollistuminen, mutta totuttamisessa ei käytetä palkintoa ja rangaistusta motivaattoreina. Tottuessaan eläin oppii myös yhdistämään kaksi eri asiaa toisiinsa. Lisäksi eläin voi oppia matkimalla, yrittämällä ja erehtymällä sekä oivaltamalla.
Nykytiedon mukaan kielen oppiminen voi tapahtua ehdollistumalla, oivaltamalla sekä yrityksen ja erehdyksen kautta. Esimerkiksi apinoilla ja ihmisillä matkimisen tiedetään kuuluvan tärkeimpiin oppimistapoihin. Joidenkin lintujenkin tiedetään oppineen käyttämään ihmiseltään kuulemiaan sanoja aivan oikein. L.L. Stiškovskaja kertoo kirjassaan “Mitä eläimet puhuvat” korpista, jota kutsuttiin huutamalla “Komm, Dora, komm.” Kun korppi joskus lennähti ulos häkistään, sen naaraskumppani kutsui sitä takaisin häkkiin huutamalla “Komm, Dora”. Korppi vastasi tähän hokemalla “Komm, Dorakomm”. Kun korppi palasi häkkiinsä, naaraskorppi lopetti kutsuhuutonsa.
Ihmisiltä salattu maailma
Kaikki edellä kuvatut eläinten kieltä koskevat esimerkit ovat hyvin rajoittuneita. Jos tarkastellaan vain näitä tapauksia, kielen käsite voidaan määritellä siten, että vain ihmiset täyttävät kielen osaamisen rajat (ja näin tutkijat ovat myös pyrkineet tekemään). Ihmiset ovat siis vieläkin ylimaallisia olentoja, joille ei ole vastinetta muualla eläinkunnassa. Mutta onko näin sittenkään? Onko olemassa eläimiä, jotka oppivat ihmiskielen tasoa hipovaa kieltä luonnossa?
Delfiinit ovat niitä harvoja eläimiä, joiden aivojen koko hipoo ihmisen aivojen kokoa. Niiden viestit koostuvat vihellyksistä, nakutuksesta ja rummutuksen kaltaisesta äänestä. Niiden ääntely voi kestää kauankin, ja kahden delfiinin äännellessä toinen delfiini on aina hiljaa. Tämä viittaa siihen, että delfiineillä saattaa olla kieli, jolla ne keskustelevat.
Delfiinien ääntelyä on tutkittu äänittämällä niiden vedenalaista viestimistä. V.I. Makarov, V.A. Tarcevskaja ja V.M. Ostrovskaja ovat analysoineet näitä ääninauhoja, ja tulokset ovat olleet mielenkiintoisia. Delfiinien “kieli” näyttää koostuvan elementeistä, jotka voivat esiintyä itsenäisinä signaaleina tai muodostaa isompia blokkeja. Blokitkin voivat esiintyä yksinään tai muodostaa isompia blokkikokonaisuuksia. Eräässä tilanteessa nauhoitettiin 138 signaalia, joista 86 oli yhdyssignaaleja. Näistä valtaosa koostui 2-5 elementistä, mutta joukossa oli myös jopa 24 elementtisiä signaaleja.
Ei tiedetä, montako tasoa delfiinien viestimisessä on, mutta asiantuntijoiden mukaan niitä on ainakin viisi. Tämä merkitsee sitä, että delfiineilla on viestimisessään lauseoppi. Ihmiselläkin on puheessaan eri tasoja. Pienimpiä elementtejä ovat äänteet. Äänteet muodostavat sanoja ja sanat lauseita. Lauseet muodostavat asioita ja asiat muodostavat isoja asiakokonaisuuksia. Lisäksi asioiden merkitys voidaan muuttaa käyttämällä eleitä ja äänenpainoja, jotka muodostavat myös omat tasonsa.
Vielä ei tiedetä tarkasti delfiinien ääntelyn asiasisältöä, joten tutkimusta tarvitaan selvitettäessä signaalien merkityksiä, lauseoppia ja informaation koodaussääntöjä. Luultavasti delfiinien kieli koskee ruoan hankintaa ja muiden perustarpeiden tyydyttämista, mutta emmehän tiedä vaikka silmiemme eteen avautuisi monimutkainen ja kiehtova abstrakti avaruus.
Jotain delfiinien kyvyistä paljasti Bess- ja Doris-delfiineille tehty koe, jossa ne saivat kalaa painaessaan oikeaa nappia. Kummallakin delfiinillä oli omat nappinsa altaansa eri päissä, ja aluksi delfiinit saivat uida vapaasti yhdessä altaassaan. Sitten delfiinit eristettiin toisistaan väliseinällä, joka esti äänen kuulumisen delfiiniltä toiselle, ja ainoastaan toiselle delfiinille näytettiin tieto siitä, mitä nappia pitää painaa. Se delfiini, jolle näytettiin tietoja, valitsi aina oikean napin, mutta toinen valitsi vain satunnaisesti oikein. Sitten avattiin ääniyhteys delfiinien välille, ja nyt toinenkin delfiini alkoi antaa oikeita vastauksia. Se valitsi oikean napin 97.ssä tapauksessa sadasta. Toinen delfiini siis kertoi oikeat vastaukset toiselle.
Delfiinit eivät kuitenkaan ole vakuuttava esimerkki eläinten kyvystä oppia kieltä ainakin niin kauan kun emme tiedä, mistä ne keskustelevat. Ihmiset tarvitsevat järeitä todisteita. Ja myös saavat niitä.
Gorilla gorilla
1800-luvun loppupuolelle asti ajateltiin ihmisen olevan ainoa eläin, joka osaa käyttää kieltä. Oltiin sitä mieltä, että ihminen on jollakin tavalla ainutlaatuinen eläinkunnassa ja että jokin henkinen piirre ihmisessä erottaa ihmisen muista eläimistä. Pidettiin itsestäänselvänä, että ihminen on ainoa eläin, joka osaa puhua, ja on tavallaan "valittu". Lopulta 1900-luvun alussa alettiin tieteellisesti tutkia eläinten kykyä oppia kieltä.
1960-luvulla kielen opettaminen eläimille astui uuteen aikakauteen, kun amerikkalaiset Keith ja Catherine Hayes alkoivat opettaa Viki-nimiselle simpanssille puhekieltä. Tulokset eivät olleet rohkaisevia. Viki oppi lausumaan vain muutamia sanoja ja nekin se pystyi lausumaan vain vaivoin. Esimerkiksi cup-sanan (kuppi) se muodosti jäljittelemällä c- ja p-kirjaimia. U:ta se ei kyennyt sanomaan lainkaan. Hayesit huomasivat, että simpanssin oli fyysisesti mahdotonta oppia puhumaan. He totesivat, että kannattaisi kokeilla Robert Yerkesin jo viisikymmentä vuotta aikaisemmin ehdottamaa ajatusta, jonka mukaan apinoille pitäisi yrittää opettaa viittomakieltä.
Allan ja Beatrice Gardner seurasivat neuvoa ja alkoivat opettaa ameslan-viittomakieltä Washoe-nimiselle naarassimpanssille. Ameslan on yleisesti Pohjois-Amerikassa käytössä oleva viittomakieli ja USA:n neljänneksi suurin kieli. Ensimmäistä kertaa historiassa eläin alkoi käyttää ihmisten kieltä. Gardnerien uraauurtavan työn jälkeen aloitettiin useita projekteja, jotka pyrkivät opettamaan apinoita puhumaan. Yksi ensimmäisistä Gardnerien seuraajista oli Francine Patterson, joka alkoi opettaa Koko-nimiselle gorillalle ameslania. Koko-projektissa pystyttiin ottamaan huomioon Gardnerien tekemät vlrheet ja välttämään ne. Lisäksi Koko on pisimpään jatkunut apinaprojekti, ja se on laajentunut käsittämään vielä toisenkin gorillan, Michaelin. Siten Koko-projekti on luultavasti tärkein kaikista eläinten kieleen ja ajatusmaailmaan kohdistuneista tutkimuksista maailmassa.
Koko kehittyi suurinpiirtein yhtä nopesti kuln Washoe. Tämä kehitys oli yhtä nopeaa kuin kuuroilla ihmislapsilla 2-3 vuoden ikään asti, mutta sen jälkeen Koko alkoi jäädä jälkeen ihmisestä. Kymmenenteen ikävuoteen mennessä Koko osasi viittoa yhtä hyvin kuin juuri koulunsa aloittanut ihmislapsi.
Vaikeuksien kautta
Gorillan motoriikka on hyvin karkeaa ihmiseen verrattuna, joten viittomisen oppiminen tuotti Kokolle enemmän fyysisiä hankaluuksia kuin ihmislapsille. Kokon hienomotoriikkaa parannettiin näppäryysleikeillä, kuten pienien tikkujen poimimisella maasta. Kokon peukalo on myös lyhyempi ja kaempana muista sormista kuin ihmisellä, joten muutamia viittomia muutettiin gorillalle sopiviksi. Silti esimerkiksi sormiaakkoset ovat mahdottomia gorillalle, koska gorillan peukalo ei yllä pikkurilliin. Aluksi Koko piti liikkeistä, jotka tehtiin vartaloa vasten, ja se alkoi jopa käyttää sellaisia viittomia enemmän. Tämä johtui ilmeisesti fyysisen koordinaation puutteesta. Koko muunsi itse muutamia vartalon edessä tehtäviä viittomia vartaloa vasten tehtäviksi.
Alussa Kokolla oli eräs yleinen kuurojen pikkulasten ongelma. Kun liikkeet näytettiin Kokolle, se teki ne peilikuvina eikä osannut kääntää niitä oikein päin. Esimerkiksi lintu-sanan Koko viittoi painamalla peukalon ja etusormen yhteen ja osoittamalla näin syntyneellä “nuolella” suuhun päin, vaikka normaalisti “nuolella”osoitetaan suusta poispäin. Yleensä sanat opetettiin Kokolle muovaamalla sanat oikeaan asentoon, jolloin ongelmaa ei esiintynyt.
Koska viittoman muodostaminen kestää noin kaksi kertaa pitempään kuin vastaavan sanan lausuminen, Koko alkoi pelkistää viittomistaan ja yksittäisiä viittomia. Tämä tapa esiintyy myös ihmisillä, jotka osaavat ameslania sujuvasti. Koko tekee joskus kaksi elettä yhtä aikaa, kuten minä- ja pitää-sanat, jotka se viittoo halaamalla itseään ja siirtämällä oikean kätensä vasemmalle olkapäälleen. Tavallisesti halaus ja käden siirto olkapäälle tehdään erikseen. Koko jättäää myös artikkeleita, prepositioita, pronomineja ja jopa verbejä pois puheestaan. Tämä ei ole mitenkään harvinaista ihmisilläkään, ja joskus sanan pudottaminen pois puheesta liittyy ameslanin luonteeseenkin. “Tuo”-sana viitotaan pelkästäään osoittamalla kohdetta ja jos kyseessä on “tuo”-sanojen avulla ilmaistava lista, “ja”-sanan lisääminen viimeisen ja toiseksi viimeisen “tuo”-sanan väliin olisi vain hankalaa, eikä se mitenkään auttaisi vastaanottajan ymmärtämistä.
Elefanttilapsi
Koko osasi viisivuotiaana noin kuusisataa sanaa. Itseasiassa tämä luku on saatu Kokon oma-aloitteisesti ja kannustamatta tehtyjen viittomien määrästä. Erilaiset tieteelliset normit asettavat rajoituksia sille, mitkä sanat hyväksytään Kokon oppimiksi. Francine Patterson on arvostellut näitä tieleellisiä rajoituksia. Gardnerien normien mukaan sanaa pitää käyttää oma-aloitteisesti neljänätoista päivänä peräkkäin ennen kuin se hyväksytään opituksi. Tämän normin mukaan Koko olisi viisivuotiaana osannut vain 150 sanaa. Tämän normin mukaan normaalin täysikasvuisen ihmisenkin osaamien sanojen määärä jäisi alle muutaman tuhannen. Oma-aloitteisesti käytettyjen sanojen määrä onkin luultavasti paras mitta sanojen osaamiselle.
Kokon käyttämien sanojen määrä näyttää vähäiseltä, kun sitä verrataan ihmisen käyttämien sanojen määrään samassa iässä, mutta täytyy muistaa, että viittomakielessä on luonnostaan paljon vähemmän sanoja kuin puhutussa kielessä. Viittomakielen käyttäminen onnistuu jopa vain 500-1000 sanalla. Kuuleva ihminen voi sen sijaan osata jopa satoja tuhansia sanoja. Oppiessaan sanoja Koko alkoi yleistää niitä. Tämä kuuluu normaaliin kielen oppimiseen. Pikkulapsen opittua “auto”-sanan kaikki liikkuvat esineet ovat autoja, kunnes lapsi oppii erittelemään sanoja paremmin. Kokolle auton antenni oli aluksi pilli ja sellerinvarret, purjo ja parsa olivat puita. Myöhemmin Koko oppi erittelemään sanoja paremmin.
Yleistäminen tuottaa paljon hyödyllisiä mielleyhtymiä. Koko keksi uusia yhdyssanoja yleistämisen avulla. Huomaatko, mitkä seuraavista sanoista ovat lasten ja mitkä kokon keksimiä sanoja?
“paljasjalkapää” - kalju mies
“kirahvilintu” - strutsi
“takkaseinähylly” - takan reunus
“elefanttilapsi” - Pinokkio-nukke
“sormirannerengas” - sormus
“valkoinen tiikeri” - leluseepra
“pullotulitikku” - savukkeet
“silmähattu” - naamari
Kaksi ensimmäistä ovat kuulevien lasten sanoja, kolmas on kuuron lapsen sana ja loput ovat Kokon keksimiä sanoja.
Koko pystyy myös mielleassosiaatioihin yleistyksen avulla. Koko osaa yhdistää mielikuvan avulla kaksi asiaa, jotka eivät ole konkreettisesti yhteydessä toisiinsa. Punainen on yksi Kokon lempisanoista Se saattaa viittoa “punainen vihainen gorilla”, mikä riittää säikäyttämaän keskustelukumppanin pahanpäiväisesti. Koko yhdistää punaisen vihaisuuteen, mikä ei ole itsestään selvä asia, vaan vaatii hyvää mielikuvitusta. Sen lisäksi, että Koko yleistää sanoja merkityksen perusteella, hän yleistää niitä myös viittoman muodon perusteella, laiskuuden takia ja sen pohjalta, miltä sanat kuulostavat puhuttuina. Nämä yleistystavat mahdollistavat kielellä leikittelyn. Koko osaa riimitellä taitavasti. Kerran Koko määritteli parsakaalin seuraavasti:
“flover stink fruit pink... fruit pink stink” - haiseva kukka vaaleanpunainen hedelmä...vaaleanpunainen haiseva hedelmä
Tämän se teki aivan odottamatta ja kun sille huomautettiin, että se osasi riimitellä, se jatkoi:
“love meat sweet” - rakastan hyvää lihaa
Koko käyttää viittomia joskus siksi, että ne kuulostavat puhuttuina samanlaisilta, mutta viitottuina ovat aivan eri näköisiä. Tällaisia sanoja ovat esimerkiksi I ja eye (“minä” ja “silmä”, laus. “ai”). Sama ilmiö on huomattu eräällä autistisella lapsella. Kuitenkin kumpikin käyttää oikeita sanoja, jos he muistavat ne. He siis tietävät sanojen eron.
Koko riimittelee myös ameslaniksi. Se käyttää sanoja, jotka näyttävät lähes samanlaisilta viittomina, mutta jotka kuulostavat erilaisilta englanniksi lausuttuina. Tällaisia sanoja ovat mm. aika ja napa. Tämä ominaisuus on ilmeisesti ainutlaatuinen ihmisiinkin verrattuna.
Koko ei jaksa aina opetella uusia sanoja. Se käyttää korvaavia sanoja, jos sana on sen mielestä turha. Useat ruoka-aineet, joista Koko ei pidä, ovat sellaisia.
Koko on oppinut ymmärtämään englantia oma-aloitteisesti. Kokon opetus on tapahtunut viittoen ja puhuen yhtäaikaa, joten se on osannut yhdistää oikeat sanat oikeisiin viittomiin. Kokolle on tarjottu mahdollisuus harjoittaa puhutun kielen taitoaan puhesyntentisaattorin avulla. Kokon kyky kääntää englantia viittomakielelle osoittaa, että se ymmärtää kielen symbolisen olemuksen.
Sanat sekaisin
Kokolla ei ole minkäänlaista järjestystä puheessaan. Adjektiivit se sijoittaa substantiivien jälkeen, kuten ameslanissa on tapana, mutta muuten sanat ovat sekaisin sen viittomisessa. Tämä johtaa siihen, että se ei voi tuottaa muutamia lauseita pitempiä ajatuksia ilman, että keskustelukumppanilla olisi vaikeuksia sen ymmärtämisessä. Kokon urostoveri Michael on hanakampi kertomaan juttuja ihmisille kuin Koko, ja Michael kärsii myös sanajärjestyksen puutteesta. Eräänä päivänä Michaelin Opettaja Barbara Weller näki töihin tullessaan Michaelin katselevan ikkunasta ja viittovan “kaulapanta”, jolla Michael tarkoittaa talutintaan:
Barbara:”Kaulapanta?”
Michael:”Tyttö.” (Tuijot.taa taas ikkunasta ulos. Kuluu muutama minuutti.)
M:”Tietää lyö suuhun.”
B:”Tietää lyö suuhun?”
M:”Lyö suuhun punainen puree.”
B:”Miksi sinä viitot lyö suuhun?”
M:”Tietää.”
B:”Ketä sinä haluat lyödä suuhun?”
M:”Tukka tyttö punainen.”
B:”Mitä? Punatukkaista tyttöä?”
M:”Huuli.” (Tätä viittomaa Koko ja Michael käyttävat tarkoittaessaan naista.)
B:”Huuli?”
M:”HuuIi huuli huuli paha vaiva.” (Palaa taas ikkunaan.)
Barbara sai myöhemmin kuulla, että pihalla oli käyty riita ennen hänen tuloaan. Punatukkainen nainen oli kirkunut ja lyönyt erästä tutkimusassistenttia, jolloin poliisin oli pitänyt taltuttaa hänet asevoimin. Jos Michael olisi kyennyt muodostamaan ymmärrettäviä lauseita, se olisi voinut selittää tapahtuman lyhyesti ja ymmärrettävästi.
Ainakin kymmenen vuoden ikään asti gorilloilta siis puuttui suunnitelmallinen kielenkäyttökyky. Vaikka Koko ja Michael pystyvät luomaan viidestä kuuteen sanaisia lauseita, ne ovat sellaisia, jotka pystyttäisiin sanomaan kahdella tai kolmella sanalla. Jos Koko ja Michael osaisivat muodostaa kieliopillisesti oikeita lauseita, ne pystyisivät erittelemään ajatuksiaan ja viittomistaan paljon paremmin ja kykenisivät muodostamaan pitempiä ja monimutkaisempia ajatuksia. Se ei onnistu, jos sanat ovat sekaisin virkkeissä.
Kiroilua, huulia ja filosofiaa
Kieli on mahtava työväline ja ase. Kokon tapauksessa kieli on rikastuttanut sen ajattelua tai ainakin antanut Kokolle välineen ilmaista ajatuksiaan. Kokon kielitaito on paljastanut valtavasti gorillojen ajatusmaailmasta ja siitä, mihin ne pystyvät. Koko pystyy ajattelemaan abstraktisti ja kykenee ilmaisemaan ja ymmärtämään ajatuksia asioista, jotka eivät ole konkreettisesti läsnä. Kokon ajantaju on erinomainen, ja se ymmärtää sekä menneen että tulevan ajan käsitteen. Se osaa myös kuvitella asioita, joita ei ole näkyvillä. Kuten ihmisetkin, gorillatkaan eivät ole mitään pyhimyksiä. Ne kiroilevat, uhkailevat ja valehtelevat. Toisaalta gorillatkin ymmärtävät vitsejä ja osaavat olla huolestuneita maailman asioista. Kokon ja Michaelin haukkuma ja kirosanavarastoon kuuluu mm. hölmö, kelmi, kirottu, likainen, itsepäinen aasi, lintu, mätä, otsanrypistys, piru, typerä, vaiva, vessa, väärä ja hemmetti. “Lintu”-sanaan Koko luultavasti liittää omasta mielestään huonoja ominaisuuksia, aivan kuten ihmisetkin liittävät esimerkiksi sikaan ja pässiin. Eräs riita alkoi, kun Cathy Ransom näytti Kokolle julistetta, jossa oli Kokon kuva:
Cathy:”Mikä tämä on?”
Koko:”Gorilla.”
C:”Kuka gorilla?”
K:”Lintu.”
C:”Sinäkö lintu?”
K:”Sinä.”
C:”En minä, sinä lintu.”
K:”Minä gorilla.”
C:”Kuka lintu?”
K:”Sinä hölmö.”
Nimittelyä jatkui vielä jonkin aikaa, kunnes Koko luopui kiistasta viittomalla “Minä hemmetin hyvä” ja lähti tiehensä viittoen “Tuhma.”
Valehtelu on toinen kielellinen ase, jota Koko ja Michael käyttävät. Ellen Strong kysyi eräänä päivänä Michaelilta: “Kuka on repinyt minun takkini?” Michael vastasi: “Koko.” Ellen tiesi, että syntipukki seisoi hänen edessään ja kysyi uudestaan. Tällä kertaa Mike sysäsi syyn Francine Pattersonin päälle. Lopulta se tunnusti. Syyllinen oli Mike. Normaalisti gorillat uhkailevat eleitten avulla, mutta Koko ja Michael ovat alkaneet käyttää kieltä siihenkin tarkoitukseen:
Koko:”Aika. Kynnet, hölmö.” (Koko uhkaa raapia erästä opettajaansa kynsillään.)
K:”Hedelmä... Avain avain aika.” (On aika avata jääkaapin lukko.)
Cindy:”Ei, nyt ei ole avaimen aika.”
K:”Kyllä aika pane töpinäksi aika, hölmö.”
C:”Ei, ei aika
K:”Kyllä aika.”
C:”Ei aika.”
K:”Kynnet.”
C:”Miksi?”
K:”Aika.”
C:”Voih !”
Gorillojen huumori on lasten huumorin kaltaista. Se pohjautuu normaaleista kuvioista irrottautumiseen ja vastakohtiin. Kerran Koko teki itselleen pesää valkoisista pyyhkeistä ja viittoi itsekseen “punainen”. Barbara Hiller huomasi tämän. “Älä hassuttele, Koko”, Barbara sanoi, ”Minkä värisiä ne ovat?” Koko viittoi “punainen” kolme kertaa, kerta kerralta suurempana, ja nosti sitten pienen punaisen pyyhkeisiin tarttuneen nukkahöytyvän Barbaran silmien eteen.
Gorillat pohtivat myös elämän vakavia kysymyksiä. Michael on osoittanut huolestumisensa heikkoja ja avuttomia kohtaan. Eräänä päivänä Barbara Hiller pyysi Michaelia tunnistamaan kuvasta linnun:
Michael:”Kissan suu.”
Barbara:”Mitä sinä sanoit? Meneekö tämä kissan suuhun?”
M:”Syö.”
B:”Syövätkö kissat tämän?”
M:”Syö.”
B:”Syövätkö kissat tämän?”
M:”Kissaa minä ajan takaa. Jalka jalka jalka.”
B:”Minä en ymmärrä, mitä sinä sanoit?”
M:”Kissa syö.” (Kuluu joitakin minuutteja.)
B:”Mitä sinä sanoit kissoista? Mitä kissat syövät?”
M:”Linnun.”
Vihaisia viittauksia kissoihin alkoi tulla myöhemmin lisää: “Kissa kissa ajaa takaa syö lintu... kissa lyö tuhma kissa... kissa lintu lintu rypistys lyödä suuhun... lintu hyvä kissa ajaa takaa syö punainen vaiva kissa syö lintu”. Michaelin opettajat arvelivat, että Michael oli nähnyt ikkunasta jonkun villikissan hyökkäävän linnun kimppuun.
Kokoa pyydettiin kerran valitsemaan gorillan luuranko neljästä luurangon kuvasta. Kun Koko oli valinnut oikean luurangon, sen opettaja kysyi oliko kuvan gorilla elossa vai kuollut.
Koko:”Kuollut verhot.”
Maureen:”Varmistetaanpa tämä vielä, onko tämä gorilla elävä vai kuollut?”
K:”Kuollut näkemiin.”
M:”Miltä gorilloista tuntuu, kun ne kuolevat - ovatko ne onnellisia, surullisia, peloissaan?”
K:”Nukkuvat.”
“Ajattelen, olen siis olemassa”
Gorillat pystyvät muodostamaan samanlaisia ajatuksia kuin ihmisetkin. Kieli rikastuttaa, tehostaa ja tarkentaa Kokon ja Michaelin ajattelua, ja kielen avulla ne pystyivät ilmaisemaan ajatuksensa. Mutta tapahtuu gorillan päässä? Ajattelu vaatii, että kaikki, mitä aivoissa tapahtuu, ei johda toimintaan. Yksilön on pystyttävä irtaantumaan maailmasta ja liikkumaan abstraktissa maailmassa omassa mielessään. Millainen on se maailma gorillojen tapauksessa?
Tuoreen tutkimuksen mukaan asiat tallentuvat ihmisellä muistiin ainakin kahteen paikkaan aivoissa. Esimerkiksi “lehmä”-sanasta tallentuu sekä kuva että sana omiin osastoihinsa. Mutta apinoillehan on opetettu viittomakieltä. Voitaisiin siis olettaa, että apinoilla - kuten kuuroilla ihmisilläkin - asiat ovat muistissa sekä kuvana että viittomien asentoina joko koordinaatioaistin tai tuntoaistin puolella.
Koko osaa tosin englantiakin. Kokolla asioiden on siis täytynyt tallentua kuuloaistin puolellekin. Lisäksi apinoiden ollessa vastaanottavana osapuolena ne näkevät viestin, joten sanasta täytyy olla viittomavastine näköaistin puolellakin. On siis mahdollista, että sanat ovat tallentuneet aivoihin moneen kertaan ja moneen eri muotoon.
Ihmisten tekemiä viittomien väärintulkintoia on tutkittu, ja on huomattu, että kuurot kiinnittävät huomionsa viittoman muotoon eli siihen, miltä viittoma tuntuu. He eivät kiinnitä huomiotaan kovin paljon viittoman alkuperäiseen kuvalliseen asuun. Sama ilmiö on huomattu simpansseilla. Tämä puoltaa vahvasti sitä olettamusta, että tunto- tai koordinaatioaisti toimii kielen avulla tapahtuvan ajattelun keskuksena viittomakieltä osaavilla olennoilla.
Mikä aivojen alue on sitten paras kielen käsittelyyn? Ihmisten ja apinoiden yhteinen piirre, äly, on ehkä saanut alkunsa samasta pisteestä, muotojen kuvaamisesta käsien avulla. Miljoonia vuosia sitten, teknisen ajattelun ottaessaan ensimmäisiä askeliaan ihmisten ja apinoiden kantaisän muodossa, ainoa väline muotojen kuvaamiseen olivat kädet. Kuvallinen viesti on vielä tänäkin päivänä paras väline teknisen tiedon välittämiseen. Puhe on taas perinteisesti kuulunut sosiaaliseen kanssakäymiseen, kuten viestimiseen. Tämän päättelyn perusteella kuuloaistiin pohjautuva kielenkäyttö on luultavasti paras vaihtoehto.
Ihminen käyttää ajattelunsa apuvälineenä kuuloon pohjautuvaa kieltä. Tämän jokainen voi todeta helposti itsekin, me kuvittelemme sanat mielessämme. Kuurot ihmiset ja apinat joutuvat kuvittelemaan viittomat mielessään, mikä on ehkä hankalampaa kuin puheen kuvitteleminen. Voidaanko tästä siis tehdä se johtopäätös, että kuurot ihmiset ja viittomaan kykenevät apinat pystyisivät ajattelemaan helpommin, jos he osaisivat puhekieltä?
Ennen kuin näin pitkälle vietyä spekulointia aletaan harrastaa apinoiden kohdalla, pitäisi selvittää,ajattelevatko apinat mielessään vai rajoittuuko niiden kielenkäyttö itse viestimistilanteessa tapahtuvaan kielenkäyttöön. Kokon on nähty joskus viittovan itsekseen, mutta se on lopettanut heti, kun se on huomannut, että sitä on tarkkailtu. Ei tiedetä viittooko se enemmän yksin ollessaan. Jos se viittoo paljon yksin, voi olla mahdollista, että se ajattelee “kasillään” eikä pysty kuvittelemaan viittomia päässään.
Kokon älykkyyttä mitanneissa testeissä on huomattu, että Koko on suhteellisen älykäs, eikä se ole tarvinnut käsiään miettiessään vastauksia kysymyksiin. Kokon älykkyysosamäärä on noin 70-80, mikä on ihmiseen verrattuna alhainen, ei kuitenkaan vajaamielisen tasoa. Nämä älykkyystestit ovat tosin mitoitettu ihmislapsien mukaan ja mittaavat gorillojen kannalta liikaa hienomotorisia kykyjä. Lisäksi Koko usein kyllästyy kokeiden yksitoikkoisuuteen ja alkaa antaa selvästi tahallaan vääriä vastauksia, joten todellinen älykkyysosamäärä on luultavasti vielä korkeampi. On siis mahdollista, että Koko on tarpeeksi älykäs kuvittelemaan viittomat mielessään ja muodostamaan oman abstraktin maailmansa mieleensä.
Risuja
Vaikka Kokon ja muiden apinoiden suoritukset näyttävät ainakin maallikosta kiistattomilta, vielä kymmenen vuotta Koko-projektin alkamisen jälkeen muutamat tiedemiehet olivat sitä mieltä, että Kokon suoritukset eivät olleet kielenkäyttöä vaan nerokkaita sirkustemppuja. Heidän mielestään Koko ei siis ymmärtänyt mitä se teki.
Kun Washoeta, maailman ensimmäistä viittomakieltä osaavaa apinaa, alettiin kritisoida, kriitikoiden huomio kääntyi siihen, että Washoe ei osannut tehdä kysymyksiä. Washoe oppi kuitenkin kysymään, jolloin kriitikoilta putosi pohja väitteiltään.
Kokon ollessa kymmenenvuotias arvostelijat kritisoivat sanajärjestyksen puuttumista. Sanajärjestyksen puuttuessa ajatusten järjestäminen ei onnistu, jolloin pitempien ja monimutkaisempien ajatusten muodostaminen estyy. Toisaalta lyhyet ja yksinkertaiset ajatukset ovat mahdollisia, joten sanajärjestyksen puuttuminen on ainoastaan kielenkäyttöä rajoittava tekijä eikä se suinkaan estä kielenkäyttöä kokonaan.
Apinat viittovat myös paljon vähemmän kuin ihmiset. Apinat asettavat ehkä muut käsillä tehtävät askareet tärkeysjärjestyksessä viittomisen edelle. Apinoilla ei siis luultavasti ole niin pakottavaa tarvetta puhua kuin ihmisillä. Tähän viittaa myös Kokon viittomisen tiivismuotoisuus ja sen tapa liittää kaksi viittomaa yhdeksi viittomaksi. Apinat eivät myöskään harjoittele yhtä paljon kuin ihmiset. Jos apinat olisivat kiinnostuneempia puhumisesta, ne harjoittelisivat ahkerammin ja oppisivat kielen nopeammin ja paremmin. Esimerkiksi Kokoa kiinnostaa enimmäkseen primääristen tarpeiden tyydyttäminen. Huomattava osa Kokon puheesta koskeekin syömistä ja juomista. Koko tekee paljon liian tieteellisesti painottuneita mekaanisia toistoharjoituksia, jolloin sen kiinnostus kielen opiskeluun laskee. Tutkijoiden olisikin tärkeämpää keskittya Kokon kielen kokonaiskuvaan eikä pelkästään esimerkiksi sanaston määrään ja virheisiin. Jos niin tehtäisiin, Koko kiinnostuisi kielen mahdollisuuksista ja alkaisi ehkä luoda pitempiä ajatuksia kiinnostuen samalla myös sanajärjestyksen oppimisesta.
On väitetty, että Koko ei ymmärrä kieltä ja tekee “temppunsa” mekaanisesti. Pelkästään Kokon kyky kysyä osoittaa sen ymmärtävän mistä on kyse puhetilanteessa. Koko ei myöskään matki kovin paljon puhekumppaniaan vaan muodostaa omaperäisiä ajatuksia. Fracine Pattersonin mielestä kriitikoilla onkin tarve keksiä uusia kielenmäärittelemisnormeja, kun apinat täyttävät entiset. Ehkä jokin apina vielä joskus oppii sanajärjestyksen salat. Jos niin käy, tulee todistetuksi, että kielellä ja signaaleilla ei ole mitään selvää rajaa.
Entä sitten?
Kieli pitää useimmat eläimet hengissä. Viesti voi kulkea ilmassa tai vedessä valona tai äänenä. Kieli opitaan tai saadaan synnyinlahjana, ja siinä on vivahteita ja rakenteita. Apinat oppivat ihmisen kielen ja alkavat kehittää sitä itse sekä käyttää sitä työkaluna ja aseena. Kieli helpottaa ajattelua ja muodostaa oman maailmansa aivoihin. Kaikkeen tähän pystyvät sekä ihmiset että muut eläimet. Onko kielellä lajirajoja? Vastatkaa.
Carrol, John B. 1964. Kieli ja ajattelu. suomentaja Raila Ojansuu. Jyväskylä: K.J. Gummerus Osakeyhtiö.
Fabricius, Eric 1961. Etologia. suomentanut Anto Leikola. Keuruu: Kustannusosakeyhtiö Otava.
Patterson, Francine. 1981. Koko: puhuva gorilla. alkup. The education of Koko. suomentaja Paula Karlsson. Keuruu: Kustannusosakeyhtiö Otava.
Mikä erottaa ihmisen muista eläimistä? Vastauksia tähän kysymykseen saadaan paljon. “Ihminen on älykkäin kaikista eläimistä.” “Ihminen on ainoa eläin, joka tiedostaa itsensä.” “Ihminen on ainoa eläin, joka uskoo Jumalaan.” Selitykset ovat erilaisia vastaajan mukaan. Kaikki tuollaiset vastaukset ovat kyseenalaisia ja hankalasti todistettavia. Onko mitään mitattavaa ominaisuutta, joka erottaisi ihmisen muista eläimistä? Monet vastaisivat: “Ihminen osaa puhua, mutta muut eläimet eivät osaa.” Mutta onko ihminen tosiaan ainoa eläin, joka osaa puhua? Onko ihminen sittenkään erilainen kuin muut eläimet?
Kieltä ja signaaleja on yritetty lokeroida omiin osastoihinsa mm. sen perusteella, että kielessä käytetään symboleja, jotka ovat erillään kielenkäyttötilanteesta. Signaalit sen sijaan ovat merkkejä, jotka liittyvät läheisesti tilanteeseen, jossa viestitään. Tässä törmätään sellaiseen ongelmaan, että ei tiedetä, mitkä merkit luetaan symboleihin ja mitkä signaaleihin. Lisäksi on ajateltu, että vain kehittyneimmät eläimet osaavat käyttää kieltä. Silti esimerkiksi mehiläisten tanssi on erillään tilanteesta, jossa sitä käytetään. Mehiläinen ilmoittaa tanssillaan mesiapajan paikan pesällään, joten mehiläinen pystyy kuvailemaan asian, joka ei ole konkreettisesti käsillä. Silti mehiläinen ei ole mikään kehittynyt eläin. Onkin huomattu, että kielen ja signaalien raja on häilyvä.
Puhun ja ajattelen
Kielellä on kaksi päätehtävää: tiedonvälitys ja ajattelun helpottaminen. Tiedonvälitys oli ensimmäinen tehtävä, jonka kieli hoiti, kun kielen käyttöön pystyviä eläimiä alkoi liikkua maan päällä. Nykyäänkin tiedonvälitys on yleisin kielenkäyttötarkoitus. Nykyään kieli hoitaa myös suurelta osin ajattelua. Tämän taidon tiedetään olevan ainakin ihmisellä. Kielen symbolit tuovat kaukana olevat asiat lähemmäksi ja symbolien avulla voidaan ajatella abstraktisti, joten kieli tehostaa ajattelua ja antaa sille työkalut. Mitä kieli sitten yleensä käsittelee? Nykytiedon mukaan luonnonvaraisten eläinten kieli koskee useimmiten lähellä havaintopiirissä olevia asioita ja käytännöllisiä seikkoja, jotka auttavat eläintä selviytymään hengissä. Näitä klelenkäyttötapoja ovat varoitushuudot, reviirikäyttäytäyminen, lauman nokkimisjärjestyksen ilmoittaminen, uhkaukset, sukupuoliviettiin ja ruokailuun liittyvat ilmaukset sekä monet muut signaalit ja käyttäytymispiirteet. Ihmisellä viestit ovat usein monimutkaisempia ja ne käsittelevät usein epäkonkreettisia ja abstrakteja ajatuksia.
Kieli ei ole välttämätön ajattelulle. Kuuroille, kieltä osaamattomille lapsille on tehty testejä, joissa on huomattu heidan osaavan suorittaa monenlaisia ajatteluun pohjautuvia tehtäviä. He pystyvät hallitsemaan käsitteitä, vertaamaan määriä ja luomaan mielleyhtymiä. He kykenevät muistamaan tapahtumasarjoja ja ratkaisemaan yksinkertaisia tehtäviä, jotka liittyvät muotoihin ja väreihin. Kaikki tämä viittaa siihen, että on olemassa ajattelua ilman kielen apua. Eläimille on tehty paljon älykkyystestejä. Ne osoittavat, että monet eläimet pystyvät oivaltamaan vaikeitakin asioita, vaikka nillä ei ole kieltä apunaan informaation käsittelyssä.
Kaikkialla ja kaikenlaista
Kieli koostuu merkeistä. Näitä merkkejä käsittelevät biologinen järjestelmä eli eläin ja fysikaalinen järjestelmä, joka toimii välittäjänä eläinten viesteille. Eläimellä on aisti, jonka avulla se vastaanottaa merkin ja lähetysjärjestelmä, jolla se voi viestiä itse. Kieli voi siis saada monet kasvot.
Mutu-kala erittää ihostaan ainetta, kun sen kimppuun hyökätään. Kun muut mudut haistavat tämän aineen, ne pakenevat silmittömästi, koska ne haistavat, että vaara on lähellä.
Lohet väristelevät vartaloitaan toisiaan vasten kudun esivaiheessa. Lohilla kosketus toimii tiedon välittäjänä.
Undulaattien ihossa oleva poimu on uroksilla sininen, mutta naarailla se on ruskea. Jos poimut maalataan erivärisiksi, syntyy undulaattien kannalta kiusallisia väärinkäsityksiä. Jotkin mustekalat sen sijaan pystyvät muuttamaan väriään hetkessä mielentilansa mukaan. Sekä undulaateilla että mustekaloilla värit viestittävät.
Liikkeetkin toimivat signaaleina. Ihmisten ja ihmisapinoiden kasvojen ilmeet viestittävät esimerkiksi tunteita. Eräs amerikkalainen tutkija on huomannut, että apinan poikaset pääsevät emonsa syliin levittämällä kätensä ja jalkansa levälleen. Sama tutkija huomasi myös, että sama pätee ihmiseen. Kun ihmisvauva levittää raajansa, äidille tulee vastustamaton halu ottaa vauva syliinsä.
Vivahteita, rakenteita
Erilaiset merkit merkitsevät eri asioita, mutta myös erilaiset vivahteet, joita liitetään merkkeihin, vaikuttavat merkkien merkitykseen. Tällaisia vivahteita antavat mm. äänen korkeuden vaihtelut, eleet, asennot ja äänenvärin muutokset.
Myös signaalien muodostus ja järjestystavat eli lauserakenne voivat muuttaa signaalin merkitystä. Vaikka ihmisella lauserakenne on tärkeä osa puhetta, luonnonvaraisilla eläimillä signaalien rakenteet ovat hyvin pelkistettyjä. Joillakin eläimillä on kuitenkin alkeellisista osasista koostuvaa kieltä. Esimerkiksi villihanhella on “ga”-äänteestä koostuvia “lauseita”:
enemmän kuin kuusi “ga”-äännettä: ‘Ruokaa on runsaasti, jäädään tänne.’
kuusiosainen “ga-ga-ga-ga-ga-ga”: ‘Ruokaa on vain vähän, turha viipyä.’
“ga-ga-ga-ga-ga”: ‘Nyt täytyy kulkea jo nopeammin.’
“ga-ga-ga-ga”: ‘Täyttä vauhtia eteenpäin.’
“ga-ga-ga”: ‘Pannaanpa juoksuksi, ehkä täytyy lentääkin.’
Useimmilla linnuilla on laulussaan noin 10-30 elementtiä, joista yhdistelemällä saa useita eri merkityksiä. Punarinnalla on laulussaan jopa 250 elementtiä, joista se yhdistelemällä saa 2300 aihetta.
Veren perintö
Kieli voidaan oppia tai se voidaan saada synnyinlahjana perimän kautta. Useimmiten luonnonvaraiset eläimet perivät signaalinsa, mutta oppimisella on myös usein osansa. Naurulokin poikaset tunnistavat aluksi emonsa vain emon nokan kärjessä olevasta punaisesta pisteestä. Pistettä nokkimalla ne saavat ruokaa. Kasvaessaan ne oppivat tunnistamaan emonsa tarkemmin ja käyttämään ruumistaan paremmin kiinnittämään emonsa huomion itseensä.
Ihmislapsi kiinnittää ensimmäisinä elinviikkoinaan huomionsa ihmisen silmiin. Myöhemmin hän oppii tunnistamaan lisää yksityiskohtia. Lapsia on tutkittu näyttämällä heille erilaisia naamareita, joissa on eri määrä yksityiskohtia. Tunnistettava naamari saa aikaan hymyreaktion. Kun lapsi oppii tunnistamaan lisää yksityiskohtia, hän oppii kiinnittämään äitinsä huomion itseensä paremmin, esimerkiksi kädestä vetämällä.
Perityt signaalit ovat saaneet alkunsa suurimmaksi osaksi aikomusliikkeistä ja ristiriitatilanteista. Edellä mainittu ihmisille ja apinoille yhteinen reaktio, jossa poikanen levittää kätensä ja jalkansa päästäkseen emonsa syliin, on aikomusliikkeestä peräisin. Ne emot, jotka ovat halukkaimmin vastanneet poikasensa pyrkimyksiin päästä syliin, ovat saaneet evoluution kannalta edun ja siten ovat pystyneet selviämään paremmin ja saamaan enemmän poikasia kuin muut emot. Lopulta reaktioon johtavat geenit ovat yleistyneet niin, että reaktiosta on tullut lajille ominainen piirre.
Reaktio, jossa kala nostaa selkäeväänsä uhkaillessaan, on luultavasti syntynyt ristiriitatilanteessa. Kala on ollut hyökkäämässä toista kalaa vastaan, mutta se on alkanut epäröidä ja jarruttaa vauhtiaan selkäeväänsä nostamalla. Hyökkäyksen kohteen mielestä hyökkääjä on näyttänyt isommalta, ja puolustautuja on katsonut aiheelliseksi ottaa evät alleen ja häipyä. Hyökkääjä on silloin saanut edun ja lopulta evän kohoamisen aikaansaava geeni on yleistynyt ja siitä on tullut kalalle ominainen piirre.
Ristiriitatilanteissa eläin alkaa usein suorittaa sijaistoimintoja. Sijaistoiminnot ovat täysin tilanteeseen kuulumattomia reaktioita, joita eläimen hermopaine saa aikaan. Ihmisen sijaistoimintoja ovat esimerkiksi haukottelu ja sormien naputtelu pöytää vasten tylsässä kokouksessa. Lintu taas saattaa alkaa nukkumaan kun sitä uhataan.
Monet lintujen soitimet ovat saaneet alkunsa sijaistoiminnoista. Lintujen ollessa soitimella niillä on lähes aina ristiriita hyökkäys-, pakenemis- ja sukupuolivietin välillä. Kun puhutaan peritystä kielestä, herää kysymys, mita ihminen on perinyt? Tietysti ihminen on perinyt kielen oppimisen mahdollistavan hermoston ja sen tuottamiseen tarvittavan kurkunpään, eikä ihminen luonnollisesti peri sanoja.
Mutta ihminen osaa muitakin kieliä. Ihminen on saattanut periä luontaisen ruumiinkielensä, kuten tunteiden yhdistämisen äänenpainoon. Tämä helpottaisi lapsen kielen oppimista. mista. Aivan ensimmäiseksi lapsi oppii sanoja äänenpainojen avulla. Lapsi yhdistää hellät sanat hellään äänensävyyn ja vihaiset sanat vihaiseen äänensävyyn.
Ihmisen kielen perinnöllistä osaa ei ole kuitenkaan tutkittu tarpeeksi. Voidaan olla myös sitä mieltä, että tunteiden yhdistäminen äänensävyyn opitaan. Silloin lapsi oppisi yhdistämään eslmerkiksi kovan äänen epamiellyttävään asiaan, kuten vihaisuuteen, ja lempeän äänen rauhallisuuteen. Kun lapsi osaisi äänenpainon merkityksen, hän alkaisi yhdistellä sanoja äänenpainoihin.
Oppia ikä kaikki
Erilaisia oppimistapoja on monta. Eläin voi leimautua emoonsa eli eläin oppii tunnistamaan emonsa ja seuraa sitä. Eläin voidaan ehdollistaa tekemään jotain eli eläintä rangaistaan tai palkitaan, kunnes se oppii, että palkinto kuuluu yhteen palkittavan asian kanssa. Tottuminen on hiukan samanlaista kuin ehdollistuminen, mutta totuttamisessa ei käytetä palkintoa ja rangaistusta motivaattoreina. Tottuessaan eläin oppii myös yhdistämään kaksi eri asiaa toisiinsa. Lisäksi eläin voi oppia matkimalla, yrittämällä ja erehtymällä sekä oivaltamalla.
Nykytiedon mukaan kielen oppiminen voi tapahtua ehdollistumalla, oivaltamalla sekä yrityksen ja erehdyksen kautta. Esimerkiksi apinoilla ja ihmisillä matkimisen tiedetään kuuluvan tärkeimpiin oppimistapoihin. Joidenkin lintujenkin tiedetään oppineen käyttämään ihmiseltään kuulemiaan sanoja aivan oikein. L.L. Stiškovskaja kertoo kirjassaan “Mitä eläimet puhuvat” korpista, jota kutsuttiin huutamalla “Komm, Dora, komm.” Kun korppi joskus lennähti ulos häkistään, sen naaraskumppani kutsui sitä takaisin häkkiin huutamalla “Komm, Dora”. Korppi vastasi tähän hokemalla “Komm, Dorakomm”. Kun korppi palasi häkkiinsä, naaraskorppi lopetti kutsuhuutonsa.
Ihmisiltä salattu maailma
Kaikki edellä kuvatut eläinten kieltä koskevat esimerkit ovat hyvin rajoittuneita. Jos tarkastellaan vain näitä tapauksia, kielen käsite voidaan määritellä siten, että vain ihmiset täyttävät kielen osaamisen rajat (ja näin tutkijat ovat myös pyrkineet tekemään). Ihmiset ovat siis vieläkin ylimaallisia olentoja, joille ei ole vastinetta muualla eläinkunnassa. Mutta onko näin sittenkään? Onko olemassa eläimiä, jotka oppivat ihmiskielen tasoa hipovaa kieltä luonnossa?
Delfiinit ovat niitä harvoja eläimiä, joiden aivojen koko hipoo ihmisen aivojen kokoa. Niiden viestit koostuvat vihellyksistä, nakutuksesta ja rummutuksen kaltaisesta äänestä. Niiden ääntely voi kestää kauankin, ja kahden delfiinin äännellessä toinen delfiini on aina hiljaa. Tämä viittaa siihen, että delfiineillä saattaa olla kieli, jolla ne keskustelevat.
Delfiinien ääntelyä on tutkittu äänittämällä niiden vedenalaista viestimistä. V.I. Makarov, V.A. Tarcevskaja ja V.M. Ostrovskaja ovat analysoineet näitä ääninauhoja, ja tulokset ovat olleet mielenkiintoisia. Delfiinien “kieli” näyttää koostuvan elementeistä, jotka voivat esiintyä itsenäisinä signaaleina tai muodostaa isompia blokkeja. Blokitkin voivat esiintyä yksinään tai muodostaa isompia blokkikokonaisuuksia. Eräässä tilanteessa nauhoitettiin 138 signaalia, joista 86 oli yhdyssignaaleja. Näistä valtaosa koostui 2-5 elementistä, mutta joukossa oli myös jopa 24 elementtisiä signaaleja.
Ei tiedetä, montako tasoa delfiinien viestimisessä on, mutta asiantuntijoiden mukaan niitä on ainakin viisi. Tämä merkitsee sitä, että delfiineilla on viestimisessään lauseoppi. Ihmiselläkin on puheessaan eri tasoja. Pienimpiä elementtejä ovat äänteet. Äänteet muodostavat sanoja ja sanat lauseita. Lauseet muodostavat asioita ja asiat muodostavat isoja asiakokonaisuuksia. Lisäksi asioiden merkitys voidaan muuttaa käyttämällä eleitä ja äänenpainoja, jotka muodostavat myös omat tasonsa.
Vielä ei tiedetä tarkasti delfiinien ääntelyn asiasisältöä, joten tutkimusta tarvitaan selvitettäessä signaalien merkityksiä, lauseoppia ja informaation koodaussääntöjä. Luultavasti delfiinien kieli koskee ruoan hankintaa ja muiden perustarpeiden tyydyttämista, mutta emmehän tiedä vaikka silmiemme eteen avautuisi monimutkainen ja kiehtova abstrakti avaruus.
Jotain delfiinien kyvyistä paljasti Bess- ja Doris-delfiineille tehty koe, jossa ne saivat kalaa painaessaan oikeaa nappia. Kummallakin delfiinillä oli omat nappinsa altaansa eri päissä, ja aluksi delfiinit saivat uida vapaasti yhdessä altaassaan. Sitten delfiinit eristettiin toisistaan väliseinällä, joka esti äänen kuulumisen delfiiniltä toiselle, ja ainoastaan toiselle delfiinille näytettiin tieto siitä, mitä nappia pitää painaa. Se delfiini, jolle näytettiin tietoja, valitsi aina oikean napin, mutta toinen valitsi vain satunnaisesti oikein. Sitten avattiin ääniyhteys delfiinien välille, ja nyt toinenkin delfiini alkoi antaa oikeita vastauksia. Se valitsi oikean napin 97.ssä tapauksessa sadasta. Toinen delfiini siis kertoi oikeat vastaukset toiselle.
Delfiinit eivät kuitenkaan ole vakuuttava esimerkki eläinten kyvystä oppia kieltä ainakin niin kauan kun emme tiedä, mistä ne keskustelevat. Ihmiset tarvitsevat järeitä todisteita. Ja myös saavat niitä.
Gorilla gorilla
1800-luvun loppupuolelle asti ajateltiin ihmisen olevan ainoa eläin, joka osaa käyttää kieltä. Oltiin sitä mieltä, että ihminen on jollakin tavalla ainutlaatuinen eläinkunnassa ja että jokin henkinen piirre ihmisessä erottaa ihmisen muista eläimistä. Pidettiin itsestäänselvänä, että ihminen on ainoa eläin, joka osaa puhua, ja on tavallaan "valittu". Lopulta 1900-luvun alussa alettiin tieteellisesti tutkia eläinten kykyä oppia kieltä.
1960-luvulla kielen opettaminen eläimille astui uuteen aikakauteen, kun amerikkalaiset Keith ja Catherine Hayes alkoivat opettaa Viki-nimiselle simpanssille puhekieltä. Tulokset eivät olleet rohkaisevia. Viki oppi lausumaan vain muutamia sanoja ja nekin se pystyi lausumaan vain vaivoin. Esimerkiksi cup-sanan (kuppi) se muodosti jäljittelemällä c- ja p-kirjaimia. U:ta se ei kyennyt sanomaan lainkaan. Hayesit huomasivat, että simpanssin oli fyysisesti mahdotonta oppia puhumaan. He totesivat, että kannattaisi kokeilla Robert Yerkesin jo viisikymmentä vuotta aikaisemmin ehdottamaa ajatusta, jonka mukaan apinoille pitäisi yrittää opettaa viittomakieltä.
Allan ja Beatrice Gardner seurasivat neuvoa ja alkoivat opettaa ameslan-viittomakieltä Washoe-nimiselle naarassimpanssille. Ameslan on yleisesti Pohjois-Amerikassa käytössä oleva viittomakieli ja USA:n neljänneksi suurin kieli. Ensimmäistä kertaa historiassa eläin alkoi käyttää ihmisten kieltä. Gardnerien uraauurtavan työn jälkeen aloitettiin useita projekteja, jotka pyrkivät opettamaan apinoita puhumaan. Yksi ensimmäisistä Gardnerien seuraajista oli Francine Patterson, joka alkoi opettaa Koko-nimiselle gorillalle ameslania. Koko-projektissa pystyttiin ottamaan huomioon Gardnerien tekemät vlrheet ja välttämään ne. Lisäksi Koko on pisimpään jatkunut apinaprojekti, ja se on laajentunut käsittämään vielä toisenkin gorillan, Michaelin. Siten Koko-projekti on luultavasti tärkein kaikista eläinten kieleen ja ajatusmaailmaan kohdistuneista tutkimuksista maailmassa.
Koko kehittyi suurinpiirtein yhtä nopesti kuln Washoe. Tämä kehitys oli yhtä nopeaa kuin kuuroilla ihmislapsilla 2-3 vuoden ikään asti, mutta sen jälkeen Koko alkoi jäädä jälkeen ihmisestä. Kymmenenteen ikävuoteen mennessä Koko osasi viittoa yhtä hyvin kuin juuri koulunsa aloittanut ihmislapsi.
Vaikeuksien kautta
Gorillan motoriikka on hyvin karkeaa ihmiseen verrattuna, joten viittomisen oppiminen tuotti Kokolle enemmän fyysisiä hankaluuksia kuin ihmislapsille. Kokon hienomotoriikkaa parannettiin näppäryysleikeillä, kuten pienien tikkujen poimimisella maasta. Kokon peukalo on myös lyhyempi ja kaempana muista sormista kuin ihmisellä, joten muutamia viittomia muutettiin gorillalle sopiviksi. Silti esimerkiksi sormiaakkoset ovat mahdottomia gorillalle, koska gorillan peukalo ei yllä pikkurilliin. Aluksi Koko piti liikkeistä, jotka tehtiin vartaloa vasten, ja se alkoi jopa käyttää sellaisia viittomia enemmän. Tämä johtui ilmeisesti fyysisen koordinaation puutteesta. Koko muunsi itse muutamia vartalon edessä tehtäviä viittomia vartaloa vasten tehtäviksi.
Alussa Kokolla oli eräs yleinen kuurojen pikkulasten ongelma. Kun liikkeet näytettiin Kokolle, se teki ne peilikuvina eikä osannut kääntää niitä oikein päin. Esimerkiksi lintu-sanan Koko viittoi painamalla peukalon ja etusormen yhteen ja osoittamalla näin syntyneellä “nuolella” suuhun päin, vaikka normaalisti “nuolella”osoitetaan suusta poispäin. Yleensä sanat opetettiin Kokolle muovaamalla sanat oikeaan asentoon, jolloin ongelmaa ei esiintynyt.
Koska viittoman muodostaminen kestää noin kaksi kertaa pitempään kuin vastaavan sanan lausuminen, Koko alkoi pelkistää viittomistaan ja yksittäisiä viittomia. Tämä tapa esiintyy myös ihmisillä, jotka osaavat ameslania sujuvasti. Koko tekee joskus kaksi elettä yhtä aikaa, kuten minä- ja pitää-sanat, jotka se viittoo halaamalla itseään ja siirtämällä oikean kätensä vasemmalle olkapäälleen. Tavallisesti halaus ja käden siirto olkapäälle tehdään erikseen. Koko jättäää myös artikkeleita, prepositioita, pronomineja ja jopa verbejä pois puheestaan. Tämä ei ole mitenkään harvinaista ihmisilläkään, ja joskus sanan pudottaminen pois puheesta liittyy ameslanin luonteeseenkin. “Tuo”-sana viitotaan pelkästäään osoittamalla kohdetta ja jos kyseessä on “tuo”-sanojen avulla ilmaistava lista, “ja”-sanan lisääminen viimeisen ja toiseksi viimeisen “tuo”-sanan väliin olisi vain hankalaa, eikä se mitenkään auttaisi vastaanottajan ymmärtämistä.
Elefanttilapsi
Koko osasi viisivuotiaana noin kuusisataa sanaa. Itseasiassa tämä luku on saatu Kokon oma-aloitteisesti ja kannustamatta tehtyjen viittomien määrästä. Erilaiset tieteelliset normit asettavat rajoituksia sille, mitkä sanat hyväksytään Kokon oppimiksi. Francine Patterson on arvostellut näitä tieleellisiä rajoituksia. Gardnerien normien mukaan sanaa pitää käyttää oma-aloitteisesti neljänätoista päivänä peräkkäin ennen kuin se hyväksytään opituksi. Tämän normin mukaan Koko olisi viisivuotiaana osannut vain 150 sanaa. Tämän normin mukaan normaalin täysikasvuisen ihmisenkin osaamien sanojen määärä jäisi alle muutaman tuhannen. Oma-aloitteisesti käytettyjen sanojen määrä onkin luultavasti paras mitta sanojen osaamiselle.
Kokon käyttämien sanojen määrä näyttää vähäiseltä, kun sitä verrataan ihmisen käyttämien sanojen määrään samassa iässä, mutta täytyy muistaa, että viittomakielessä on luonnostaan paljon vähemmän sanoja kuin puhutussa kielessä. Viittomakielen käyttäminen onnistuu jopa vain 500-1000 sanalla. Kuuleva ihminen voi sen sijaan osata jopa satoja tuhansia sanoja. Oppiessaan sanoja Koko alkoi yleistää niitä. Tämä kuuluu normaaliin kielen oppimiseen. Pikkulapsen opittua “auto”-sanan kaikki liikkuvat esineet ovat autoja, kunnes lapsi oppii erittelemään sanoja paremmin. Kokolle auton antenni oli aluksi pilli ja sellerinvarret, purjo ja parsa olivat puita. Myöhemmin Koko oppi erittelemään sanoja paremmin.
Yleistäminen tuottaa paljon hyödyllisiä mielleyhtymiä. Koko keksi uusia yhdyssanoja yleistämisen avulla. Huomaatko, mitkä seuraavista sanoista ovat lasten ja mitkä kokon keksimiä sanoja?
“paljasjalkapää” - kalju mies
“kirahvilintu” - strutsi
“takkaseinähylly” - takan reunus
“elefanttilapsi” - Pinokkio-nukke
“sormirannerengas” - sormus
“valkoinen tiikeri” - leluseepra
“pullotulitikku” - savukkeet
“silmähattu” - naamari
Kaksi ensimmäistä ovat kuulevien lasten sanoja, kolmas on kuuron lapsen sana ja loput ovat Kokon keksimiä sanoja.
Koko pystyy myös mielleassosiaatioihin yleistyksen avulla. Koko osaa yhdistää mielikuvan avulla kaksi asiaa, jotka eivät ole konkreettisesti yhteydessä toisiinsa. Punainen on yksi Kokon lempisanoista Se saattaa viittoa “punainen vihainen gorilla”, mikä riittää säikäyttämaän keskustelukumppanin pahanpäiväisesti. Koko yhdistää punaisen vihaisuuteen, mikä ei ole itsestään selvä asia, vaan vaatii hyvää mielikuvitusta. Sen lisäksi, että Koko yleistää sanoja merkityksen perusteella, hän yleistää niitä myös viittoman muodon perusteella, laiskuuden takia ja sen pohjalta, miltä sanat kuulostavat puhuttuina. Nämä yleistystavat mahdollistavat kielellä leikittelyn. Koko osaa riimitellä taitavasti. Kerran Koko määritteli parsakaalin seuraavasti:
“flover stink fruit pink... fruit pink stink” - haiseva kukka vaaleanpunainen hedelmä...vaaleanpunainen haiseva hedelmä
Tämän se teki aivan odottamatta ja kun sille huomautettiin, että se osasi riimitellä, se jatkoi:
“love meat sweet” - rakastan hyvää lihaa
Koko käyttää viittomia joskus siksi, että ne kuulostavat puhuttuina samanlaisilta, mutta viitottuina ovat aivan eri näköisiä. Tällaisia sanoja ovat esimerkiksi I ja eye (“minä” ja “silmä”, laus. “ai”). Sama ilmiö on huomattu eräällä autistisella lapsella. Kuitenkin kumpikin käyttää oikeita sanoja, jos he muistavat ne. He siis tietävät sanojen eron.
Koko riimittelee myös ameslaniksi. Se käyttää sanoja, jotka näyttävät lähes samanlaisilta viittomina, mutta jotka kuulostavat erilaisilta englanniksi lausuttuina. Tällaisia sanoja ovat mm. aika ja napa. Tämä ominaisuus on ilmeisesti ainutlaatuinen ihmisiinkin verrattuna.
Koko ei jaksa aina opetella uusia sanoja. Se käyttää korvaavia sanoja, jos sana on sen mielestä turha. Useat ruoka-aineet, joista Koko ei pidä, ovat sellaisia.
Koko on oppinut ymmärtämään englantia oma-aloitteisesti. Kokon opetus on tapahtunut viittoen ja puhuen yhtäaikaa, joten se on osannut yhdistää oikeat sanat oikeisiin viittomiin. Kokolle on tarjottu mahdollisuus harjoittaa puhutun kielen taitoaan puhesyntentisaattorin avulla. Kokon kyky kääntää englantia viittomakielelle osoittaa, että se ymmärtää kielen symbolisen olemuksen.
Sanat sekaisin
Kokolla ei ole minkäänlaista järjestystä puheessaan. Adjektiivit se sijoittaa substantiivien jälkeen, kuten ameslanissa on tapana, mutta muuten sanat ovat sekaisin sen viittomisessa. Tämä johtaa siihen, että se ei voi tuottaa muutamia lauseita pitempiä ajatuksia ilman, että keskustelukumppanilla olisi vaikeuksia sen ymmärtämisessä. Kokon urostoveri Michael on hanakampi kertomaan juttuja ihmisille kuin Koko, ja Michael kärsii myös sanajärjestyksen puutteesta. Eräänä päivänä Michaelin Opettaja Barbara Weller näki töihin tullessaan Michaelin katselevan ikkunasta ja viittovan “kaulapanta”, jolla Michael tarkoittaa talutintaan:
Barbara:”Kaulapanta?”
Michael:”Tyttö.” (Tuijot.taa taas ikkunasta ulos. Kuluu muutama minuutti.)
M:”Tietää lyö suuhun.”
B:”Tietää lyö suuhun?”
M:”Lyö suuhun punainen puree.”
B:”Miksi sinä viitot lyö suuhun?”
M:”Tietää.”
B:”Ketä sinä haluat lyödä suuhun?”
M:”Tukka tyttö punainen.”
B:”Mitä? Punatukkaista tyttöä?”
M:”Huuli.” (Tätä viittomaa Koko ja Michael käyttävat tarkoittaessaan naista.)
B:”Huuli?”
M:”HuuIi huuli huuli paha vaiva.” (Palaa taas ikkunaan.)
Barbara sai myöhemmin kuulla, että pihalla oli käyty riita ennen hänen tuloaan. Punatukkainen nainen oli kirkunut ja lyönyt erästä tutkimusassistenttia, jolloin poliisin oli pitänyt taltuttaa hänet asevoimin. Jos Michael olisi kyennyt muodostamaan ymmärrettäviä lauseita, se olisi voinut selittää tapahtuman lyhyesti ja ymmärrettävästi.
Ainakin kymmenen vuoden ikään asti gorilloilta siis puuttui suunnitelmallinen kielenkäyttökyky. Vaikka Koko ja Michael pystyvät luomaan viidestä kuuteen sanaisia lauseita, ne ovat sellaisia, jotka pystyttäisiin sanomaan kahdella tai kolmella sanalla. Jos Koko ja Michael osaisivat muodostaa kieliopillisesti oikeita lauseita, ne pystyisivät erittelemään ajatuksiaan ja viittomistaan paljon paremmin ja kykenisivät muodostamaan pitempiä ja monimutkaisempia ajatuksia. Se ei onnistu, jos sanat ovat sekaisin virkkeissä.
Kiroilua, huulia ja filosofiaa
Kieli on mahtava työväline ja ase. Kokon tapauksessa kieli on rikastuttanut sen ajattelua tai ainakin antanut Kokolle välineen ilmaista ajatuksiaan. Kokon kielitaito on paljastanut valtavasti gorillojen ajatusmaailmasta ja siitä, mihin ne pystyvät. Koko pystyy ajattelemaan abstraktisti ja kykenee ilmaisemaan ja ymmärtämään ajatuksia asioista, jotka eivät ole konkreettisesti läsnä. Kokon ajantaju on erinomainen, ja se ymmärtää sekä menneen että tulevan ajan käsitteen. Se osaa myös kuvitella asioita, joita ei ole näkyvillä. Kuten ihmisetkin, gorillatkaan eivät ole mitään pyhimyksiä. Ne kiroilevat, uhkailevat ja valehtelevat. Toisaalta gorillatkin ymmärtävät vitsejä ja osaavat olla huolestuneita maailman asioista. Kokon ja Michaelin haukkuma ja kirosanavarastoon kuuluu mm. hölmö, kelmi, kirottu, likainen, itsepäinen aasi, lintu, mätä, otsanrypistys, piru, typerä, vaiva, vessa, väärä ja hemmetti. “Lintu”-sanaan Koko luultavasti liittää omasta mielestään huonoja ominaisuuksia, aivan kuten ihmisetkin liittävät esimerkiksi sikaan ja pässiin. Eräs riita alkoi, kun Cathy Ransom näytti Kokolle julistetta, jossa oli Kokon kuva:
Cathy:”Mikä tämä on?”
Koko:”Gorilla.”
C:”Kuka gorilla?”
K:”Lintu.”
C:”Sinäkö lintu?”
K:”Sinä.”
C:”En minä, sinä lintu.”
K:”Minä gorilla.”
C:”Kuka lintu?”
K:”Sinä hölmö.”
Nimittelyä jatkui vielä jonkin aikaa, kunnes Koko luopui kiistasta viittomalla “Minä hemmetin hyvä” ja lähti tiehensä viittoen “Tuhma.”
Valehtelu on toinen kielellinen ase, jota Koko ja Michael käyttävät. Ellen Strong kysyi eräänä päivänä Michaelilta: “Kuka on repinyt minun takkini?” Michael vastasi: “Koko.” Ellen tiesi, että syntipukki seisoi hänen edessään ja kysyi uudestaan. Tällä kertaa Mike sysäsi syyn Francine Pattersonin päälle. Lopulta se tunnusti. Syyllinen oli Mike. Normaalisti gorillat uhkailevat eleitten avulla, mutta Koko ja Michael ovat alkaneet käyttää kieltä siihenkin tarkoitukseen:
Koko:”Aika. Kynnet, hölmö.” (Koko uhkaa raapia erästä opettajaansa kynsillään.)
K:”Hedelmä... Avain avain aika.” (On aika avata jääkaapin lukko.)
Cindy:”Ei, nyt ei ole avaimen aika.”
K:”Kyllä aika pane töpinäksi aika, hölmö.”
C:”Ei, ei aika
K:”Kyllä aika.”
C:”Ei aika.”
K:”Kynnet.”
C:”Miksi?”
K:”Aika.”
C:”Voih !”
Gorillojen huumori on lasten huumorin kaltaista. Se pohjautuu normaaleista kuvioista irrottautumiseen ja vastakohtiin. Kerran Koko teki itselleen pesää valkoisista pyyhkeistä ja viittoi itsekseen “punainen”. Barbara Hiller huomasi tämän. “Älä hassuttele, Koko”, Barbara sanoi, ”Minkä värisiä ne ovat?” Koko viittoi “punainen” kolme kertaa, kerta kerralta suurempana, ja nosti sitten pienen punaisen pyyhkeisiin tarttuneen nukkahöytyvän Barbaran silmien eteen.
Gorillat pohtivat myös elämän vakavia kysymyksiä. Michael on osoittanut huolestumisensa heikkoja ja avuttomia kohtaan. Eräänä päivänä Barbara Hiller pyysi Michaelia tunnistamaan kuvasta linnun:
Michael:”Kissan suu.”
Barbara:”Mitä sinä sanoit? Meneekö tämä kissan suuhun?”
M:”Syö.”
B:”Syövätkö kissat tämän?”
M:”Syö.”
B:”Syövätkö kissat tämän?”
M:”Kissaa minä ajan takaa. Jalka jalka jalka.”
B:”Minä en ymmärrä, mitä sinä sanoit?”
M:”Kissa syö.” (Kuluu joitakin minuutteja.)
B:”Mitä sinä sanoit kissoista? Mitä kissat syövät?”
M:”Linnun.”
Vihaisia viittauksia kissoihin alkoi tulla myöhemmin lisää: “Kissa kissa ajaa takaa syö lintu... kissa lyö tuhma kissa... kissa lintu lintu rypistys lyödä suuhun... lintu hyvä kissa ajaa takaa syö punainen vaiva kissa syö lintu”. Michaelin opettajat arvelivat, että Michael oli nähnyt ikkunasta jonkun villikissan hyökkäävän linnun kimppuun.
Kokoa pyydettiin kerran valitsemaan gorillan luuranko neljästä luurangon kuvasta. Kun Koko oli valinnut oikean luurangon, sen opettaja kysyi oliko kuvan gorilla elossa vai kuollut.
Koko:”Kuollut verhot.”
Maureen:”Varmistetaanpa tämä vielä, onko tämä gorilla elävä vai kuollut?”
K:”Kuollut näkemiin.”
M:”Miltä gorilloista tuntuu, kun ne kuolevat - ovatko ne onnellisia, surullisia, peloissaan?”
K:”Nukkuvat.”
“Ajattelen, olen siis olemassa”
Gorillat pystyvät muodostamaan samanlaisia ajatuksia kuin ihmisetkin. Kieli rikastuttaa, tehostaa ja tarkentaa Kokon ja Michaelin ajattelua, ja kielen avulla ne pystyivät ilmaisemaan ajatuksensa. Mutta tapahtuu gorillan päässä? Ajattelu vaatii, että kaikki, mitä aivoissa tapahtuu, ei johda toimintaan. Yksilön on pystyttävä irtaantumaan maailmasta ja liikkumaan abstraktissa maailmassa omassa mielessään. Millainen on se maailma gorillojen tapauksessa?
Tuoreen tutkimuksen mukaan asiat tallentuvat ihmisellä muistiin ainakin kahteen paikkaan aivoissa. Esimerkiksi “lehmä”-sanasta tallentuu sekä kuva että sana omiin osastoihinsa. Mutta apinoillehan on opetettu viittomakieltä. Voitaisiin siis olettaa, että apinoilla - kuten kuuroilla ihmisilläkin - asiat ovat muistissa sekä kuvana että viittomien asentoina joko koordinaatioaistin tai tuntoaistin puolella.
Koko osaa tosin englantiakin. Kokolla asioiden on siis täytynyt tallentua kuuloaistin puolellekin. Lisäksi apinoiden ollessa vastaanottavana osapuolena ne näkevät viestin, joten sanasta täytyy olla viittomavastine näköaistin puolellakin. On siis mahdollista, että sanat ovat tallentuneet aivoihin moneen kertaan ja moneen eri muotoon.
Ihmisten tekemiä viittomien väärintulkintoia on tutkittu, ja on huomattu, että kuurot kiinnittävät huomionsa viittoman muotoon eli siihen, miltä viittoma tuntuu. He eivät kiinnitä huomiotaan kovin paljon viittoman alkuperäiseen kuvalliseen asuun. Sama ilmiö on huomattu simpansseilla. Tämä puoltaa vahvasti sitä olettamusta, että tunto- tai koordinaatioaisti toimii kielen avulla tapahtuvan ajattelun keskuksena viittomakieltä osaavilla olennoilla.
Mikä aivojen alue on sitten paras kielen käsittelyyn? Ihmisten ja apinoiden yhteinen piirre, äly, on ehkä saanut alkunsa samasta pisteestä, muotojen kuvaamisesta käsien avulla. Miljoonia vuosia sitten, teknisen ajattelun ottaessaan ensimmäisiä askeliaan ihmisten ja apinoiden kantaisän muodossa, ainoa väline muotojen kuvaamiseen olivat kädet. Kuvallinen viesti on vielä tänäkin päivänä paras väline teknisen tiedon välittämiseen. Puhe on taas perinteisesti kuulunut sosiaaliseen kanssakäymiseen, kuten viestimiseen. Tämän päättelyn perusteella kuuloaistiin pohjautuva kielenkäyttö on luultavasti paras vaihtoehto.
Ihminen käyttää ajattelunsa apuvälineenä kuuloon pohjautuvaa kieltä. Tämän jokainen voi todeta helposti itsekin, me kuvittelemme sanat mielessämme. Kuurot ihmiset ja apinat joutuvat kuvittelemaan viittomat mielessään, mikä on ehkä hankalampaa kuin puheen kuvitteleminen. Voidaanko tästä siis tehdä se johtopäätös, että kuurot ihmiset ja viittomaan kykenevät apinat pystyisivät ajattelemaan helpommin, jos he osaisivat puhekieltä?
Ennen kuin näin pitkälle vietyä spekulointia aletaan harrastaa apinoiden kohdalla, pitäisi selvittää,ajattelevatko apinat mielessään vai rajoittuuko niiden kielenkäyttö itse viestimistilanteessa tapahtuvaan kielenkäyttöön. Kokon on nähty joskus viittovan itsekseen, mutta se on lopettanut heti, kun se on huomannut, että sitä on tarkkailtu. Ei tiedetä viittooko se enemmän yksin ollessaan. Jos se viittoo paljon yksin, voi olla mahdollista, että se ajattelee “kasillään” eikä pysty kuvittelemaan viittomia päässään.
Kokon älykkyyttä mitanneissa testeissä on huomattu, että Koko on suhteellisen älykäs, eikä se ole tarvinnut käsiään miettiessään vastauksia kysymyksiin. Kokon älykkyysosamäärä on noin 70-80, mikä on ihmiseen verrattuna alhainen, ei kuitenkaan vajaamielisen tasoa. Nämä älykkyystestit ovat tosin mitoitettu ihmislapsien mukaan ja mittaavat gorillojen kannalta liikaa hienomotorisia kykyjä. Lisäksi Koko usein kyllästyy kokeiden yksitoikkoisuuteen ja alkaa antaa selvästi tahallaan vääriä vastauksia, joten todellinen älykkyysosamäärä on luultavasti vielä korkeampi. On siis mahdollista, että Koko on tarpeeksi älykäs kuvittelemaan viittomat mielessään ja muodostamaan oman abstraktin maailmansa mieleensä.
Risuja
Vaikka Kokon ja muiden apinoiden suoritukset näyttävät ainakin maallikosta kiistattomilta, vielä kymmenen vuotta Koko-projektin alkamisen jälkeen muutamat tiedemiehet olivat sitä mieltä, että Kokon suoritukset eivät olleet kielenkäyttöä vaan nerokkaita sirkustemppuja. Heidän mielestään Koko ei siis ymmärtänyt mitä se teki.
Kun Washoeta, maailman ensimmäistä viittomakieltä osaavaa apinaa, alettiin kritisoida, kriitikoiden huomio kääntyi siihen, että Washoe ei osannut tehdä kysymyksiä. Washoe oppi kuitenkin kysymään, jolloin kriitikoilta putosi pohja väitteiltään.
Kokon ollessa kymmenenvuotias arvostelijat kritisoivat sanajärjestyksen puuttumista. Sanajärjestyksen puuttuessa ajatusten järjestäminen ei onnistu, jolloin pitempien ja monimutkaisempien ajatusten muodostaminen estyy. Toisaalta lyhyet ja yksinkertaiset ajatukset ovat mahdollisia, joten sanajärjestyksen puuttuminen on ainoastaan kielenkäyttöä rajoittava tekijä eikä se suinkaan estä kielenkäyttöä kokonaan.
Apinat viittovat myös paljon vähemmän kuin ihmiset. Apinat asettavat ehkä muut käsillä tehtävät askareet tärkeysjärjestyksessä viittomisen edelle. Apinoilla ei siis luultavasti ole niin pakottavaa tarvetta puhua kuin ihmisillä. Tähän viittaa myös Kokon viittomisen tiivismuotoisuus ja sen tapa liittää kaksi viittomaa yhdeksi viittomaksi. Apinat eivät myöskään harjoittele yhtä paljon kuin ihmiset. Jos apinat olisivat kiinnostuneempia puhumisesta, ne harjoittelisivat ahkerammin ja oppisivat kielen nopeammin ja paremmin. Esimerkiksi Kokoa kiinnostaa enimmäkseen primääristen tarpeiden tyydyttäminen. Huomattava osa Kokon puheesta koskeekin syömistä ja juomista. Koko tekee paljon liian tieteellisesti painottuneita mekaanisia toistoharjoituksia, jolloin sen kiinnostus kielen opiskeluun laskee. Tutkijoiden olisikin tärkeämpää keskittya Kokon kielen kokonaiskuvaan eikä pelkästään esimerkiksi sanaston määrään ja virheisiin. Jos niin tehtäisiin, Koko kiinnostuisi kielen mahdollisuuksista ja alkaisi ehkä luoda pitempiä ajatuksia kiinnostuen samalla myös sanajärjestyksen oppimisesta.
On väitetty, että Koko ei ymmärrä kieltä ja tekee “temppunsa” mekaanisesti. Pelkästään Kokon kyky kysyä osoittaa sen ymmärtävän mistä on kyse puhetilanteessa. Koko ei myöskään matki kovin paljon puhekumppaniaan vaan muodostaa omaperäisiä ajatuksia. Fracine Pattersonin mielestä kriitikoilla onkin tarve keksiä uusia kielenmäärittelemisnormeja, kun apinat täyttävät entiset. Ehkä jokin apina vielä joskus oppii sanajärjestyksen salat. Jos niin käy, tulee todistetuksi, että kielellä ja signaaleilla ei ole mitään selvää rajaa.
Entä sitten?
Kieli pitää useimmat eläimet hengissä. Viesti voi kulkea ilmassa tai vedessä valona tai äänenä. Kieli opitaan tai saadaan synnyinlahjana, ja siinä on vivahteita ja rakenteita. Apinat oppivat ihmisen kielen ja alkavat kehittää sitä itse sekä käyttää sitä työkaluna ja aseena. Kieli helpottaa ajattelua ja muodostaa oman maailmansa aivoihin. Kaikkeen tähän pystyvät sekä ihmiset että muut eläimet. Onko kielellä lajirajoja? Vastatkaa.
Carrol, John B. 1964. Kieli ja ajattelu. suomentaja Raila Ojansuu. Jyväskylä: K.J. Gummerus Osakeyhtiö.
Fabricius, Eric 1961. Etologia. suomentanut Anto Leikola. Keuruu: Kustannusosakeyhtiö Otava.
Patterson, Francine. 1981. Koko: puhuva gorilla. alkup. The education of Koko. suomentaja Paula Karlsson. Keuruu: Kustannusosakeyhtiö Otava.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.