Hei. Haluan kertoa tarinani, koska lähelläni ei ole ihmisiä joille puhua ja koska en jaksa soittaa mihinkään auttavaan puhelimeen, vaikka joskus ehkä aihetta olisi.
Olen tällä hetkellä 18-vuotias nuori nainen, omilleni muutin parisen kuukautta sitten. Saatuani välimatkaa vanhempiini (edes hieman; asun samalla paikkakunnalla), olen pystynyt miettimään sitä henkisen väkivallan määrää, jonka jouduin kohtaamaan lähinnä siitä lähtien, kun omissa ajatuksissani uskonto (nimenomaan kristinusko) oli osoittautunut surkeaksi pilaksi.
Paitsi uskonnollisen väkivallan, olen joutunut tunneköyhyyden uhriksi. Perheemme oli ja on hyvin toimeentuleva, joten ulkoisiin puitteisiin ei yhteiskunnalla ole ollut sanomista ja sisäisiin ei ole kiinnitetty riittävästi huomiota. Tunteita ei saanut näyttää kuin ehkä silloin, kun äiti jaksoi niitä sietää; enimmäkseen olen ollut liiankin hyväntuulinen. Nyt negatiivisten tunteiden osoittaminen on erittäin vaikeaa; yksin pystyn itkemään ja myöntämään pahan oloni, mutta äärimmäisen harvoin jonkun seurassa.
Ala-asteella en saanut itse päättää, menenkö uskonnon vai elämänkatsomustiedon tunneille; sen määräsi äitini. En missään vaiheessa osannut pitää uskonnon tunteja muina kuin satutunteina ja lisäksi tylsinä sellaisina. Olin muistaakseni 4. luokalla, kun aloin enemmän ajatella asiaa, ja tulin siihen tulokseen ettei minulle henk.koht. ole olemassa jumalaa tai jeesusta. Vasta viidennellä jouduin liittymään kirkkoon, koska äitini halusi erään tuttavan lapsen kummiksi ja laki määrää alle 15-vuotiaat lapset saman uskonnon ”sisälle” kuin äiti. En olisi halunnut liittyä, mutta pahempia perheriitoja välttääkseni suostuin. Ja nyttemmin olen monesti katunut suostumustani.
Yläasteelle mennessä oli selviö, että seurakuntaan kuuluva menee uskonnontunneille; tähän sääntöön ei ollut poikkeusta ja tuskin äitini olisi sen puolella ollutkaan. Kärsin siis vielä kolme vuotta uskontoa inhottavan opettajan seurassa. Olin myös koko kouluajan luokan hylkiö, joka heilutti häntäänsä pienestä huomiosta mutta jonka seuraa ei voinut harkita jos halusi ystävyyttä.
Ehkä pahimmat taistelut äitini kanssa kävin kasiluokalla, kun en halunnut mennä rippileirille. Joskus itkin, joskus raivosin, yleensä pakenin ja kieltäydyin ajattelemasta koko asiaa. Halusin Prometheus-leirille ja sinne pääsin, mutta äitini katsoi koko touhua karsaasti. Se viikko auttoi minua monessa asiassa; sain kertoa omista ajatuksistani vapaasti (en vielä tuossa vaiheessa osannut nimetä uskontoa suurimmaksi vihollisekseni, joka yritti kahlita minut paikalleni) ja itsetuntoni kohosi valtavasti.
Yläasteen jälkeen en mennyt lukioon, vaikka sen ”piti” olla itsestäänselvyys, vaan lähdin ammattikouluun. Valintaani en ole katunut. Äitini ei hyväksynyt asiaa, vaikka sukulaisten ja tuttavien osoittaessa innostustaan hän esitti olevansa samaa mieltä. Julkisivun piti olla kunnossa.
En pysty enkä pystynyt aiemminkaan puhumaan äidilleni todella vakavista aiheista, vaikka muuten tulemme toimeen hyvin. Joka ikiseen ongelmaan uskonto olisi hänen mukaansa ratkaisu. En halua edes kuunnella sitä paskaa, vaikka sitä tulisi tuutin täydeltä nonstoppina jos antaisi. Äitini hyväksyy ne ihmiset, jotka eivät usko; sen sijaan oman tyttären pitäisi mukautua äitinsä tahtoon eikä ajatella omilla aivoillaan. En yksinkertaisesti enää jaksa kiljua äidilleni, että olen ateisti, että tarvitsen aivot joilla ajatella, että uskonto veisi sen vapauden jota haluan. Uskonto kahlitsee, se ei jätä tilaa omille mielipiteille. Siitä vapaudesta en aio luopua.
Silti tuntuu pahalta, kun oma äiti ei voi hyväksyä omaa lastaan.
Eli uskonnon ei tarvitse olla kovinkaan kummoinen lahko, että se voisi aiheuttaa ahdistusta ja paljon. Tänä vuonna joudun maksamaan kirkollisveron, koska en jaksanut tapella kirkostaeroamisoikeudestani alaikäisenä. Oikeastaan voisin yrittää nyhtää verorahat äidiltäni, hänen syytäänhän on että joudun moista maksamaan...
Olen tällä hetkellä 18-vuotias nuori nainen, omilleni muutin parisen kuukautta sitten. Saatuani välimatkaa vanhempiini (edes hieman; asun samalla paikkakunnalla), olen pystynyt miettimään sitä henkisen väkivallan määrää, jonka jouduin kohtaamaan lähinnä siitä lähtien, kun omissa ajatuksissani uskonto (nimenomaan kristinusko) oli osoittautunut surkeaksi pilaksi.
Paitsi uskonnollisen väkivallan, olen joutunut tunneköyhyyden uhriksi. Perheemme oli ja on hyvin toimeentuleva, joten ulkoisiin puitteisiin ei yhteiskunnalla ole ollut sanomista ja sisäisiin ei ole kiinnitetty riittävästi huomiota. Tunteita ei saanut näyttää kuin ehkä silloin, kun äiti jaksoi niitä sietää; enimmäkseen olen ollut liiankin hyväntuulinen. Nyt negatiivisten tunteiden osoittaminen on erittäin vaikeaa; yksin pystyn itkemään ja myöntämään pahan oloni, mutta äärimmäisen harvoin jonkun seurassa.
Ala-asteella en saanut itse päättää, menenkö uskonnon vai elämänkatsomustiedon tunneille; sen määräsi äitini. En missään vaiheessa osannut pitää uskonnon tunteja muina kuin satutunteina ja lisäksi tylsinä sellaisina. Olin muistaakseni 4. luokalla, kun aloin enemmän ajatella asiaa, ja tulin siihen tulokseen ettei minulle henk.koht. ole olemassa jumalaa tai jeesusta. Vasta viidennellä jouduin liittymään kirkkoon, koska äitini halusi erään tuttavan lapsen kummiksi ja laki määrää alle 15-vuotiaat lapset saman uskonnon ”sisälle” kuin äiti. En olisi halunnut liittyä, mutta pahempia perheriitoja välttääkseni suostuin. Ja nyttemmin olen monesti katunut suostumustani.
Yläasteelle mennessä oli selviö, että seurakuntaan kuuluva menee uskonnontunneille; tähän sääntöön ei ollut poikkeusta ja tuskin äitini olisi sen puolella ollutkaan. Kärsin siis vielä kolme vuotta uskontoa inhottavan opettajan seurassa. Olin myös koko kouluajan luokan hylkiö, joka heilutti häntäänsä pienestä huomiosta mutta jonka seuraa ei voinut harkita jos halusi ystävyyttä.
Ehkä pahimmat taistelut äitini kanssa kävin kasiluokalla, kun en halunnut mennä rippileirille. Joskus itkin, joskus raivosin, yleensä pakenin ja kieltäydyin ajattelemasta koko asiaa. Halusin Prometheus-leirille ja sinne pääsin, mutta äitini katsoi koko touhua karsaasti. Se viikko auttoi minua monessa asiassa; sain kertoa omista ajatuksistani vapaasti (en vielä tuossa vaiheessa osannut nimetä uskontoa suurimmaksi vihollisekseni, joka yritti kahlita minut paikalleni) ja itsetuntoni kohosi valtavasti.
Yläasteen jälkeen en mennyt lukioon, vaikka sen ”piti” olla itsestäänselvyys, vaan lähdin ammattikouluun. Valintaani en ole katunut. Äitini ei hyväksynyt asiaa, vaikka sukulaisten ja tuttavien osoittaessa innostustaan hän esitti olevansa samaa mieltä. Julkisivun piti olla kunnossa.
En pysty enkä pystynyt aiemminkaan puhumaan äidilleni todella vakavista aiheista, vaikka muuten tulemme toimeen hyvin. Joka ikiseen ongelmaan uskonto olisi hänen mukaansa ratkaisu. En halua edes kuunnella sitä paskaa, vaikka sitä tulisi tuutin täydeltä nonstoppina jos antaisi. Äitini hyväksyy ne ihmiset, jotka eivät usko; sen sijaan oman tyttären pitäisi mukautua äitinsä tahtoon eikä ajatella omilla aivoillaan. En yksinkertaisesti enää jaksa kiljua äidilleni, että olen ateisti, että tarvitsen aivot joilla ajatella, että uskonto veisi sen vapauden jota haluan. Uskonto kahlitsee, se ei jätä tilaa omille mielipiteille. Siitä vapaudesta en aio luopua.
Silti tuntuu pahalta, kun oma äiti ei voi hyväksyä omaa lastaan.
Eli uskonnon ei tarvitse olla kovinkaan kummoinen lahko, että se voisi aiheuttaa ahdistusta ja paljon. Tänä vuonna joudun maksamaan kirkollisveron, koska en jaksanut tapella kirkostaeroamisoikeudestani alaikäisenä. Oikeastaan voisin yrittää nyhtää verorahat äidiltäni, hänen syytäänhän on että joudun moista maksamaan...
Vastaukset 8
Vanhimmat
....sä oot jo kaksi pitkää kuukautta ollut omillasi.....so. pitkä aika??? Jos äitisi on tuonut kielteisen kuvan uskonnosta, niin se ei merkitse että totuus on kuitenkaan tuo esittämäsi.Uskonnot sitoaa ja niillä alistetaan!USKO Jeesukseen Kristukseen tuo todellisen vapauden, ja näillä kahdella on vissi ero.Ja tämä jälkimmäinenhän sulta on löytämättä/ kokematta jne.No kunhan nyt aikasi nautit omillaan olostasi, tulet varmaan arvostamaan kotiasi, äitiäsi jne.Aika tulee tekemään sen.Palataan vaikka 1v kuluttua asiaan takas, silloin on kulunut 1v 2kk ja voi olla ja onkin toinen ääni kellossa, jäädään odottamaan.Siunausta.
Ja koska jokainen todellakin saa päättää itse, on mielestäni kohtuullisen kapeakatseista, vastuutonta, epäempaattista ja -eettistä ryhtyä neuvomaan ihmistä valitsemaan/löytämään "se toinen" vaihtoehto.
Itselleni yksi elämän hienouksista ja rikkauksista on siinä, että osaa arvostaa toista ihmistä, siitä huolimatta, että hän ajattelee toisin kuin itse ajattelee.
Itse olen eronnut kirkosta, vaikka kaikki sukulaiseni ja suuri osa tuttavistani kirkkoon kuuluvatkin. Ja kuuluupa ystäväpiiriini muutama nuori pappikin. Ja homma toimii...
Tsemppiä sinulle "kristinuskon uhri". Ehkä sinun äitisikin pitäisi ymmärtää, että eihän uskonnon perimmäinen sanoma taida kehottaa rakentamaan muureja, vaan pikemminkin purkamaan niitä...
Jos äiti ja teinitytär ei tule toimeen, niin vika ei aina ole uskonnossa. Jos vanhemmat tahtovat ohjailla sinua valinnoissa (sanoit 4. luokalla, eli n.10 vuotiaana) niin se on normaalia, ei lahkolaisuutta.
Tekstisi kertoo siitä, että vanhempasi ovat sallineet monta asiaa pienelle lapselle, vaikka eivät ole pitäneet niitä hyvinä. Oletko hemmoteltu?
Vanhemmat eivät aina ole oikeassa, sen ymmärtäminen kuuluu aikuiseksi kasvamiseen.
Mitä tulee uskontoihin, niin ne ovat toiveajattelua ja todellisuuspakoa.
Ota elämänohjat omiin käsiisi, jos jätät ne Jeesuksen käsiin, niin niitä heiluttelee ihan muut kuin Jeesus itse.
Ikävää, että välit äitiisi on vaikeat. Sellasta se usein on tuossa iässä. En kuitenkaan ymmärrä, mitä tekemistä asialla on uskonnon kanssa. Nähtävästi et ole ollut uskonnon kanssa muussa tekemisessä kuin koulun uskonnon tunnilla. Kyllä uskonnon opiskelu kuuluu yleissivistykseen, ei siitä uhreja tule.
Mielestäni olet vanhempiesi uhri, etkä kristiuskon.
mielestäni äitisi ja kristinusko ovat kaksi eri asiaa. olet äitisi uhri etkä kristinuskon, jos jonkun uhri pitää olla.
niin voitko antaa anteeksi äidillesi? Mutta toki että äitisi ymmärtäis että myös itsekki, ei pakolla.
Se, että väärä kuva kristinuskosta saa väärän kuvan niin siitä saa kärsiä sekä koko perhe jne..
Muista kaikesta huolimatta että, Jeesus pelastaa. ;)
Anteeksi, jos tuputan.