On sellaisiakin uskovia, jotka eivät koe tarpeelliseksi selvittää, mitä sovitus tarkoittaa eli mitä siinä hetkessä tapahtui, kun Jumala sovitti maailman Kristuksessa itsensä kanssa.
Heistä on paljon tärkeämpää uhrata aikaansa esim. sen korostamiseen, että "uusi luomus" näkyy meissä.
Ex-helluntailaisena tiedän, mistä tällainen tarve kumpuaa: äärimmäisen epäterveestä opista, jossa on itse asiassa seassa aikamoinen annos kalvinismia.
Kalvinistithan uskoivat jo 1600-luvulla, että Jumalan armo oli nähtävissä peräti maallisen elämän siunauksissa - 1900-luvulla maailmaan tupsahtanut menestysteologia oli kalvinismin jälkeläinen ties monennessako polvessa.
"Uusi luomus näkyy ulospäin"-vouhotus - jollaisella Paavali ei lukijoitaan kiusaa - on tätä samaa sukua.
Tämä oppi on monella tapaa raamatunvastainen, mm. seuraavista syistä:
1. Me emme ole itsemme omia, joten meidän ei tarvitse eikä meidän kuulu vaivata tuollaisilla asioilla päätämme.
2. Emme me osaa arvioida itseämme emmekä jotain mystisiä "muutoksia" itsessämme, koska meidän on mahdotonta astua itsemme ulkopuolelle ja tarkkailla puolueettomin silmin itseämme.
3. Jo silkka itsearviointi edellyttäisi totuudellista muistikuvaa eilisestä tai toissaviikkoisesta tai viimevuotisesta itsestämme voidaksemme vakuuttua "muuttumisestamme", mikä sekin on raamatunvastaista, koskapa Jumalan armon ansiosta eilisiä ei tarvitse muistella.
4. Sellaista "meitä", jonka tarvitsisi ylipäätään huolehtia muuttumisestaan tai pohtia sellaista, EI OLE OLEMASSA, sillä Paavali kirjoittaa: "Enää en elä minä, vaan Kristus minussa." Jeesuksesta Kristuksesta ERILLISTÄ uskovan minuutta ole olemassa.
Tuossa muutamia seikkoja, jotka osoittavat tällaisen hömpötyksen turhaksi
Ymmärrän toki, jos tämä ei käy monen kristityn pirtaan, koska kaikki sellainen, jossa Kristus on konkreettisesti kaiken keskuksena emmekä me itse, vaikuttaa olevan monille kovin vastenmielistä.
Heistä on paljon tärkeämpää uhrata aikaansa esim. sen korostamiseen, että "uusi luomus" näkyy meissä.
Ex-helluntailaisena tiedän, mistä tällainen tarve kumpuaa: äärimmäisen epäterveestä opista, jossa on itse asiassa seassa aikamoinen annos kalvinismia.
Kalvinistithan uskoivat jo 1600-luvulla, että Jumalan armo oli nähtävissä peräti maallisen elämän siunauksissa - 1900-luvulla maailmaan tupsahtanut menestysteologia oli kalvinismin jälkeläinen ties monennessako polvessa.
"Uusi luomus näkyy ulospäin"-vouhotus - jollaisella Paavali ei lukijoitaan kiusaa - on tätä samaa sukua.
Tämä oppi on monella tapaa raamatunvastainen, mm. seuraavista syistä:
1. Me emme ole itsemme omia, joten meidän ei tarvitse eikä meidän kuulu vaivata tuollaisilla asioilla päätämme.
2. Emme me osaa arvioida itseämme emmekä jotain mystisiä "muutoksia" itsessämme, koska meidän on mahdotonta astua itsemme ulkopuolelle ja tarkkailla puolueettomin silmin itseämme.
3. Jo silkka itsearviointi edellyttäisi totuudellista muistikuvaa eilisestä tai toissaviikkoisesta tai viimevuotisesta itsestämme voidaksemme vakuuttua "muuttumisestamme", mikä sekin on raamatunvastaista, koskapa Jumalan armon ansiosta eilisiä ei tarvitse muistella.
4. Sellaista "meitä", jonka tarvitsisi ylipäätään huolehtia muuttumisestaan tai pohtia sellaista, EI OLE OLEMASSA, sillä Paavali kirjoittaa: "Enää en elä minä, vaan Kristus minussa." Jeesuksesta Kristuksesta ERILLISTÄ uskovan minuutta ole olemassa.
Tuossa muutamia seikkoja, jotka osoittavat tällaisen hömpötyksen turhaksi
Ymmärrän toki, jos tämä ei käy monen kristityn pirtaan, koska kaikki sellainen, jossa Kristus on konkreettisesti kaiken keskuksena emmekä me itse, vaikuttaa olevan monille kovin vastenmielistä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Moni kuvittelee, että tämä uuden luomuksen "näkyminen" ulospäin on elintärkeää, jotta uskosta osattomat ihmiset haluaisivat ja ymmärtäisivät tulla uskoon. Heiltä tuppaa unohtumaan, että Jeesuksen hengellisyys näkyi ulospäin sillä tavoin, että uskosta osattomat ihmiset tapattivat hänet jumalanpilkkaajana. Eli hirveän hyvä perustelu ei tuokaan ole itsensä piinaamiselle (sen suhteen, näkyykö minusta ulospäin se, että minä olen uusi luomus).
En keksi kuin kaksi motiivia tällaiselle koohkaamiselle, jossa korostetaan ihan Raamattua (päin mäntyä) siteeraten sitä, että uusi luomus "näkyy ulospäin". Molemmat näistä otiiveista ovat lihallisia.
Ensinnäkin tällainen tarve tahi koohkaaminen voi syntyä ajatuksesta: "Mitähän nuo muut minusta ajattelevat?" joka on lihallinen siksi, että se ei perustu Jumalan rakkauteen minua ja kanssaihmisiäni kohtaan - joka noin ajattelee, yrittää turhaan ansaita jotakin - hyväksyntää, rakkautta tms.
Toinen motiivi on paljon, paljon kierompi: se pukeutuu jumalisuuden kaapuun, mutta sen ytimessä on ajatus siitä, että henkilö EROTTUU muista edukseen, tässä tapauksessa sen verran hengellisenä olentona, että tämä hengellisyys ihan peräti NÄKYY, on jotenkin HAVAITTAVISSA.
Aika surullista, että tällaisia virtauksia ilmaantuu rääkkäämään Jumalan lapsia.