Koen, että Suomessa pyritään uuden tyyppiseen erottelupolitiikkaan, joka ei ole yhtään vähemmän vakava kuin muutkaan vastaavat. Yhteiskunta ei ole itsekseen jakautumassa kahtia (köyhiin ja rikkaisiin) ja keskiluokka häviämässä vaan prosessia ajetaan aktiivisesti läpi, mahdollisesti yli perinteisten puoluerajojen. Vaikka lakiuudistuksilla parannetaan esimerkiksi homoseksuaalien asemaa, samalla heikennetään keiden tahansa ahdingossa olevien ihmisten asemaa ja mahdollisuuksia pitää puoliaan toista osapuolta vastaan. Ei siis suinkaan paranneta kaikkien asemaa. Tämä näkyy monissa päätöksissä ja myös lakiuudistuksissa 20.vuosisadalla.
Samaan aikaan erottelupolitiikkaa vahvistetaan mielenterveyspuheilla ja -opeilla. Ihmisten pahoinvoinnista tehdään sairautta, vaikka reaktio olosuhteisiin on luonnollinen. Vetoamalla mielenterveyteen siirretään sekä huomio että vastuu teoista kohteelle ja pois yhteiskunnasta. Jos esimerkiksi sinun mahdollisuutesi vaikuttaa omaan elämääsi ja hallita sitä viedään laeilla tai muilla keinoin etkä pysty tekemään mitään, on luonnollista, että masennut. Jos kimppuusi käydään pitkään joka suunnasta, se lopulta rikkoo sinut. Huonoimmillaan mielenterveyslääketiede ja -lääkintä on myös itseään toteuttavaa. Ongelmana en pidä sitä, että meillä on olemassa diagnooseja vaan sitä, että niiden yhteydessä peitetään tavat ja toiminnat, joilla yhteiskunta ja aputoimet itse aiheuttavat näitä sairauksia ja vammoja.
Useimpiin alistamisiin on pyritty liittämään genetiikkaa. On tutkittu kallonmuotoja, kädenmuotoja, puhuttu ihon väreistä ja et. piirteistä, mitattu aivokurkiaisen pituutta, julistettu oikeanlaista perimää, puhuttu sukupuolelle ominaisesta hysteriasta jne. On paranneltu ihmisiä ja yhteiskuntaa. Nyt jälleen haetaan syytä pahoinvointiin kehosta eikä yhteiskunnasta ja olosuhteista. Välillä keskustelu saa lähes uskonnollisia piirteitä ja siihen liittyy myös uskonnoille ominaista toimintaa.
Miksi tällaista erottelupolitiikkaa on niin helppoa ajaa läpi jollakin verukkeella vuosisata toisensa jälkeen, kaikista lupauksista ja sopimuksista huolimatta? Koska se vetoaa ihmisen heikkouksiin. Kateuteen, itsetunnon puutteeseen, loukkaantumisen tunteisiin, ahneuteen, jopa sadistisuuteen jne. ja myös pelkoon. Aidan toisella puolella joku saa enemmän tai ilmaiseksi tai siellä on muuten vain kivampaa. Joidenkin mielestä muut taas kuuluvat sinne aidan toiselle puolelle. Joskus niin rankasti, että ihmiskunta muistaa sen aina. Toisen ihmisen ihmisarvon halveksuminen on toisen ihmisen ihmisarvon halveksumista oli kohteena kuka hyvänsä. Harva miettii, olisiko aidon oikeasti valmis vaihtamaan osia, ilman mitään mediahuomiota.
Esimerkiksi vihapuheista on puhuttu paljon, mutta harva ajattelee, millaisia seurauksia on työttömiin kohdistuvilla vihapuheilla ja negatiiviseen työtön-kuvaan perustuvilla poliittisilla toimilla: on helppo murtaa kaikkien perusturvaa.
Toinen syy, miksi erottelupolitiikan läpiajo on niin helppoa, on se, että jos joku tavis tai muu esittää kysymyksiä ja kyseenalaistaa suunnan, hänet tuomitaan herkästi lapselliseksi tai rettelöitsijäksi tai foliohatuksi tai salaliittoteoreetikoksi. Kaikilla näillä sanoilla siis pelleksi. Eikö se ollutkaan niin, ettei huonoja kysymyksiä ole? Tai että valtio olemme me kaikki? Lopulta hyväksytyintä on kapinoida siten kuin käsketään, samalla tavalla kuin kaikki, eikä kyseenalaistaa jotakin sellaista, jota muut eivät vielä kyseenalaista.
Luottamus on luonnollista. Se pitää ihmisen järjissään, että on asioita ja ihmisiä, joihin voi luottaa.
Mutta jos luottamukselle ei ole mitään katetta, se loppuu aikanaan. On hurjaa puhua Suomessa erottelupolittiikasta, mutta siltä kokonaisuus vaan näyttää. Se, että jokin on joskus ollut hyvin tai että jokin on juuri nyt paremmin kuin jossakin sotatilavaltiossa, ei tarkoita sitä, että hyvä olisi ikuista ilman sen puolustamista. Onko todella niin, ettei hyvinvointiyhteiskuntaan ole varaa, jos on kuitenkin varaa luoda kahtia jakautunutta yhteiskuntaa? Onko tarkoitus, että koko järjestelmä suojelee vain toista puolikasta? Ja kuka saa valita ketä?
Jos kahtiajakautuminen jatkuu, sillä on vaikutuksia yhteiskuntaan ja arkeen. Turvallisuuteen, työelämään, liikkumiseen, oikeuksiin, elinympäristöön, oman arjen vakauteen jne. Näin ainakin muualla maailmassa erityyyppisissä valtioissa ja historiassa. Joskus toisen hyvä voikin olla myös oma hyvä, joko välittömästi tai myöhemmin.
Kun on kyse valtiosta ja demokratiasta, johtotehtävissä työskentelevien pitäisi olla vastuussa kaikille muille ihmisille. Nyt näyttää siltä, että asetelmaa käännetään toisinpäin. Onko kyse enää edes edustuksellisesta demokratiasta, jos kunnolliset perustelut, kunnolliset faktat ja vastuu puuttuvat, eikä siitä ilmeisesti tarvitse edes välittää? Suomen kahtiajakautuminen sekä kaikentyyppisen vallan keskittäminen vähän kerrallaan vain pienelle ryhmälle ihmisiä, on valtava turvallisuusriski kaikelle.
Samaan aikaan erottelupolitiikkaa vahvistetaan mielenterveyspuheilla ja -opeilla. Ihmisten pahoinvoinnista tehdään sairautta, vaikka reaktio olosuhteisiin on luonnollinen. Vetoamalla mielenterveyteen siirretään sekä huomio että vastuu teoista kohteelle ja pois yhteiskunnasta. Jos esimerkiksi sinun mahdollisuutesi vaikuttaa omaan elämääsi ja hallita sitä viedään laeilla tai muilla keinoin etkä pysty tekemään mitään, on luonnollista, että masennut. Jos kimppuusi käydään pitkään joka suunnasta, se lopulta rikkoo sinut. Huonoimmillaan mielenterveyslääketiede ja -lääkintä on myös itseään toteuttavaa. Ongelmana en pidä sitä, että meillä on olemassa diagnooseja vaan sitä, että niiden yhteydessä peitetään tavat ja toiminnat, joilla yhteiskunta ja aputoimet itse aiheuttavat näitä sairauksia ja vammoja.
Useimpiin alistamisiin on pyritty liittämään genetiikkaa. On tutkittu kallonmuotoja, kädenmuotoja, puhuttu ihon väreistä ja et. piirteistä, mitattu aivokurkiaisen pituutta, julistettu oikeanlaista perimää, puhuttu sukupuolelle ominaisesta hysteriasta jne. On paranneltu ihmisiä ja yhteiskuntaa. Nyt jälleen haetaan syytä pahoinvointiin kehosta eikä yhteiskunnasta ja olosuhteista. Välillä keskustelu saa lähes uskonnollisia piirteitä ja siihen liittyy myös uskonnoille ominaista toimintaa.
Miksi tällaista erottelupolitiikkaa on niin helppoa ajaa läpi jollakin verukkeella vuosisata toisensa jälkeen, kaikista lupauksista ja sopimuksista huolimatta? Koska se vetoaa ihmisen heikkouksiin. Kateuteen, itsetunnon puutteeseen, loukkaantumisen tunteisiin, ahneuteen, jopa sadistisuuteen jne. ja myös pelkoon. Aidan toisella puolella joku saa enemmän tai ilmaiseksi tai siellä on muuten vain kivampaa. Joidenkin mielestä muut taas kuuluvat sinne aidan toiselle puolelle. Joskus niin rankasti, että ihmiskunta muistaa sen aina. Toisen ihmisen ihmisarvon halveksuminen on toisen ihmisen ihmisarvon halveksumista oli kohteena kuka hyvänsä. Harva miettii, olisiko aidon oikeasti valmis vaihtamaan osia, ilman mitään mediahuomiota.
Esimerkiksi vihapuheista on puhuttu paljon, mutta harva ajattelee, millaisia seurauksia on työttömiin kohdistuvilla vihapuheilla ja negatiiviseen työtön-kuvaan perustuvilla poliittisilla toimilla: on helppo murtaa kaikkien perusturvaa.
Toinen syy, miksi erottelupolitiikan läpiajo on niin helppoa, on se, että jos joku tavis tai muu esittää kysymyksiä ja kyseenalaistaa suunnan, hänet tuomitaan herkästi lapselliseksi tai rettelöitsijäksi tai foliohatuksi tai salaliittoteoreetikoksi. Kaikilla näillä sanoilla siis pelleksi. Eikö se ollutkaan niin, ettei huonoja kysymyksiä ole? Tai että valtio olemme me kaikki? Lopulta hyväksytyintä on kapinoida siten kuin käsketään, samalla tavalla kuin kaikki, eikä kyseenalaistaa jotakin sellaista, jota muut eivät vielä kyseenalaista.
Luottamus on luonnollista. Se pitää ihmisen järjissään, että on asioita ja ihmisiä, joihin voi luottaa.
Mutta jos luottamukselle ei ole mitään katetta, se loppuu aikanaan. On hurjaa puhua Suomessa erottelupolittiikasta, mutta siltä kokonaisuus vaan näyttää. Se, että jokin on joskus ollut hyvin tai että jokin on juuri nyt paremmin kuin jossakin sotatilavaltiossa, ei tarkoita sitä, että hyvä olisi ikuista ilman sen puolustamista. Onko todella niin, ettei hyvinvointiyhteiskuntaan ole varaa, jos on kuitenkin varaa luoda kahtia jakautunutta yhteiskuntaa? Onko tarkoitus, että koko järjestelmä suojelee vain toista puolikasta? Ja kuka saa valita ketä?
Jos kahtiajakautuminen jatkuu, sillä on vaikutuksia yhteiskuntaan ja arkeen. Turvallisuuteen, työelämään, liikkumiseen, oikeuksiin, elinympäristöön, oman arjen vakauteen jne. Näin ainakin muualla maailmassa erityyyppisissä valtioissa ja historiassa. Joskus toisen hyvä voikin olla myös oma hyvä, joko välittömästi tai myöhemmin.
Kun on kyse valtiosta ja demokratiasta, johtotehtävissä työskentelevien pitäisi olla vastuussa kaikille muille ihmisille. Nyt näyttää siltä, että asetelmaa käännetään toisinpäin. Onko kyse enää edes edustuksellisesta demokratiasta, jos kunnolliset perustelut, kunnolliset faktat ja vastuu puuttuvat, eikä siitä ilmeisesti tarvitse edes välittää? Suomen kahtiajakautuminen sekä kaikentyyppisen vallan keskittäminen vähän kerrallaan vain pienelle ryhmälle ihmisiä, on valtava turvallisuusriski kaikelle.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.