Kuinka kauniilta näyttikään koivukuja syksyisissä väreissään, Ester-täti ei ollut maalannut tästä taulua, vaikka oli maalannut niin kauniita tauluja maisemista, Viherkosken sillastakin yhden. Koivukuja päättyi vaaleaksi rapatun talon pihaan, josta se jatkui leveänä polkuna peltojen välistä alas rantaan.
Avain löytyi tutulta paikalta aitasta, ovenpielen naulasta. Eteisessä huutelin hyviä päiviä, katsoin keittiöön, pöydällä tyhjä maitolasi ja voileipälautanen, lääkkeet oli otettu, rollaattori oli unohtunut pöydän viereen. Keittiöstä kävelin tuvan poikki, siitä työhuoneeseen, pääoven eteiseen ja makuuhuoneeseen jossa Ester-täti hentona ja hauraana istui sänkynsä laidalla. - Hyvää päivää täti, hymyilin ja halasin, kuinka voit? - Jaha, kiitos, sinä tulit minua hakemaan, tässä on tämä kassi, katselin siihen valmiiksi vaatteita, voitko ottaa ne tuolta kaapista? Hän puristi tyhjää kassia kädessään, vaatekaappien ovet olivat auki. Otin kassin ja järjestyksessä käytiin läpi kaikki mitkä hän oli katsonut valmiiksi. Alusvaatteita ja sukkia, liivihame ja pusero, kokomekko ja villatakki. Vaatteet eivät olleet uusia, jotkut paikattuja, siististi kylläkin, pienin sievin pistoin niinkuin vanhan kansakoulunopettajan taidoilla sopi tehdäkkin. Osa vaatteista oli tädin itsensä ompelemia, puolihame ja puserokin jotka hän halusi vaihtaa päälleen. - Otetaan vielä tuo pusero tuolta henkarista, jos tämä likaantuu niin voin vaihtaa toisen.
Täti istui tuolille, avasi yöpöydän laatikon ja kassin taskuun sujahtivat pieni peili, kampa ja herätyskello, sillä aikaa petasin sängyn ja peittelin sen poppanapeitolla, tädin tekemällä. - Istun täällä sillä aikaa kun viet roskat, kasteletko kukat salista samalla. Ruokailuhuone ja sali olivat suuria, pinta-alaltaan melkein puolet talosta, seinillä oli Ester-tädin maalaamia tauluja, se kaunein taulu Viherkosken sillastakin. Taas pysähdyin siihen, katsomaan taulun kesäistä päivää, auringon valoa ja varjoja sekä sillan alitse kuohuavaa virtaa ....
Ojensin Ester-tädille kävelykepin ja autoin hänet ylös tuolilta. Eteisessä noudattaen neuvoani hän valitsi lämpimämmän takin, nythän on syksy ja ilmat viilenisivät päivä päivältä ja jalkineiksi lämminvuoriset syyssaappaat. Autoin takin päälle, kaulaliinan kaulaan ja harmaiden hiusten suojaksi hän asetteli huolellisesti harmaan lierillisen hatun. Aamutossut pakattiin muovikassiin mukaan otettaviksi.
Eteisestä talutin tädin työhuoneeseen johon jätettiin turvapuhelimen ranneke, töpselit hän halusi pois seinästä. - Sano äidillesi että huolehtii näistä ja palauttaa kun en niitä enää tarvitse. Työpöydän laatikosta hän halusi rahapussin, pöydältä silmälsit ja naistenlehden joka oli eilen tullut postista.
Tuvan pirtinpöytä oli vuorattu sanomalehdillä ja niiden päällä oli telineessä puolivalmiiksi maalattu taulu, ikkunasta peltojen yli rantaan avautuva maisema, maaliputkilot ja pensselit olivat levällään pöydällä. Tuvan seiniä peittivät Ester-tädin solmimat seinävaatteet ja raanut. Seinäkello oli joitakin vuosia sitten edesmenneen puolison tekemä, sitä ei ollut kukaan vetänyt, oli hiljaista. Keittiöstä hain lääkedosetin ja sinne unohtuneen rollaattorin.
Talutin tädin sivuovesta ulos, portaat alas ja auton luokse. Kukkapenkistä hän huomasi vielä kukkivan kesäkukan, jonka hän halusi ottaa mukaan. Autoin tädin autoon, kassi takapenkille, rollaattori takakonttiin ja annoin hänelle sen kukan kukkapenkistä. Avaimen palautin aitaan, ovenpielen naulaan.
Autossa täti katseli vain eteensä, juttelin niitä näitä kun matkaa keskustaan oli noin 10 kilometriä. Pankista hän halusi hakea rahaa. -Paljonkohan sitä tarvitsen, hän katsoi kysyvästi haalean sinisillä silmillään. - Ehkä parisataa euroa olisi sopiva summa? Myönsin ja saahan sitä hakea lisää jos tarvitsee. Pankin rouvat olivat tädille tuttuja ja heitä varten oli se kukka sieltä kukkapenkistä. Kukkasesta kiiteltiin, sille haettiin vettä pikku maljakkoon ja rouvat ja täti toivottelivat hyvää jatkoa puolin ja toisin.
Kun pysäytin auton vanhainkodin pihaan pääoven eteen istui täti hiljaa katsellen edessään olevaa ovea. - Tämä on sitten se minun toinen kotini, hän vihdoin totesi huokaisten ja kääntyi katsomaan minua suurin haaleansinisin silmin. Mitäpä siihen vastaat, kun sanat pysäyttävät, myönnät vain hiljaa, voihan sen asian näinkin ajatella. Kuljimme yhdessä ovesta sisään, hän keppiinsä tukeutuen, minulla kassi jossa kaikki mitä hän tarvitsi ja rollaattori. Hoitaja toivotti tervetulleeksi ja näytti meille tädille varatun huoneen, kaapit ja yöpöydän. Tyhjensin kassin kysyen mihin hän halusi vaatteet ja tavarat laittaa. Väsyneenä täti halusi levätä, autoin hänet sängylle pitkäkseen, riisuin kengät ja vedin viltin jalkojen päälle. Siinä hän makasi kyljellään katsoen jonnekkin. Silitin tukkaa ja poskea, puristin kädestä, kohta on ruokailu, hoitajat tulevat hakemaan. Siihen hän jäi, toinen käsi posken alla, ajatellen jotakin, ehkä mennyttä, ehkä tulevaa, ehkä tätä hetkeä tai ehkä ei mitään, kuka sen tietää.
Täti jaksoi sen talven, keväällä sairaus vei voimat ja toukokuussa kun koivukuja puhkesi uuteen vihreyteen, täti nukkui pois. Isotädillä (mummoni sisar) jolla ei ollut omia lapsia oli minulle paljon antaa, yksi opetuksista oli, mitä teet, tee se hyvin ja rakkaudella. Muutama vuosi on kulunut tädin pois menosta, vieläkin mietin, sitäkin päivää, jollon hain tädin kotoa vanhainkotiin. Miksei hän sanonut mitään, ei katsonut ympärilleen, kun talutin huoneesta toiseen, läpi talon, ulos ovesta, pihasta, eletystä elämästä. Jäi vain tyhjä talo, pihapiiri, hiljaisuus. Oliko kukka pankin rouville hyvästijättö, ettei olisi heillekkään mitään velkaa vuosien jälkeen... kukka kiitokseksi menneestä. Entä mitä mietit vanhainkodissa kaiken eletyn elämän jälkeen. Löytyykö vastaus luopumiseen, kun on ollut aikaa jättää elämälle hyvästit ja "tämä on sitten se minun toinen kotini", vanhainkoti.
Avain löytyi tutulta paikalta aitasta, ovenpielen naulasta. Eteisessä huutelin hyviä päiviä, katsoin keittiöön, pöydällä tyhjä maitolasi ja voileipälautanen, lääkkeet oli otettu, rollaattori oli unohtunut pöydän viereen. Keittiöstä kävelin tuvan poikki, siitä työhuoneeseen, pääoven eteiseen ja makuuhuoneeseen jossa Ester-täti hentona ja hauraana istui sänkynsä laidalla. - Hyvää päivää täti, hymyilin ja halasin, kuinka voit? - Jaha, kiitos, sinä tulit minua hakemaan, tässä on tämä kassi, katselin siihen valmiiksi vaatteita, voitko ottaa ne tuolta kaapista? Hän puristi tyhjää kassia kädessään, vaatekaappien ovet olivat auki. Otin kassin ja järjestyksessä käytiin läpi kaikki mitkä hän oli katsonut valmiiksi. Alusvaatteita ja sukkia, liivihame ja pusero, kokomekko ja villatakki. Vaatteet eivät olleet uusia, jotkut paikattuja, siististi kylläkin, pienin sievin pistoin niinkuin vanhan kansakoulunopettajan taidoilla sopi tehdäkkin. Osa vaatteista oli tädin itsensä ompelemia, puolihame ja puserokin jotka hän halusi vaihtaa päälleen. - Otetaan vielä tuo pusero tuolta henkarista, jos tämä likaantuu niin voin vaihtaa toisen.
Täti istui tuolille, avasi yöpöydän laatikon ja kassin taskuun sujahtivat pieni peili, kampa ja herätyskello, sillä aikaa petasin sängyn ja peittelin sen poppanapeitolla, tädin tekemällä. - Istun täällä sillä aikaa kun viet roskat, kasteletko kukat salista samalla. Ruokailuhuone ja sali olivat suuria, pinta-alaltaan melkein puolet talosta, seinillä oli Ester-tädin maalaamia tauluja, se kaunein taulu Viherkosken sillastakin. Taas pysähdyin siihen, katsomaan taulun kesäistä päivää, auringon valoa ja varjoja sekä sillan alitse kuohuavaa virtaa ....
Ojensin Ester-tädille kävelykepin ja autoin hänet ylös tuolilta. Eteisessä noudattaen neuvoani hän valitsi lämpimämmän takin, nythän on syksy ja ilmat viilenisivät päivä päivältä ja jalkineiksi lämminvuoriset syyssaappaat. Autoin takin päälle, kaulaliinan kaulaan ja harmaiden hiusten suojaksi hän asetteli huolellisesti harmaan lierillisen hatun. Aamutossut pakattiin muovikassiin mukaan otettaviksi.
Eteisestä talutin tädin työhuoneeseen johon jätettiin turvapuhelimen ranneke, töpselit hän halusi pois seinästä. - Sano äidillesi että huolehtii näistä ja palauttaa kun en niitä enää tarvitse. Työpöydän laatikosta hän halusi rahapussin, pöydältä silmälsit ja naistenlehden joka oli eilen tullut postista.
Tuvan pirtinpöytä oli vuorattu sanomalehdillä ja niiden päällä oli telineessä puolivalmiiksi maalattu taulu, ikkunasta peltojen yli rantaan avautuva maisema, maaliputkilot ja pensselit olivat levällään pöydällä. Tuvan seiniä peittivät Ester-tädin solmimat seinävaatteet ja raanut. Seinäkello oli joitakin vuosia sitten edesmenneen puolison tekemä, sitä ei ollut kukaan vetänyt, oli hiljaista. Keittiöstä hain lääkedosetin ja sinne unohtuneen rollaattorin.
Talutin tädin sivuovesta ulos, portaat alas ja auton luokse. Kukkapenkistä hän huomasi vielä kukkivan kesäkukan, jonka hän halusi ottaa mukaan. Autoin tädin autoon, kassi takapenkille, rollaattori takakonttiin ja annoin hänelle sen kukan kukkapenkistä. Avaimen palautin aitaan, ovenpielen naulaan.
Autossa täti katseli vain eteensä, juttelin niitä näitä kun matkaa keskustaan oli noin 10 kilometriä. Pankista hän halusi hakea rahaa. -Paljonkohan sitä tarvitsen, hän katsoi kysyvästi haalean sinisillä silmillään. - Ehkä parisataa euroa olisi sopiva summa? Myönsin ja saahan sitä hakea lisää jos tarvitsee. Pankin rouvat olivat tädille tuttuja ja heitä varten oli se kukka sieltä kukkapenkistä. Kukkasesta kiiteltiin, sille haettiin vettä pikku maljakkoon ja rouvat ja täti toivottelivat hyvää jatkoa puolin ja toisin.
Kun pysäytin auton vanhainkodin pihaan pääoven eteen istui täti hiljaa katsellen edessään olevaa ovea. - Tämä on sitten se minun toinen kotini, hän vihdoin totesi huokaisten ja kääntyi katsomaan minua suurin haaleansinisin silmin. Mitäpä siihen vastaat, kun sanat pysäyttävät, myönnät vain hiljaa, voihan sen asian näinkin ajatella. Kuljimme yhdessä ovesta sisään, hän keppiinsä tukeutuen, minulla kassi jossa kaikki mitä hän tarvitsi ja rollaattori. Hoitaja toivotti tervetulleeksi ja näytti meille tädille varatun huoneen, kaapit ja yöpöydän. Tyhjensin kassin kysyen mihin hän halusi vaatteet ja tavarat laittaa. Väsyneenä täti halusi levätä, autoin hänet sängylle pitkäkseen, riisuin kengät ja vedin viltin jalkojen päälle. Siinä hän makasi kyljellään katsoen jonnekkin. Silitin tukkaa ja poskea, puristin kädestä, kohta on ruokailu, hoitajat tulevat hakemaan. Siihen hän jäi, toinen käsi posken alla, ajatellen jotakin, ehkä mennyttä, ehkä tulevaa, ehkä tätä hetkeä tai ehkä ei mitään, kuka sen tietää.
Täti jaksoi sen talven, keväällä sairaus vei voimat ja toukokuussa kun koivukuja puhkesi uuteen vihreyteen, täti nukkui pois. Isotädillä (mummoni sisar) jolla ei ollut omia lapsia oli minulle paljon antaa, yksi opetuksista oli, mitä teet, tee se hyvin ja rakkaudella. Muutama vuosi on kulunut tädin pois menosta, vieläkin mietin, sitäkin päivää, jollon hain tädin kotoa vanhainkotiin. Miksei hän sanonut mitään, ei katsonut ympärilleen, kun talutin huoneesta toiseen, läpi talon, ulos ovesta, pihasta, eletystä elämästä. Jäi vain tyhjä talo, pihapiiri, hiljaisuus. Oliko kukka pankin rouville hyvästijättö, ettei olisi heillekkään mitään velkaa vuosien jälkeen... kukka kiitokseksi menneestä. Entä mitä mietit vanhainkodissa kaiken eletyn elämän jälkeen. Löytyykö vastaus luopumiseen, kun on ollut aikaa jättää elämälle hyvästit ja "tämä on sitten se minun toinen kotini", vanhainkoti.
Vastaukset 2
Vanhimmat
liikuttava tarina,ihan meinasi tippa tulla linssiin:(
... tekstin rytmi saa kaappikellon mieleen tikittämään. Sellainen rauhallinen poljento...
Jäin miettimään tuota Isotätisi tapaa lähteä kodistaan. Ehkäpä hän oli jo luopunut mielessään siitä kaiksesta, tiesi mihin on menossa. Ei kapinaa eikä enää kaipuutakaan, takaisin menneisiin aikoihin.
Saman sisäänpäinkääntymiseen ja luopumiseen, vapaasta tahdosta, törmää minkä tahansa ikäisten, pitkään sairastaneiden, kuolevien viimeisinä aikoina. Erilaiset asiat muuttuvat tärkeiksi. Sellaiset, kuin se viimeinen kukka.
On oman elämän ja kasvun kannalta etuoikeus saada kävellä jonkun kanssa ne viimeiset metrit, ennen kuin sama on itsellä edessä.
Olet siis kovin rikas, minun mittapuuni mukaan!