Ilta-Sanomat keskittyi Marinin ahdistelun sijasta ahdistelemaan kysymyksillään Lipposta. Minulle Lipponen on aina ollut aika ristiriitanen hahmo. Olen aivan selvästi joistain asioista ollut hyvin paljon samaa mieltä, mutta toisista täysin eri mieltä ja siinä miehessä on jotain kummallista ilkeyttä sen sosiaalidemokraattisen pehmeyden takana.
Sofi Oksanen, jota itse olen pitänyt Suomen kulttuurielämän helmenä, yllätti negatiivisesti syyttämällä Lipposta maanpetturiksi. Uskomaton väite, joka sai minut ajattelemaan Sofista vähemmän ihailevammin kuin aiemmin.
Jos Sofi olisi sanonut, että Suomi pelasi Venäjän kanssa sitä samaa häikäilemätöntä suomettunutta peliä'n kuin Neuvostoliitonkin kanssa ja on siksi osavastuussa ukranailaisille heidän joutumisestaan hyökkäyksen kohteeksi, olisin Sofin kanssa samaa mieltä. Koska sehän tilanne on. Kutern Lipponen totesi haastattelussa ja Vanhanen sanoi jo paljon aiemmin, Suomi nimenomaan halusi välttää ja onnistui välttämään riippuvuuden Venäjään. Putki ei vaarantanut meidän turvallisuuttamme, vaan Keski-Euroopan turvallisuuden, kun se sitoi Euroopan suurimman talouden, Saksan, Venäjästä riippuvaiseksi. Tässähän toistuu se sama kuvio kuin vaikkapa ydinaseettoman Pohjolan aloitteessa: ei sekään olisi toteutuessaan heikentänyt meidän Puolustusvoimiamme, mutta olisi voinut heikentää länsiliittouman puolusta kyllä.
Tietenkin voisi sanoa, että välillisesti tuollainen politikointi vaikuttaa myös Suomen turvallisuuteen pitkällä tähtäimellä, sillä Suomen oma voima ei riitä puolustamaan maata idän jättiläistä vastaan, ainakaan kovin pitkän aikaa, vaan turvattu asemamme perustui Kylmässä sodassakin siihen, että idälle oli selkämme takana vastavoima, eli länsi. Silloin se tarkoitti sitä, että vahvat omat voimamme olisivat pystyneet, kuten Talvisodassakin, patoamaan idästä tulevaa hyökkäystä riittävän kauan, ettei vihollisella enää olisi ollut mahdollista jatkaa sitä joutumatta heikentämättä itseään vaarallisesti jossain muualla. Siihen puolustuksemme perustui myös Venäjää vastaan ennen Natoon liittymistä, vaikka asetelma olikin muuttunut vähemmän vaaralliseksi voimasuhteiden kannalta katsoen. Venäjä kun ei ole missään vaiheessa ollut voimiltaan Neuvostoliiton veroinen. Mutta toisaalta se on vaarallisempi siinä, että se on valmis käyttämään voimaa silloinkin, kun sen mahdollisuudet voittaa ovat pienet. Ja silläkin voimalla, mitä sillä on, se pystyy aiheuttamaan paljon tuhoa ja surua.
On turha syyttää Lipposta maanpetturuudesta, sillä maanpetturi hän ei ainakaan kaasuputkiasiassa ole. Hänen ja Matti Vanhasen ikäpolven poliitikojen selkärangassa on syvällä Kekkosen kyyniset opetukset: Suomen tulee pelata suurvaltojen välissä niin hyvin kuin osaa, vaarantamatta itseään mutta ottaen hyöty irti. Ja juuri niin Lipponen teki. Hän on tiennannut miljoonia toimimalla Venäjän välikätenä sen pyrkiessä saamaan länsi otteeseensa. Välittämättä siitä, mitä siitä voi seurata joillekin muille ja itse asiassa koko Euroopalle ja lännelle.
Virolaiten kertomuksissa kuvastuu kerran toisensa jälkeen katkeruus siitä, että Venäjä on aina kohdellut heitä toisin kuin Suomea. Pointti on siinä, että Suomen kiivas vastarinta ja jopa valmius lähteä hyökkäämään saadakseen menetetyt alueet takaisin tekivät kovan vaikutuksen venäläisiin. Ja se vahvistui, kun Kekkonen toisaalta kysyi suoraan Karjalan saamista takaisin ja toisaalta oli valmis melkoisiin poliittisiin peleihin. Venäläiset tajusivat, että näennäisesti pehmeän kuorensa alla suomalaist ovat täysin muusta maailmasta piittaamattomia pelureita silloin, kun kansakunnan perimmäiset edut ja olemassaolo on kyseessä. Senhän kertoi myös Rytin sopimus saksalaisten kanssa 1944. Suomi otti Saksan avun vastaan, mutta käänsi aseensa auttajaansa vastaan, kun tilanne muuttui.
Venäläiset ihailevat tuota ominaisuutta siksi, että he itse ovat aika tavalla samanlaisia, jonka Venäjä nyt on selvästi osoittanut. Erityisesti he ihailevat sitä, että me olemme heitä taitavampia. Me petämme vähemmän, mutta silloin kun sen teemme, me vältämme rangaistuksen ja saamme siitä irti suuremman hyödyn.
Siitä syntyi suomettuneisuus. Venäläisten käsitettyä, että suomalaiset, harkitun kierouden mestarit, kannattaa mieluummin saada ostaa omalle puolelleen osoittamalla kunnioittavansa heidän perimmäisiä intressejään. Saksan sitominen kaasuputkeen onnistuisi nimenomaan suomalaisten avulla, mutta vain, jos suomalaisia itseään ei sidottaisi siihen. Suomen politiikka Hitlerin Saksan kanssa oli jo tehnyt selväksi: suomalaiset eivät pelkää liittoutua vaikka itsensä pääperkeleen kanssa, koska he eivät pelkää pettää pahuuden ruhtinastakaan. Suomalaiset ovat toisaalta luotettavia kumppaneita siksi, että he pelaavat täysin sääntöjen mukaan niin kauan kuin mitään vaaraa ei ole, mutta heti jos peli menee kovaksi, suomalaiset ovat täysin häikäilemättömiä ja teräksen kovia pitämään huolen eduistaan.
Sofi Oksanen, jota itse olen pitänyt Suomen kulttuurielämän helmenä, yllätti negatiivisesti syyttämällä Lipposta maanpetturiksi. Uskomaton väite, joka sai minut ajattelemaan Sofista vähemmän ihailevammin kuin aiemmin.
Jos Sofi olisi sanonut, että Suomi pelasi Venäjän kanssa sitä samaa häikäilemätöntä suomettunutta peliä'n kuin Neuvostoliitonkin kanssa ja on siksi osavastuussa ukranailaisille heidän joutumisestaan hyökkäyksen kohteeksi, olisin Sofin kanssa samaa mieltä. Koska sehän tilanne on. Kutern Lipponen totesi haastattelussa ja Vanhanen sanoi jo paljon aiemmin, Suomi nimenomaan halusi välttää ja onnistui välttämään riippuvuuden Venäjään. Putki ei vaarantanut meidän turvallisuuttamme, vaan Keski-Euroopan turvallisuuden, kun se sitoi Euroopan suurimman talouden, Saksan, Venäjästä riippuvaiseksi. Tässähän toistuu se sama kuvio kuin vaikkapa ydinaseettoman Pohjolan aloitteessa: ei sekään olisi toteutuessaan heikentänyt meidän Puolustusvoimiamme, mutta olisi voinut heikentää länsiliittouman puolusta kyllä.
Tietenkin voisi sanoa, että välillisesti tuollainen politikointi vaikuttaa myös Suomen turvallisuuteen pitkällä tähtäimellä, sillä Suomen oma voima ei riitä puolustamaan maata idän jättiläistä vastaan, ainakaan kovin pitkän aikaa, vaan turvattu asemamme perustui Kylmässä sodassakin siihen, että idälle oli selkämme takana vastavoima, eli länsi. Silloin se tarkoitti sitä, että vahvat omat voimamme olisivat pystyneet, kuten Talvisodassakin, patoamaan idästä tulevaa hyökkäystä riittävän kauan, ettei vihollisella enää olisi ollut mahdollista jatkaa sitä joutumatta heikentämättä itseään vaarallisesti jossain muualla. Siihen puolustuksemme perustui myös Venäjää vastaan ennen Natoon liittymistä, vaikka asetelma olikin muuttunut vähemmän vaaralliseksi voimasuhteiden kannalta katsoen. Venäjä kun ei ole missään vaiheessa ollut voimiltaan Neuvostoliiton veroinen. Mutta toisaalta se on vaarallisempi siinä, että se on valmis käyttämään voimaa silloinkin, kun sen mahdollisuudet voittaa ovat pienet. Ja silläkin voimalla, mitä sillä on, se pystyy aiheuttamaan paljon tuhoa ja surua.
On turha syyttää Lipposta maanpetturuudesta, sillä maanpetturi hän ei ainakaan kaasuputkiasiassa ole. Hänen ja Matti Vanhasen ikäpolven poliitikojen selkärangassa on syvällä Kekkosen kyyniset opetukset: Suomen tulee pelata suurvaltojen välissä niin hyvin kuin osaa, vaarantamatta itseään mutta ottaen hyöty irti. Ja juuri niin Lipponen teki. Hän on tiennannut miljoonia toimimalla Venäjän välikätenä sen pyrkiessä saamaan länsi otteeseensa. Välittämättä siitä, mitä siitä voi seurata joillekin muille ja itse asiassa koko Euroopalle ja lännelle.
Virolaiten kertomuksissa kuvastuu kerran toisensa jälkeen katkeruus siitä, että Venäjä on aina kohdellut heitä toisin kuin Suomea. Pointti on siinä, että Suomen kiivas vastarinta ja jopa valmius lähteä hyökkäämään saadakseen menetetyt alueet takaisin tekivät kovan vaikutuksen venäläisiin. Ja se vahvistui, kun Kekkonen toisaalta kysyi suoraan Karjalan saamista takaisin ja toisaalta oli valmis melkoisiin poliittisiin peleihin. Venäläiset tajusivat, että näennäisesti pehmeän kuorensa alla suomalaist ovat täysin muusta maailmasta piittaamattomia pelureita silloin, kun kansakunnan perimmäiset edut ja olemassaolo on kyseessä. Senhän kertoi myös Rytin sopimus saksalaisten kanssa 1944. Suomi otti Saksan avun vastaan, mutta käänsi aseensa auttajaansa vastaan, kun tilanne muuttui.
Venäläiset ihailevat tuota ominaisuutta siksi, että he itse ovat aika tavalla samanlaisia, jonka Venäjä nyt on selvästi osoittanut. Erityisesti he ihailevat sitä, että me olemme heitä taitavampia. Me petämme vähemmän, mutta silloin kun sen teemme, me vältämme rangaistuksen ja saamme siitä irti suuremman hyödyn.
Siitä syntyi suomettuneisuus. Venäläisten käsitettyä, että suomalaiset, harkitun kierouden mestarit, kannattaa mieluummin saada ostaa omalle puolelleen osoittamalla kunnioittavansa heidän perimmäisiä intressejään. Saksan sitominen kaasuputkeen onnistuisi nimenomaan suomalaisten avulla, mutta vain, jos suomalaisia itseään ei sidottaisi siihen. Suomen politiikka Hitlerin Saksan kanssa oli jo tehnyt selväksi: suomalaiset eivät pelkää liittoutua vaikka itsensä pääperkeleen kanssa, koska he eivät pelkää pettää pahuuden ruhtinastakaan. Suomalaiset ovat toisaalta luotettavia kumppaneita siksi, että he pelaavat täysin sääntöjen mukaan niin kauan kuin mitään vaaraa ei ole, mutta heti jos peli menee kovaksi, suomalaiset ovat täysin häikäilemättömiä ja teräksen kovia pitämään huolen eduistaan.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Lännen riveissä Turkki on häikäilemättömin peluri, seuraavana tulee ehkä Unkari, joka kuitenkin vaikuttaa olevan enemmän Venäjän vasalli.
Ranska on perinteisesti ollut omapäinen ja kovaotteinen omien etujensa ajaja.
Tuntuu tietenkin hieman kornille puhua sääntöpohjaisesta järjestyksestä ja esittää vaatimuksia, että muun Euroopan olisi oltavat valmis auttamaan Suomea puolustamaan itseään, jos toisaalta riittävän suurta rahasummaa vastaan ollaan valmiita osalistumaan Venäjän taloudellisen sodankäynnin operaatioihin juuri niitä valtioita vastaan, joilta itse odotetaan apua Venäjää vastaan. Kuvio ei kuitenkaan ole niin kiero, etteivätkö monetkin näkisi sitä. Suomi ostaa itselleen turvaa vaarantamalla liittolaisiaan. Se ei voi jatkua enää Naton jäsenenä. Varsinkaan jenkit eivät ole niin tyhmiä, etteivät näkisi mitä tapahtuu, eivätkä he tule hyväksymään tuollaista peliä.
Tässä siis vaaditaan perusteellinen ja suuri paradigman muutos suomalaiseen ulkopoliittiseen ajatteluun, syvempi ja rajumpi kuin mikään sitten YYA-sopimuksen solmimisen jälkeen. Totta kai myös liittouman osana meidän on oltava valmiita puolustautumaan myös yksin, jos tilanne jotenkin sellaiseksi kääntyy, mutta pienen selviytyjän röyhkeä tilanteiden hyödyntäminen on työnnettävä taka-alalle niin, että se ei enää ole jokapäiväistä politiikkaa. Jos aiomme saada turvaa liittouman osana, meidän on tosiaan oltava osa liittoumaa. Kolmen muskettisoturin sanoin: yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Kaikessa on ajateltava ensi kädessä koko littouman strategista etua ja puolustuskyvyn säilymistä.
Lipponen ja Vanhanen onnistuivat kohtuullisen hyvin välttämään Venäjän pyrkimyset sitoa Suomea itseensä, vaikka presidenttinä oli Halonen. Venäjä pääsi silti eteenpäin pienin askelin: kaksoiskansalaisuus, kiinteistökaupat, maamiinojen kielto, vanhan panssarikaluston romuttaminen sen sijaan, että se olisi säästetty pahan päivän reserviksi, taloudellinen tunkeutuminen ainakin suomalaiseen urheilubusinekseen...
Mutta suorempaa riippuvuutta syntyi vasta Sipilän aikana. Sipilä on käsittämättömän outo lintu, rikastunut tavalla, joka viittaa hänen olleen bulvaani ja siihen viittaa myös se, mitä hänen pääministerikautenaan tapahtui: Fortum lähti kaasuputkeen liittyvään taloudellisen sodankäynnin operaatiooon, joka sitoi Suomen vihdoinkin taloudellisesti Venäjään. Jos kaasua ei virtaisi Saksaan, Fortum ja sitä kautta suomalaiset veronmaksajat saisivat takkiinsa niin että tuntuu. Marinin hallitus kuitenkin hoiti asian ja osoitti, että sidos oli heikkoa laatua: siitä erottauduttiin nopeasti aika pienin vaurioin eikä sen avulla saatu edes hallitusta kaadettua, suomalaisten hyödyllisten idioottien anteliaasta avusta huolimatta.
On hyvä käsittää myös tämä: Natojäsenyytemme myötä Venäjän pyrkimys vaikuttaa Suomeemme ei tule vähenemään, vaan lisääntymään. Se, mikä on sotilaallisesti tavoittamattomissa, on sitäkin kiinnostavampi muin keinoin. Vaikutusvalta Suomessa tarkoittaa Venäjälle nyt myös mahdollisuutta vaikuttaa Naton sisällä.
Kummallisella tavalla Kylmän sodan aikainen sulle mulle kuvio muuten toistuu Sipilän aikana. Suomi sai lähentyä Natoa reilun askeleen, ja vastapainoksi osallistuimme Fortumin kautta Saksan sitomiseen Venäjään.
Siis siinäkin ostimme turvallisuutta itsellemme vaarantamalla muiden länsimaiden turvallisuutta. Itseasiassa eniten vaaransimme Ukrainan turvallisuutta.
Siltä kannalta katsoen me emme auttaessamme ukrainalaisia ole hyväntekijöitä, vaan maksamme heille moraalista velkaamme!
Vedotaan usein siihen, että oltiin hyväuskoisia. Jos poliitikot ovat sitä olleet, niin sen ehkä vielä ymmärtää. Mutta entä Ulkopoliittinen instituutti, entä turvallisuuselimemme? Yhdysvallat varoitteli riippuvuuden lisääntymisestä Venäjään vielä Trumpinkin suulla. Pidettiinkö sitä turvallisuusasiantuntijoidenkin mielissä vain vitsinä?
Mitä tuosta kaikesta ajatteli Jukka Tarkka?
Palstan ulkopolitiikan ja kansainvälisen strategian asiantuntijat eivät ollenkaan reagoi?
Tavallisesti vähänkään syvällisemmästä analyysista tulee sentään muutama syytös Venäjän asialla olemisesta. Nyt ei tullut sellaisiakaan. Vuosi sitten Lipposta Putki-Paavotelleetkin ovat hipi hiljaa. Seuraavaksi nuo isämmualliset piirit varmaankin alkavat taas ylistää Lipposta Suomen viemisestä länteen.