Onko ikävä

Isäni vanhemmat kuolivat ennen kuin synnyin, äidinäiti kun oli vuoden. Ainoa jonka muistan äidinisä. Sen sukupolven miehet eivät puhuneet paljoa mutta polttivat paljon tupakkaa

Toinen mummo kuoli ennen syntymääni. Toinen vaari kuoli kun olin noin vuoden.

Elossa aikanani olleista mummo oli vaatimaton, hiljainen ja varmaan masentunut, vaari taas eloisa, huumorintajuinen ja kaikkien kaveri.

Kyllä on välillä ikävä pappaa ja mummoakin. Usein pyörii mielessä ja muistoissa. Kuolivat jo 2000 luvun alussa. Muistoissa elävät.

On ikävä. Mä mietin muksuna paljon aikaa mummolassa ja olivat hyvin läheisiä mulle.

Isän vanhempia ukkia ja mummoa. Iloisia nauravasia Karjalaisen luonteen omaavia. Asuttiin käytännössä samassa pihapiirissä lapsena. Olin siis jatkuvasti silloin mummollassa. Tehtiin paljon juttuja yhdessä.

Ei mulla ole ihan kauheasti muistoja heistä. Äidin isä kuoli jo ennen kuin synnyin, joten hänestä olen kuullut vain tarinoita. Isän äiti kuoli kun olin 9-vuotias ja häntä mä näin oikeastaan vain jouluisin ja äitienpäivänä, kun käytiin hänen luonaan kylässä. Äidinäidin mä muistan paremmin, mutta ei mulla ole läheskään samalla tavalla muistoja hänestä kuin isosikollani. Sisko oli usein kesäisin mummilassa lomalla useita viikkojakin, mutta mulla ei sellaisia muistoja ole. Äidin äiti kuoli kun olin 15. Isän isä eli pisimpään, mutta häntä mä en muista nähneeni kuin joitain kertoja, nuorempana ehkä vähän useammin, kun asuttiin samalla paikkakunnalla, mutta niitä mä en muista. Mä muistan ehkä juuri ja juuri kymmenkunta kertaa, kun olen nähnt hänet. Hän kuoli kun olin 18.

Eipä oikeastaan. Toinen ukeista kuoli jo ennen syntymääni ja toinen, kun olin päiväkoti-ikäinen. Kumpikin isoäideistä on myös poissa. Menetykset on surtu ja ukit ovat tuttuja lähinnä perhevalokuvista. Toinen mummeista oli herkkä, rauhallinen ja aina ystävällinen. Toinen taasen vahvaluonteinen, äänekäs ja suvun matriarkka. Kumpikin voimakkaita naisia omalla tavallaan.

Mummoa ikävöin välillä. En niinkään muita edesmenneitä. Hän oli rakas. Oli pappakin, mutta hänessä oli kieroutta jota inhosin kun ymmärsin sen. Mummo oli rehellinen.

Isot k@rvät kaikilla.

Pappa nukkui pois, kun olin 13v. Useita vuosia sairasti Alzheimeria. Hän oli hyvätahtoinen ja lämminsydäminen. Elämänsä loppuvaiheessa ei minua juurikaan tunnistanut enää, mutta ilahtui aina kovasti kun kerroin olevani hänen poikansa tytär. Se oli herttaista🤗
Hänen kuolemastaan on yli kymmenen vuotta aikaa, ikävä on helpottanut. Kyllä hän joskus käy mielessäni ja mietin, että kunpa saisin hänelle kertoa mitä elämääni kuuluu.

Minä en koskaan saanut tuntea isovanhempiani, kun he olivat jo kuolleet, kun synnyin. Isää on kyllä ikävä, hän kuoli, kun olin nuori aikuinen. Olin iskän tyttö.

❤️