Katolinen kirkko on oppiensa kautta ajautunut kriisiin Euroopassa. Pieni joukko ahdasmielisiä paavin nimittämiä kardinaaleja valitsee edesmenneen paavin seuraajaksi ahdasmielisen paavin, joka taas pitää kardinaalien nimitysoikeutensa turvin paavin valitsevien kardinaalien joukon ahdasmielisenä. Tämä jos mikä on kehässä kiertämistä! Kardinaaleista tekee pienen joukon se tosiasia, että katolisia on yli miljardi. Köyhissä maissa suhtautuminen on ahdasmielisempää kysymyksissä naispappeuteen, naisten ja homoseksuaalien asemaan sekä seksuaalikäyttäytymiseen ja sitä kautta ehkäisyyn. 90% saksalaisista on kaiken kaikkiaan eri linjoilla edesmenneen Johannes Paavalin ja tämän linjaa jatkavan Benedictus XVI:n kanssa ehkäisystä, homoseksuaalien asemasta ja naispappeudesta. 70% espanjalaisista hyväksyy ajatuksen homoseksuaalien oikeudesta mennä naimisiin. Espanja on todella edelläkävijä suvaitsevaisuudessaan, mistä kaikki voisivat ottaa mallia. Ahdasmieliset asenteet etäännyttävät ja heikentävät katolisen kirkon asemaa. Tuskin kovin moni meistä maallistuneista voi ottaa kovin vakavasti Benedictuksen koomista saarnaa taistelusta relativismin diktatuuria, ateismia, magiaa, Harry Potteria, Da Vinci – koodia (suomeksi, sananvapautta vastaan) ja muita jumalattomia asioita vastaan.
Kaiken kaikkiaan voi karkeasti yleistää, että kaikkein eniten ollaan eri linjoilla naispappeudesta ja seksuaalikäyttäytymisestä, kaikkein vähiten suhtautumisesta homoseksuaalisuuteen nimenomaan kysymyksissä homoseksuaalien avioliitto-oikeudesta, adoptio-oikeudesta ja oikeudesta virallistaa parisuhteensa.
Meillä Suomessakaan asiat eivät vielä ole tarpeeksi hyvällä mallilla mistä kertoo evankelisluterilaisen kirkon alentuva suhtautuminen ihmisiin, jotka eivät jaa sen oppeja. Siteeraan Kalevan lauantain numeroa, 28.5.2005, sivulta 7. Jukka Paarma analysoi kirkkopäivillä kirkosta eroamisia: ” Kirkkoon liittyminen tapahtuu syvemmän pohdinnan perusteella kuin ero.” Päivärinta-ohjelmassa oli myös mielenkiintoinen keskustelu, jossa mukana oli kirkon edustajia, naispappi, naispappeutta vastustava teologian opiskelija, kirkosta eronnut ja muita ihmisiä. Papit vakuuttelivat miltei yhdestä suusta, että ei ole mitään perusteltua syytä erota kirkosta. Itse asiassa, mitä vahvemmin on eri linjoilla, sitä suuremmasta syystä kannattaa pysyä kirkon jäsenenä ja osallistua vaikkapa jumalanpalveluksiin, keskustella papin kanssa jne. Sitä voi vaikka mieli taas sitten muuttua! Minulle tuli hieman typertynyt olo tällaisesta argumentaatiotavasta. Kärjistettynä asian voi esittää vaikka niinkin, että kapitalismia kannattavan kannattaa pysyä kommunistipuolueessa, koska jossain vaiheessa mieli voi sitten taas muuttua. Ja samalla pitäisi toimia puolueen hyväksi, vaikka on sen linjausten kanssa toista mieltä.
Samassa jutussa kerrotaan kansanedustaja Esko – Juhani Tennilän (vas.) ehdottaneen evankelisluterilaisen kirkon ja eduskunnan köyhyysryhmän kesken yhteistyötä, mikä rikkoisi ajatusta valtion ja uskonnollisen instituution välisestä erosta. Tätä eroa rikkovat myös Paarman kannanotto valmisteltavaa hedelmöityslakia, joka sallisi hedelmöityshoidot naispareille ja yksinäisille naisille, vastaan. Asia ei kuulu Paarmalle pätkääkään. Samoin tätä eroa rikkoo hallituksen osallistuminen vuosittaiseen joulujumalanpalvelukseen sekä mm. kirkollisministerin olemassaolo osana kulttuuriministerin toimea. Iltauutisissa kerrottiin äsken jostain pienellä paikkakunnalla toimivasta koulusta, jossa virsien laulu on osana säännöllistä opetusohjelmaa sillä verukkeella, että virsiperinne on osa Suomen kulttuuria. Mielenkiintoista, että tähän kulttuurin vedottaessa unohdetaan, että kristinusko on tuontitavaraa (import), joka väkivalloin raivasi suomalaisten alkuperäisuskomukset pois tieltään.
Tämä malli rikkoo tunnustuksetonta uskonnonopetusta vastaan, koska virsien veisuu on uskonnon harjoittamista. Samalla se hämärtää rajaa koululaitoksen ja evankelisluterilaisen kirkon välillä, mikä ei ole hyvä asia. Asiasta en ole sen jälkeen nähnyt juttua, eli kukaan ei ole kait puuttumassa tätä lakia rikkovaa käytäntöä vastaan.
Joku voi kysyä, että mitä tällä on tekemistä ateismin kanssa. Paljonkin. Ensinnäkin, nämä käytännöt ja asenteet eivät ole kohteliaita niitä kohtaan, jotka eivät jaa evankelisluterilaisen kirkon käsityksiä. Niiden voidaan nähdä myös polkevan niiden oikeuksia, jotka eivät jaa evankelisluterilaisen kirkon oppeja ja joilla pitäisi olla oikeus elää yhteiskunnassa omien uskomustensa turvin tai ilman mitään uskomuksia törmäämättä opetusinstituutioissa, valtioninstituutioissa tai muilla yleisillä paikoilla käytäntöihin, jotka pakottavat ihmisen kompromisseihin suhteessa omien uskomusten tai niiden puutteen kanssa. Tämä koskee siis kaikkia niitä ihmisiä, ei vain ateisteja, jotka eivät jaa evankelisluterilaisen kirkon oppeja ja uskoa.
Ateismi ei ole kollektiivisia rituaaleja tarvitseva dogmaattinen ideologia. Joidenkin uskovaisten on vaikea ymmärtää tätä. Ateisteja yhdistää ateismin kannalta vain yksi asia: kyvyttömyys uskoa mihinkään yliluonnolliseen. Ateismin hedelmä tätä kautta on individualistinen, yksilöllinen, elämäntapa. Olen ihmetellyt uskovaisten, joidenkin miltei fanaattista mielenkiintoa ateismia kohtaan nimenomaan negatiivisen suhtautumisen kautta. Jotkut pitävät ateismia epäonnistuneena ilmiönä, koska se ei ole onnistunut luomaan samanlaista yhteisöllisyyttä kuin kristinusko.
Yhteiskunnassa, jossa ei suvaita erilaisia ihmisiä, on tärkeää, että yhdistytään korjaamaan epäkohtia ja muuttamaan yhteiskuntaa sellaiseksi, jossa kaikki voivat elää. En tarkoita mitään utopistista ihannetta, vaan käytännössä toimivaa yhteisöä, jossa laki turvaa erilaisten ihmisten aseman; erottaa uskonnolliset instituutiot selvästi valtiosta ja rangaistuksen uhalla pitää niitä erillään; velvoittaa yleisten laitosten huomioimaan neutraalilla suhtautumistavalla ihmisten erilaiset asenteet. Minusta on loukkaavaa löytää hotellihuoneen laatikosta raamattu. Me ateistit ja muut evankelisluterilaisen kirkon oppeja jakamattomat voisimme toimia paremminkin yhteisönä yrityksessä korjata yhteiskuntamme epäkohtia mainitsemiltani osin. Tässä on epäonnistuttu. Muuten, yhteisöllisyyden aspekti ei nähdäkseni sisälly itse ateismiin, mutta se ei estä ateisteja toimimasta yhdessä muiden päämäärien puolesta.
Kristinuskon kritiikillä ja uskontojen kritiikillä on oikeus esiintyä ateismin yhteydessä niin kauan kun kristityt ja muut uskovaiset antavat toiminnallaan aihetta kritisoida niitä. Lopuksi lainaan yhden lähihistorian merkittävän filosofin, Friedrich Nietzschen, kirjaa Näin puhui Zarathustra. Luovan tiestä, s. 80:
” Tahdotko, minun veljeni, mennä yksinäisyyteen? Tahdotko etsiä oman tien omaan itseesi? Emmi vielä hiukan ja kuule minua.
` Joka etsii, se joutuu helposti hukkaan. Yksinäistyminen on aina rikos`: näin puhuu lauma. Ja sinä kuuluit kauan laumaan.
Lauman ääni tulee sinussakin vielä kaikumaan. Ja kun olet sanova `minulla ei ole enää yhteistä omaatuntoa teidän kanssanne`, niin se on oleva valitus ja tuska.
Katso, itse tämän tuskan synnytti vielä tuo yhteinen omatunto: ja tämän omantunnon viimeinen hohde hehkuu vielä sinun murheesi yllä.
Mutta tahdotko käydä murheesi tien, joka on tie omaan itseesi? Näytä siis minulle oikeutesi ja voimasi siihen!
Oletko uusi voima ja uusi oikeus? Ensimmäinen liike? Itsestään vierivä pyörä? Voitko pakottaa tähdetkin itseäsi kiertämään?”
Valitettavasti en voi lainata koko kappaletta tähän, suosittelen, että tutustutte siihen itse, koska paljon oleellista ja koskettavaa jää pois. =)
Kaiken kaikkiaan voi karkeasti yleistää, että kaikkein eniten ollaan eri linjoilla naispappeudesta ja seksuaalikäyttäytymisestä, kaikkein vähiten suhtautumisesta homoseksuaalisuuteen nimenomaan kysymyksissä homoseksuaalien avioliitto-oikeudesta, adoptio-oikeudesta ja oikeudesta virallistaa parisuhteensa.
Meillä Suomessakaan asiat eivät vielä ole tarpeeksi hyvällä mallilla mistä kertoo evankelisluterilaisen kirkon alentuva suhtautuminen ihmisiin, jotka eivät jaa sen oppeja. Siteeraan Kalevan lauantain numeroa, 28.5.2005, sivulta 7. Jukka Paarma analysoi kirkkopäivillä kirkosta eroamisia: ” Kirkkoon liittyminen tapahtuu syvemmän pohdinnan perusteella kuin ero.” Päivärinta-ohjelmassa oli myös mielenkiintoinen keskustelu, jossa mukana oli kirkon edustajia, naispappi, naispappeutta vastustava teologian opiskelija, kirkosta eronnut ja muita ihmisiä. Papit vakuuttelivat miltei yhdestä suusta, että ei ole mitään perusteltua syytä erota kirkosta. Itse asiassa, mitä vahvemmin on eri linjoilla, sitä suuremmasta syystä kannattaa pysyä kirkon jäsenenä ja osallistua vaikkapa jumalanpalveluksiin, keskustella papin kanssa jne. Sitä voi vaikka mieli taas sitten muuttua! Minulle tuli hieman typertynyt olo tällaisesta argumentaatiotavasta. Kärjistettynä asian voi esittää vaikka niinkin, että kapitalismia kannattavan kannattaa pysyä kommunistipuolueessa, koska jossain vaiheessa mieli voi sitten taas muuttua. Ja samalla pitäisi toimia puolueen hyväksi, vaikka on sen linjausten kanssa toista mieltä.
Samassa jutussa kerrotaan kansanedustaja Esko – Juhani Tennilän (vas.) ehdottaneen evankelisluterilaisen kirkon ja eduskunnan köyhyysryhmän kesken yhteistyötä, mikä rikkoisi ajatusta valtion ja uskonnollisen instituution välisestä erosta. Tätä eroa rikkovat myös Paarman kannanotto valmisteltavaa hedelmöityslakia, joka sallisi hedelmöityshoidot naispareille ja yksinäisille naisille, vastaan. Asia ei kuulu Paarmalle pätkääkään. Samoin tätä eroa rikkoo hallituksen osallistuminen vuosittaiseen joulujumalanpalvelukseen sekä mm. kirkollisministerin olemassaolo osana kulttuuriministerin toimea. Iltauutisissa kerrottiin äsken jostain pienellä paikkakunnalla toimivasta koulusta, jossa virsien laulu on osana säännöllistä opetusohjelmaa sillä verukkeella, että virsiperinne on osa Suomen kulttuuria. Mielenkiintoista, että tähän kulttuurin vedottaessa unohdetaan, että kristinusko on tuontitavaraa (import), joka väkivalloin raivasi suomalaisten alkuperäisuskomukset pois tieltään.
Tämä malli rikkoo tunnustuksetonta uskonnonopetusta vastaan, koska virsien veisuu on uskonnon harjoittamista. Samalla se hämärtää rajaa koululaitoksen ja evankelisluterilaisen kirkon välillä, mikä ei ole hyvä asia. Asiasta en ole sen jälkeen nähnyt juttua, eli kukaan ei ole kait puuttumassa tätä lakia rikkovaa käytäntöä vastaan.
Joku voi kysyä, että mitä tällä on tekemistä ateismin kanssa. Paljonkin. Ensinnäkin, nämä käytännöt ja asenteet eivät ole kohteliaita niitä kohtaan, jotka eivät jaa evankelisluterilaisen kirkon käsityksiä. Niiden voidaan nähdä myös polkevan niiden oikeuksia, jotka eivät jaa evankelisluterilaisen kirkon oppeja ja joilla pitäisi olla oikeus elää yhteiskunnassa omien uskomustensa turvin tai ilman mitään uskomuksia törmäämättä opetusinstituutioissa, valtioninstituutioissa tai muilla yleisillä paikoilla käytäntöihin, jotka pakottavat ihmisen kompromisseihin suhteessa omien uskomusten tai niiden puutteen kanssa. Tämä koskee siis kaikkia niitä ihmisiä, ei vain ateisteja, jotka eivät jaa evankelisluterilaisen kirkon oppeja ja uskoa.
Ateismi ei ole kollektiivisia rituaaleja tarvitseva dogmaattinen ideologia. Joidenkin uskovaisten on vaikea ymmärtää tätä. Ateisteja yhdistää ateismin kannalta vain yksi asia: kyvyttömyys uskoa mihinkään yliluonnolliseen. Ateismin hedelmä tätä kautta on individualistinen, yksilöllinen, elämäntapa. Olen ihmetellyt uskovaisten, joidenkin miltei fanaattista mielenkiintoa ateismia kohtaan nimenomaan negatiivisen suhtautumisen kautta. Jotkut pitävät ateismia epäonnistuneena ilmiönä, koska se ei ole onnistunut luomaan samanlaista yhteisöllisyyttä kuin kristinusko.
Yhteiskunnassa, jossa ei suvaita erilaisia ihmisiä, on tärkeää, että yhdistytään korjaamaan epäkohtia ja muuttamaan yhteiskuntaa sellaiseksi, jossa kaikki voivat elää. En tarkoita mitään utopistista ihannetta, vaan käytännössä toimivaa yhteisöä, jossa laki turvaa erilaisten ihmisten aseman; erottaa uskonnolliset instituutiot selvästi valtiosta ja rangaistuksen uhalla pitää niitä erillään; velvoittaa yleisten laitosten huomioimaan neutraalilla suhtautumistavalla ihmisten erilaiset asenteet. Minusta on loukkaavaa löytää hotellihuoneen laatikosta raamattu. Me ateistit ja muut evankelisluterilaisen kirkon oppeja jakamattomat voisimme toimia paremminkin yhteisönä yrityksessä korjata yhteiskuntamme epäkohtia mainitsemiltani osin. Tässä on epäonnistuttu. Muuten, yhteisöllisyyden aspekti ei nähdäkseni sisälly itse ateismiin, mutta se ei estä ateisteja toimimasta yhdessä muiden päämäärien puolesta.
Kristinuskon kritiikillä ja uskontojen kritiikillä on oikeus esiintyä ateismin yhteydessä niin kauan kun kristityt ja muut uskovaiset antavat toiminnallaan aihetta kritisoida niitä. Lopuksi lainaan yhden lähihistorian merkittävän filosofin, Friedrich Nietzschen, kirjaa Näin puhui Zarathustra. Luovan tiestä, s. 80:
” Tahdotko, minun veljeni, mennä yksinäisyyteen? Tahdotko etsiä oman tien omaan itseesi? Emmi vielä hiukan ja kuule minua.
` Joka etsii, se joutuu helposti hukkaan. Yksinäistyminen on aina rikos`: näin puhuu lauma. Ja sinä kuuluit kauan laumaan.
Lauman ääni tulee sinussakin vielä kaikumaan. Ja kun olet sanova `minulla ei ole enää yhteistä omaatuntoa teidän kanssanne`, niin se on oleva valitus ja tuska.
Katso, itse tämän tuskan synnytti vielä tuo yhteinen omatunto: ja tämän omantunnon viimeinen hohde hehkuu vielä sinun murheesi yllä.
Mutta tahdotko käydä murheesi tien, joka on tie omaan itseesi? Näytä siis minulle oikeutesi ja voimasi siihen!
Oletko uusi voima ja uusi oikeus? Ensimmäinen liike? Itsestään vierivä pyörä? Voitko pakottaa tähdetkin itseäsi kiertämään?”
Valitettavasti en voi lainata koko kappaletta tähän, suosittelen, että tutustutte siihen itse, koska paljon oleellista ja koskettavaa jää pois. =)
Vastaukset 5
Vanhimmat
"Näin puhui Zarathustra":ssa muistaakseni ollaan myös sitä mieltä että nainen on vain väline joka synnyttää.
Eikös Nietzsche myöhemmin seonnut ihan täydellisesti. No hän varmaan sisäisti kirjoittamansa vaan paremmin kuin muut.
Minä kyllä tiedän mitä Nietzsche on sanonut ja ei ole sanonut. Hulluuden ja nerouden välinen raja on häilyvä. Kyllä, Nietzschen mielenterveys petti lopulta. Ei hän tosin ole ainoa filosofi, jolla on ollut enemmän tai vähemmän vaikea elämä.
Tästä henkilöä vastaan hyökkäämisestä riippumatta ko. filosofi lukeutuu filosofian historian klassikoihin ja hänellä on ollut suuri vaikutus meidän aikaamme asti. Foucault, Derrida, Sartre ja mm. Heidegger ovat kaikki saaneet merkittäviä vaikutteita Nietzschen filosofiasta.
Nietzsche on ehkä yksi kaikkien aikojen väärinymmärretyin filosofi... Pelkästään yhden teoksen lukeminen ei avarra Nietzschen filosofiaa yhtään. Itse olen lukenut kirjat "Näin puhui Zarathustra", "Iloinen tiede", "Antikristus", "Ecce homo" ja "Epäjumalten hämärä".
Ei voi kuin ihmetellä miten esim Hitler otti vaikutteita kyseisistä kirjoista ja meni metsään niin pahasti.
Suurin osa kristittyjen kritiikistä Nietzschen kirjoituksiin kulminoituu henkilö kritiikkiin. Itse teosten sanomaan on harvemmin kajottu.
Tämähän on yleinen looginen erhe uskiksilta. Same koskee esimerkiksi evoluutiota. He lukevat vain mitä toiset uskikset kirjoittavat ja ottavat sen totuutena ja hylkäävät tiedemiesten arviot ilman niihin perehtymättä.
Helpoin tapa on tämä "character assassination".
Filosofia auttaa ymmärtämään elämää, Pasi Ockenströmin kirjoitus Yleisönosastossa Helsingin sanomissa 30.05.05, lyhennelmä (toivottavasti en tee vääryyttä ajatukselle).
"Ilmiöiden (luominen vs tiede) tieteellinen selittäminen ei kerro niitä syitä, joista kaikki on saanut alkunsa ja joista johtuen elämä toteutuu."
"Tätä kysymystä pohtii filosofia. Se on viisautta ja yleensä loogista ajattelua hyödyntävä tiede."
"Filosofian tehtävänä on usein ei-objektiivisen tiedon ymmärtäminen ja kuvaaminen eli maailman jäsentäminen."
"Maailman synty on eräs tällainen (syy-yhteyksien) mallia vaativa kohde, jonka selitys ei voi löytyä sattumasta.Sattumaan on nimittäin oltava myös omat ennakkoedellytyksensä. Luomisen ajatus on uskonnollinen mutta myös filosofinen kysymys."
"Monet tiedemiehet kannattavat luojan ja jumalan tunnustamista ainakin jossakin muodossa. Evoluutio on tullut epäoikeutetusti korvaamaan tätä ajattelua, vaikka se on kehitystapahtuman ilmentymä eikä sen syy."
Tärkein ajatus, minkä itse löysin oli se, että sattumakin vaatii jo olemassaolevat edellytykset sattuakseen. Sattuma ei siis tule tyhjästä, se vaatii jo jotain olevaa. Evoluutiokin vaatii jo jotain olemassaolevaa, ennenkuin tapahtuu pienintäkään sattuman siementä. Miten siis tuli se ensimmäinen sattuman edellyttämä jokin alku? Filosofisen mietiskelyn tuloksena ei voi olla monta ratkaisumallia. Luonnontieteen kannalta ei voi olla monta ratkaisumallia. Sitä ei Darwin eivätkä myös evoluutiotiedemiehet ole ratkaisseet.
Filosofinen ajatusrakennelma käytännössä toimisi esimerkiksi näin. 1)Evoluution todisteena pidettiin alussa eri saariryhmien välillä kehittyneitä muunnoksia samasta lajista. 2) Evoluution todisteena on pidetty ketjua, jossa on aukkoja, mutta kuitenkin se ketju erilaisista apinoista ihmiseen johtavia fossiileja on selvä todiste evoluutiosta ja sattumasta ja luonnollisen valinnan kautta tapahtuvasta evoluutiosta. Otin esiin vain kaksi hypoteesia, jotka molemmat vaativat jo olemassaolevan lajin, että sattumaprosessi yleensä lähtisi käyntiin. Evoluutio perustuu hyvin epäloogiseen ajattelurakenteeseen todellisuuden ja filosofisen ajattelun kannalta katsottuna.
Tämä tietenkään ei ole todiste kristinuskon jumalan Jahven olemassaolosta, vaan on todiste evoluutioteorian heikosta totuuspohjasta, jota tiedeuskoiset niin tieteellisenä faktana todistavat.
Kysymys kuuluukin, mikä mahdollisti ensimmäisen sattuman siinä ketjussa, mikä on kestänyt miljardeja ihmisvuosia? Mikä oli se edellytys ensimmäiselle sattumalle? Tässä on tiedeuskovien elämän ja kuoleman kysymys. Big bang, mutta mikä oli sen edellytys? Mietipä niitä perehtyen todella tiedemiesten arvioihin.
Huomaa, että Jahvenusko on paitsi uskoa johonkin korkeampaan, myös suuri filosofista pohdintaa edistävä elämänkatsomus, joka auttaa hahmottamaan maailmaa paitsi tieteen keinoin todennetun tiedon kuin myös hiljaisen tiedon eli kokemuksen kautta saadun tiedon soveltamisessa maailmankaikkeuteen, josta emme toden totta vielä ymmärrä kuin hitusen verran, ja senkin usein väärin.