(Helsingin Sanomat, nettisivun uutinen)
"Marraskuussa 1993 Martti Ahtisaari puhui Sdp:n puolue- ja ammattiyhdistyseliitille Helsingin työväentalolla. Puhe synnytti vastaanottajissa suuren tunnekuohun.
Tunnelma oli aluksi jossain uteliaan ja uneliaan välillä, kunnes yhtäkkiä kaikki muuttui. Kesken puheen Ahtisaari ilmoitti herättävänsä kaikki ne, jotka olivat siihen asti ehkä nukkuneet. Hän tempaisi povitaskustaan paperin ja herätti yleisön huomion kertomalla ”ystävän kirjeestä”, jonka hän luki läsnä olevalle puolue- ja ammattiyhdistyseliitille vasten kasvoja. Puhe muuttui radikaaliksi.
”Meidän valtiosääntömmehän ei tunne puoluelaitosta. Sen mukaan valta kuuluu kansalle, jota käyttää sen valitsema eduskunta. Käytäntö on kuitenkin muodostunut sellaiseksi, että kansan mielestä sen itsensä valitsema eduskunta on joukko valtaa vailla olevia epäitsenäisiä onnenonkijoita. Todellista valtaa käyttävät puolue-eliitit, jotka hämärissä kabinettineuvotteluissa keskenään ja muiden korporaatioiden napamiesten kanssa sopivat, mitä kansanedustuslaitos ja hallitus päättävät. Groteskiudestaan huolimatta tämä kuva paljastaa mielestäni paremmin kuin ’valtiollistuminen’, mikä on kansanvallan ongelma. Kysymys on vallan ja vastuiden oikeasta jaosta. Historiallisen kehityksen seurauksena puoluelaitokselle on luisunut vääränlaista valtaa ja enemmän kuin se kykenee kunnialla kantamaan.”
Seisoin Helsingin työväentalon parvella vieressäni pitkään sosiaalidemokraattista puoluetta töikseen seurannut Helsingin Sanomien toimittaja Unto Hämäläinen. Huomasin Hämäläisen valahtaneen paperinvalkeaksi. ”Mitä ihmettä täällä tapahtuu?” hän totesi puoliääneen.
Salissa alkoi levitä epäuskoinen mouru. Ahtisaaren ystäväkirje jatkui:
”-- Mitä vähemmän puolueet käyttävät suoranaista päätäntävaltaa, sitä uskottavampia ne ovat mielipidevallan käyttäjinä. En usko, että maahamme säädetty puoluelaki on ollut eduksi demokratian kehittymiselle. Puolueille ei olisi koskaan pitänyt antaa oikeutta valtiollisten ja kunnallisten vaalien ehdokasasetteluun, tämä oikeus olisi pitänyt säilyttää pelkästään tarkoitusta varten perustetuilla valitsijamiesyhdistyksillä.”
Kirjeen oli Ahtisaarelle lähettänyt kansandemokraatti Kalevi Suomela, rauhanliikkeen aktivisti, Sadankomitean perustaja, Suomen Rauhanliiton pitkäaikainen puheenjohtaja, vapaa kirjoittaja ja kolumnisti. Kirjoittajan nimeä Ahtisaari ei tilaisuudessa kertonut, ja tämän henkilöllisyyden selvittämisestä syntyi ajojahti.
Tilanne työväentalolla oli kaoottinen, osa yleisöstä halusi poistua paikalta mahdollisimman pian ja näyttävästi. Tunnekuohussa moni unohti takkinsa tai salkkunsa kokouspaikalle. Muuan ay-liikkeen keskeinen johtaja ilmaisi puheen jälkeen itseään suorasanaisesti: ”Päätitte sitten kusta ikonostaasiin.”
MIELIPAHALLE oli aiempaa pohjaa. Ahtisaari oli jo Sdp:n järjestämässä esivaalissa tuhonnut puolueen itseoikeutetun presidenttiehdokkaan ja pitkäaikaisen puheenjohtajan Kalevi Sorsan kuningastien. ...
... Esivaalin tuloksen ei kuitenkaan olisi pitänyt jättää sijaa jossitteluille. Ahtisaari sai 75 649 ääntä, Sorsa 42 442. Esivaalissa oli pyydetty laittamaan ehdokkaat paremmuusjärjestykseen. Ehdokkaita oli viisi, ja äänestäjistä kolmannes ei sijoittanut Sorsaa lainkaan kahden parhaan joukkoon.
Eliitti eli sumussa ja vihassa. Tulosta ei voinut selittää edes sillä, että vaaliin olivat saaneet osallistua muutkin kuin puolueen jäsenet – toki sitäkin selitystä käytettiin. Ja kun maailmalta saapunut Ahtisaari nyt käytännössä ehdotti yhteiskunnalliseen päätöksentekoon ja elinkeinoelämään laajasti ulottuneen demarimafian kastroimista, muuttui aiempi epäluulo vastenmielisyydeksi. Ahtisaaren ja puolue-eliitin välit eivät korjaantuneet koskaan.
Ahtisaari kritisoi liiallista ja vääriin paikkoihin tunkeutunutta puoluevaltaa. Tälle näkemykselle oli varmasti perusteita myös Suomen ulkopolitiikan ja erityisesti ulkoministeriön piiristä. On ilmeistä, että Ahtisaari oli itse nähnyt monen lahjakkaan henkilön joutuneen työssään sivuraiteelle tai tulleen ohitetuksi ministeriön nimityksissä väärän puoluekannan tai henkilökohtaisten kaunojen takia.
Ahtisaari oli myös tehnyt jo esivaalin aikana kylmäävän havainnon. Puolue-eliitit eivät vaikuttaneet tuntevan niitä suomalaisia, joita hän itse kohtasi matkoillaan. Hän luki epätoivoisia kirjeitä ja näki, kuinka laman myötä kaiken menettäneet ihmiset pidättelivät kyyneleitä ja kokoilivat itsetuntonsa rippeitä. Ahtisaareen luotettiin tavalla, jota valtaosa poliitikoista ei koskaan tullut tuntemaan.
Yksi Ahtisaaren kampanjatiimin politiikan kieleen tuomista sanoista oli kansalaisyhteiskunta. Sosiaalidemokraattisen puoluekoneiston rattaissa termistä aluksi ilahduttiin, sillä se kuulosti hyvältä syyltä ohjata lisää valtion rahaa puolueen piirissä tapahtuvaan järjestötoimintaan.
Mutta presidenttiehdokkaan kampanjabussissa kansalaisyhteiskunnan ajateltiin tarkoittavan jotakin aivan muuta."
"Marraskuussa 1993 Martti Ahtisaari puhui Sdp:n puolue- ja ammattiyhdistyseliitille Helsingin työväentalolla. Puhe synnytti vastaanottajissa suuren tunnekuohun.
Tunnelma oli aluksi jossain uteliaan ja uneliaan välillä, kunnes yhtäkkiä kaikki muuttui. Kesken puheen Ahtisaari ilmoitti herättävänsä kaikki ne, jotka olivat siihen asti ehkä nukkuneet. Hän tempaisi povitaskustaan paperin ja herätti yleisön huomion kertomalla ”ystävän kirjeestä”, jonka hän luki läsnä olevalle puolue- ja ammattiyhdistyseliitille vasten kasvoja. Puhe muuttui radikaaliksi.
”Meidän valtiosääntömmehän ei tunne puoluelaitosta. Sen mukaan valta kuuluu kansalle, jota käyttää sen valitsema eduskunta. Käytäntö on kuitenkin muodostunut sellaiseksi, että kansan mielestä sen itsensä valitsema eduskunta on joukko valtaa vailla olevia epäitsenäisiä onnenonkijoita. Todellista valtaa käyttävät puolue-eliitit, jotka hämärissä kabinettineuvotteluissa keskenään ja muiden korporaatioiden napamiesten kanssa sopivat, mitä kansanedustuslaitos ja hallitus päättävät. Groteskiudestaan huolimatta tämä kuva paljastaa mielestäni paremmin kuin ’valtiollistuminen’, mikä on kansanvallan ongelma. Kysymys on vallan ja vastuiden oikeasta jaosta. Historiallisen kehityksen seurauksena puoluelaitokselle on luisunut vääränlaista valtaa ja enemmän kuin se kykenee kunnialla kantamaan.”
Seisoin Helsingin työväentalon parvella vieressäni pitkään sosiaalidemokraattista puoluetta töikseen seurannut Helsingin Sanomien toimittaja Unto Hämäläinen. Huomasin Hämäläisen valahtaneen paperinvalkeaksi. ”Mitä ihmettä täällä tapahtuu?” hän totesi puoliääneen.
Salissa alkoi levitä epäuskoinen mouru. Ahtisaaren ystäväkirje jatkui:
”-- Mitä vähemmän puolueet käyttävät suoranaista päätäntävaltaa, sitä uskottavampia ne ovat mielipidevallan käyttäjinä. En usko, että maahamme säädetty puoluelaki on ollut eduksi demokratian kehittymiselle. Puolueille ei olisi koskaan pitänyt antaa oikeutta valtiollisten ja kunnallisten vaalien ehdokasasetteluun, tämä oikeus olisi pitänyt säilyttää pelkästään tarkoitusta varten perustetuilla valitsijamiesyhdistyksillä.”
Kirjeen oli Ahtisaarelle lähettänyt kansandemokraatti Kalevi Suomela, rauhanliikkeen aktivisti, Sadankomitean perustaja, Suomen Rauhanliiton pitkäaikainen puheenjohtaja, vapaa kirjoittaja ja kolumnisti. Kirjoittajan nimeä Ahtisaari ei tilaisuudessa kertonut, ja tämän henkilöllisyyden selvittämisestä syntyi ajojahti.
Tilanne työväentalolla oli kaoottinen, osa yleisöstä halusi poistua paikalta mahdollisimman pian ja näyttävästi. Tunnekuohussa moni unohti takkinsa tai salkkunsa kokouspaikalle. Muuan ay-liikkeen keskeinen johtaja ilmaisi puheen jälkeen itseään suorasanaisesti: ”Päätitte sitten kusta ikonostaasiin.”
MIELIPAHALLE oli aiempaa pohjaa. Ahtisaari oli jo Sdp:n järjestämässä esivaalissa tuhonnut puolueen itseoikeutetun presidenttiehdokkaan ja pitkäaikaisen puheenjohtajan Kalevi Sorsan kuningastien. ...
... Esivaalin tuloksen ei kuitenkaan olisi pitänyt jättää sijaa jossitteluille. Ahtisaari sai 75 649 ääntä, Sorsa 42 442. Esivaalissa oli pyydetty laittamaan ehdokkaat paremmuusjärjestykseen. Ehdokkaita oli viisi, ja äänestäjistä kolmannes ei sijoittanut Sorsaa lainkaan kahden parhaan joukkoon.
Eliitti eli sumussa ja vihassa. Tulosta ei voinut selittää edes sillä, että vaaliin olivat saaneet osallistua muutkin kuin puolueen jäsenet – toki sitäkin selitystä käytettiin. Ja kun maailmalta saapunut Ahtisaari nyt käytännössä ehdotti yhteiskunnalliseen päätöksentekoon ja elinkeinoelämään laajasti ulottuneen demarimafian kastroimista, muuttui aiempi epäluulo vastenmielisyydeksi. Ahtisaaren ja puolue-eliitin välit eivät korjaantuneet koskaan.
Ahtisaari kritisoi liiallista ja vääriin paikkoihin tunkeutunutta puoluevaltaa. Tälle näkemykselle oli varmasti perusteita myös Suomen ulkopolitiikan ja erityisesti ulkoministeriön piiristä. On ilmeistä, että Ahtisaari oli itse nähnyt monen lahjakkaan henkilön joutuneen työssään sivuraiteelle tai tulleen ohitetuksi ministeriön nimityksissä väärän puoluekannan tai henkilökohtaisten kaunojen takia.
Ahtisaari oli myös tehnyt jo esivaalin aikana kylmäävän havainnon. Puolue-eliitit eivät vaikuttaneet tuntevan niitä suomalaisia, joita hän itse kohtasi matkoillaan. Hän luki epätoivoisia kirjeitä ja näki, kuinka laman myötä kaiken menettäneet ihmiset pidättelivät kyyneleitä ja kokoilivat itsetuntonsa rippeitä. Ahtisaareen luotettiin tavalla, jota valtaosa poliitikoista ei koskaan tullut tuntemaan.
Yksi Ahtisaaren kampanjatiimin politiikan kieleen tuomista sanoista oli kansalaisyhteiskunta. Sosiaalidemokraattisen puoluekoneiston rattaissa termistä aluksi ilahduttiin, sillä se kuulosti hyvältä syyltä ohjata lisää valtion rahaa puolueen piirissä tapahtuvaan järjestötoimintaan.
Mutta presidenttiehdokkaan kampanjabussissa kansalaisyhteiskunnan ajateltiin tarkoittavan jotakin aivan muuta."
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ketä kiinnostaa?
Demareita.
😋😍😋😍😋😍😋😍😋
💋 Nymfomaani -> https://ye.pe/finngirl21#180577774
🔞❤️💋❤️💋❤️🔞❤️💋❤️💋❤️🔞