Kirkon hirmuvalta on rapistunut, tilalle ystävällisyys.

Minulla on tallessa vuodelta 1952 professori V. T. Aaltosen kirja Miksi en ole kristitty. Edellinen painos ilmestyi jo neljä vuotta aikaisemmin.

Alkusanoissa Aaltonen toteaa, että muutamaan vuosikymmeneen ei ole ilmestynyt uskonnonvastaista kirjallisuutta. Hän viittaa aikaan, jolloin uskonnonvastaisuus oli voimakkaimmillaan, mutta sitä vei eteenpäin erityisesti ruotsinkielinen sivistyneistö, joka ei juuri saanut kansan kannatusta.

Ainoa tie avioliittoon oli kirkollinen vihkimys, ellei sitten tehnyt niin tuhmasti kuin aikansa radikaali Rolf Lagerborg, joka antoi ilmi itsensä ja tyttöystävänsä salavuoteudesta, jolloin Viipurin raastuvanoikeus julisti heidät aviopuolisoiksi.

Kirkonmiehet syvästi paheksuivat maanpetokseen verrattavaa törkeää menettelyä.

Siviilivihkiminen tuli mahdolliseksi vasta vuoden 1918 alusta, uskonnonvapaus vasta v. 1923, mutta ne olivat silkkaa teoriaa, koska vallitsi voimakas yhdenmukaisuuden paine.

Vielä nuorena ollessani paine oli niin voimakas, että melkein kaikki kuuluivat kirkkoon, melkein kaikki avioliitot solmittiin kirkollisesti ja melkein kaikki lapset kastettiin ja liitettiin automaattisesti kirkon jäsenyyteen.

Kirkko oli vielä 50-luvulla äärimmäisen vanhoillinen, kova kuin kivi, ja hyvällä menestyksellä sai vesitetyksi kaikki uudistukset ja pehmennykset. Valtaosa kansasta oli heikosti koulutettuja. Kansan suurin osa uskoi, ettei ihminen ollut sukua muille eläimille, papeistakin melkein kaikki.

Tilanne on nyt 70 vuotta myöhemmin aivan toinen. Sosiaalinen paine on niin hellittänyt, että jo suuri osa kansasta voi aivan julkisestikin olla kuulumatta kirkkoon. Tutkimuksissa vain joka neljäs sanoo uskovansa niin, kuin kirkko opettaa, mutta jos edelleen opettaisi kuin silloin, vielä harvempi sanoisi näin.

Mutta nyt on jo aivan luontevaa, että ihminen voi myös sanoa tunnustavansa kristinuskoa. 🌹👀