Kysymys MeAgainille Ruandan kansanmurhan kieltämisestä

Sillä, että Paul Kagame on länsimaiden suosima diktaattori, ei ole mitään tekemistä koko asian kanssa?


France24;

New book shows a very different side to Rwanda’s Paul Kagame

https://www.france24.com/en/africa/20210405-new-book-shows-a-very-different-side-to-rwanda-s-paul-kagame


FairPlanet;

Rwanda’s Paul Kagame Slides Towards Dictatorship

https://www.fairplanet.org/story/rwandas-paul-kagame-slides-towards-dictatorship/


CNN;

Paul Kagame is seen by some as a liberator. But critics say Rwanda is only safe for those who toe the line

https://edition.cnn.com/2022/06/24/africa/paul-kagame-rwanda-regime-intl-cmd/index.html


New York Times;

He’s a Brutal Dictator, and One of the West’s Best Friends

https://www.nytimes.com/2023/04/11/opinion/paul-kagame-rwanda-britain.html


Al Jazeera;

Kagame’s achievements should not blind us to his tyranny

https://www.aljazeera.com/opinions/2023/2/9/kagames-achievements-should-not-blind-us-to-his-tyranny


Africa News;

Rwanda's Paul Rusesabagina denounces "authoritarian" regime in Kigali

https://www.africanews.com/2023/07/01/rwandas-paul-rusesabagina-denounces-authoritarian-regime-in-kigali/


The Conversation;


How authoritarian rulers manage their international image

https://theconversation.com/how-authoritarian-rulers-manage-their-international-image-166778


Chapman University;

Kagame’s Ruse in Rwanda: The Debilitating Role of Authoritarianism in Rwanda and its Impact on Long Term, Sustainable Development

https://digitalcommons.chapman.edu/international_studies_theses/10/


Onko mahdollista, ettet ole tarpeeksi kriittinen länsivaltoja kohtaan? Uskotko oikeasti, että länsivallat eivät ikinä tukisi diktatuureja?

Totta kai Kagamellakin on PR-tahoja puolellaan levittämässä hyvää sanaa.

Esimerkiksi:


The Wilson Quarterly;

The Great African Hope

https://www.wilsonquarterly.com/quarterly/_/the-great-african-hope

Anonyymi kirjoitti:

Sillä, että Paul Kagame on länsimaiden suosima diktaattori, ei ole mitään tekemistä koko asian kanssa?


France24;

New book shows a very different side to Rwanda’s Paul Kagame

https://www.france24.com/en/africa/20210405-new-book-shows-a-very-different-side-to-rwanda-s-paul-kagame


FairPlanet;

Rwanda’s Paul Kagame Slides Towards Dictatorship

https://www.fairplanet.org/story/rwandas-paul-kagame-slides-towards-dictatorship/


CNN;

Paul Kagame is seen by some as a liberator. But critics say Rwanda is only safe for those who toe the line

https://edition.cnn.com/2022/06/24/africa/paul-kagame-rwanda-regime-intl-cmd/index.html


New York Times;

He’s a Brutal Dictator, and One of the West’s Best Friends

https://www.nytimes.com/2023/04/11/opinion/paul-kagame-rwanda-britain.html


Al Jazeera;

Kagame’s achievements should not blind us to his tyranny

https://www.aljazeera.com/opinions/2023/2/9/kagames-achievements-should-not-blind-us-to-his-tyranny


Africa News;

Rwanda's Paul Rusesabagina denounces "authoritarian" regime in Kigali

https://www.africanews.com/2023/07/01/rwandas-paul-rusesabagina-denounces-authoritarian-regime-in-kigali/


The Conversation;


How authoritarian rulers manage their international image

https://theconversation.com/how-authoritarian-rulers-manage-their-international-image-166778


Chapman University;

Kagame’s Ruse in Rwanda: The Debilitating Role of Authoritarianism in Rwanda and its Impact on Long Term, Sustainable Development

https://digitalcommons.chapman.edu/international_studies_theses/10/


Onko mahdollista, ettet ole tarpeeksi kriittinen länsivaltoja kohtaan? Uskotko oikeasti, että länsivallat eivät ikinä tukisi diktatuureja?

Lue lisää

"Onko mahdollista, ettet ole tarpeeksi kriittinen länsivaltoja kohtaan? Uskotko oikeasti, että länsivallat eivät ikinä tukisi diktatuureja?"

Paul Kagamen tyrannian ja ihmisoikeusloukkauksien osoittaminen ei edellytä sen kieltämistä, että vuonna 1994 Hutu-Voima käynnisti Ruandassa suunnittelemallisen juonen Ruandan tutsien murhaamiseksi, eikä sen, että sillä oli juuret aiemmilta vuosikymmeniltä. Kovasti tuntuu myös "anti-imperialistoilta" unohtuvan se belgialais-siirtomaaherrojen rotuhölynpölyn osuus yhtä lailla kuin Ranskan imperialistinen osuus koko kansanmurhan edesauttamisessa - tai se Bahutu-vihanlietsontamanifesti.

Sitä paitsi tuossa linkkaamassasi Tafi Mhakan Al-Jazeera-artikkelissa mainitaan selkeästi kuinka Paul Kagame on olevinaan hyvin rankankin "kriittinen" länsimaita kohtaan, jotta voisi väistää kritiikin omaa rautakoura-diktatuuriaan kohtaan. Sanoisin, että tuo Kagamen vertaaminen Zimbabwen onneksi-edesmenneeseen kusipää-diktaattoriin Robert Mugabeen (joka oli itsessään täysi ihmisp###e) on enemmän kuin osuva.


"I can see how someone may fall for Kagame’s projected persona. When I hear him condemn the West’s neocolonialism and endless hypocrisy on human rights, I too cannot help but be impressed by his forthrightness. But whenever I find myself in awe of Kagame’s principled stance against the West, I always remind myself that Mugabe’s fierce critiques of the West were equally as impressive. Eventually, it became obvious that Mugabe hated Africans who criticised his policies as much as – if not more than – the former colonisers of his country. I am afraid time will prove the same about Kagame."


Tuossa Tafi Mhakan artikkelissa tehdään selväksi, että Kagame jos kuka on olevinaan "kriittinen länsivaltoja kohtaan" yhtä lailla kuin mitä Mugabe oli, on se sitten vain retoriikka-kikkailua tai idealistisen hurmoksen tulisieluista tosiuskovaisuutta. Sen minä kyllä uskon, että monet ihmisoikeuksia polkevat oikeasti uskovat aatteisiinsa ja mielellään lähtevät niitä toteuttamaan niihin häikäilemättömästi.

Lähinnä näyttäisit olevan sinä, joka et ole tarpeeksi kriittinen länsivaltoja, Ruandan kansanmurhaan johtanutta Hutu-Voiman viha-ideologiaa TAI Paul Kagamea kohtaan.

Surullista, että mihinkään rotupseudotiede-hölynpölyyn on uskottu. Hirvittävät seuraukset on nähty niin Pihkalassa, Auschwitzissä kuin Ruandassakin.

https://keskustelu.suomi24.fi/t/15226112/pihkalan-roturasistit-teloitti-harmoisissa-sankyyn#comment-125218207

" Kummasti Bahutu-vihanlietsontamanifesti näyttää tällaisilta kontrariaaneilta unohtuvan, kun hutu-ekstremistien tekemä kansanmurhan suunnitelmallisuus kielletään ja siitä yritetään vääntää mukamas "paniikinomaista" "itsepuolustusta". "


Samaan tyyliin uusnatsipellet puolustelelevat Holokaustia ja natsien harjoittamaa tuhoamissotaa, silloinkin kun eivät samaan hengenvetoon kiellä kaikkea.

Sama kiero mentaliteetti: kaikki on uhrien vika, mutta sitä ei tapahtunut.

Denialistien ja salaliittoteoreetikkojen mielissä virallisesti todettu asian laita on aina automaattisesti epäilyttävä, vaikka pitäisi vääntää itsensä miten solmuun.

Anonyymi kirjoitti:

" Kummasti Bahutu-vihanlietsontamanifesti näyttää tällaisilta kontrariaaneilta unohtuvan, kun hutu-ekstremistien tekemä kansanmurhan suunnitelmallisuus kielletään ja siitä yritetään vääntää mukamas "paniikinomaista" "itsepuolustusta". "


Samaan tyyliin uusnatsipellet puolustelelevat Holokaustia ja natsien harjoittamaa tuhoamissotaa, silloinkin kun eivät samaan hengenvetoon kiellä kaikkea.

Sama kiero mentaliteetti: kaikki on uhrien vika, mutta sitä ei tapahtunut.

Lue lisää

Srebrenican joukkomurha voidaan lukea myös lukuisiin kristittyjen tekemiin joukkomurhiin.

Anonyymi kirjoitti:

Srebrenican joukkomurha voidaan lukea myös lukuisiin kristittyjen tekemiin joukkomurhiin.

ja Venäjän hyökkäyssota UkrainaaN!!!

Anonyymi kirjoitti:

Srebrenican joukkomurha voidaan lukea myös lukuisiin kristittyjen tekemiin joukkomurhiin.

Mites Kroatian tekemä Operaatio Myrsky eli toisin sanoen serbisiviilien joukkokarkoitus Krajinasta? Olivatko serbisiviilit syyllisiä serbisotilaiden Srebrenica-murhatalkoisiin?

Anonyymi kirjoitti:

Mites Kroatian tekemä Operaatio Myrsky eli toisin sanoen serbisiviilien joukkokarkoitus Krajinasta? Olivatko serbisiviilit syyllisiä serbisotilaiden Srebrenica-murhatalkoisiin?

Lue lisää

Yhtä tyhmää kuin syyttää Ruandan tutseja siitä mitä aiemmin on tapahtunut Burundissa.

Anonyymi kirjoitti:

Yhtä tyhmää kuin syyttää Ruandan tutseja siitä mitä aiemmin on tapahtunut Burundissa.

Tai syyttää suursuomi-aatteellisten etnisen puhdistuksen kohteeksi ottamaa "epäkansallista" itä-Karjalan väestöä Stalinin terrorista. Erittäin noloa.

Anonyymi kirjoitti:

" Kummasti Bahutu-vihanlietsontamanifesti näyttää tällaisilta kontrariaaneilta unohtuvan, kun hutu-ekstremistien tekemä kansanmurhan suunnitelmallisuus kielletään ja siitä yritetään vääntää mukamas "paniikinomaista" "itsepuolustusta". "


Samaan tyyliin uusnatsipellet puolustelelevat Holokaustia ja natsien harjoittamaa tuhoamissotaa, silloinkin kun eivät samaan hengenvetoon kiellä kaikkea.

Sama kiero mentaliteetti: kaikki on uhrien vika, mutta sitä ei tapahtunut.

Lue lisää

Ahaa, "sitä ei tapahtunut, mutta he ansaitsivat sen" -mantra

Anonyymi kirjoitti:

Totta kai Kagamellakin on PR-tahoja puolellaan levittämässä hyvää sanaa.

Esimerkiksi:


The Wilson Quarterly;

The Great African Hope

https://www.wilsonquarterly.com/quarterly/_/the-great-african-hope

Lue lisää

Niin, miten tuo muuttaa oleellisesti mitään liittyen tutsien kansanmurhaan hutujen kohteena? Siitähän on paljonkin tutkimustietoa toisistaan riippumattomilta tutkijoilta.

Ellet sitten vakavissasi halua uskoa, että ne kaikki olisivat ovelassa ja telepaattisen saumattomassa salaliitossa kansanmurhasta syytettyä Hutu-voimaa kohtaan, joka taas tahtoo sinun uskovan Hutu-voiman olevan väärinymmärretty ja tahallisesti herjattu oikea uhri? Sitten jos oikeasti uskot sellaista, olisi parempi olla vedenpitävät, aukottomat perustelut miksi haluat uskoa kansanmurhasta syytetyn tahon viattomuuteen.

Sitten kiinnostaisi myös tietää mihin kaikkiin muihin joukkomurhiin sinun mielestäsi pätevät samanlaiset perustelut ja mihin taas ei ja miksi tiettyihin mutta ei toisiin.

Osaatko sinä vastata?

Anonyymi kirjoitti:

Mites Kroatian tekemä Operaatio Myrsky eli toisin sanoen serbisiviilien joukkokarkoitus Krajinasta? Olivatko serbisiviilit syyllisiä serbisotilaiden Srebrenica-murhatalkoisiin?

Lue lisää

Eivät. Operaatio Myrsky voidaan lukea sotarikokseksi, mutta se ei muuta mihinkään serbi-sotilaiden syyllisyyttä bosnianmuslimien joukkomurhaan Srebrenicassa, kuten ei myöskään päinvastoin. Serbit eivät olleet ainoita syyllisiä etniseen puhdistukseen Jugoslavian hajoamissodissa, mutta saivat tehtyä sitä eniten.

Anonyymi kirjoitti:

Yhtä tyhmää kuin syyttää Ruandan tutseja siitä mitä aiemmin on tapahtunut Burundissa.

Jospa et olisi epämääräinen ja kertoisit vaan suoraan mitä siellä Burundissa on tapahtunut ja milloin.

Anonyymi kirjoitti:

ja Venäjän hyökkäyssota UkrainaaN!!!

Putinin retoriikka Ukrainan "de-satanisoinnista" on kömpelöä kompensointia siitä, että vastaavalla "de-natsifiointi"-ristiretkestä ei ollut aivan haluttua vaikutusta. Mutta toisaalta Venäjän valtio on kautta aikain ollut hyvin laajenemishaluinen naapuriensa kustannuksella ja kristinuskon vaikutusta, vaikkei olekaan ainoa tekijä, ei voi laskea ulos.

Anonyymi kirjoitti:

" Kummasti Bahutu-vihanlietsontamanifesti näyttää tällaisilta kontrariaaneilta unohtuvan, kun hutu-ekstremistien tekemä kansanmurhan suunnitelmallisuus kielletään ja siitä yritetään vääntää mukamas "paniikinomaista" "itsepuolustusta". "


Samaan tyyliin uusnatsipellet puolustelelevat Holokaustia ja natsien harjoittamaa tuhoamissotaa, silloinkin kun eivät samaan hengenvetoon kiellä kaikkea.

Sama kiero mentaliteetti: kaikki on uhrien vika, mutta sitä ei tapahtunut.

Lue lisää

Korvaa Hutuvoiman denialistisessa versiossa Ruandan kansanmurhasta tutseja syyllistävissä kohdissa "tutsi" sanalla "juutalainen" ja viittaukset Paul Kagamen Ruandan Isänmaalliseen Rintamaan (RPF) sanalla "partisaani". Kuulostaa samalta kuin natsit.

Anonyymi kirjoitti:

Sillä, että Paul Kagame on länsimaiden suosima diktaattori, ei ole mitään tekemistä koko asian kanssa?


France24;

New book shows a very different side to Rwanda’s Paul Kagame

https://www.france24.com/en/africa/20210405-new-book-shows-a-very-different-side-to-rwanda-s-paul-kagame


FairPlanet;

Rwanda’s Paul Kagame Slides Towards Dictatorship

https://www.fairplanet.org/story/rwandas-paul-kagame-slides-towards-dictatorship/


CNN;

Paul Kagame is seen by some as a liberator. But critics say Rwanda is only safe for those who toe the line

https://edition.cnn.com/2022/06/24/africa/paul-kagame-rwanda-regime-intl-cmd/index.html


New York Times;

He’s a Brutal Dictator, and One of the West’s Best Friends

https://www.nytimes.com/2023/04/11/opinion/paul-kagame-rwanda-britain.html


Al Jazeera;

Kagame’s achievements should not blind us to his tyranny

https://www.aljazeera.com/opinions/2023/2/9/kagames-achievements-should-not-blind-us-to-his-tyranny


Africa News;

Rwanda's Paul Rusesabagina denounces "authoritarian" regime in Kigali

https://www.africanews.com/2023/07/01/rwandas-paul-rusesabagina-denounces-authoritarian-regime-in-kigali/


The Conversation;


How authoritarian rulers manage their international image

https://theconversation.com/how-authoritarian-rulers-manage-their-international-image-166778


Chapman University;

Kagame’s Ruse in Rwanda: The Debilitating Role of Authoritarianism in Rwanda and its Impact on Long Term, Sustainable Development

https://digitalcommons.chapman.edu/international_studies_theses/10/


Onko mahdollista, ettet ole tarpeeksi kriittinen länsivaltoja kohtaan? Uskotko oikeasti, että länsivallat eivät ikinä tukisi diktatuureja?

Lue lisää

Jos et vain etsi tekosyitä tutsien kansanmurhan kieltämiselle, saatat jopa ilahtua äskettäisestä uutisesta Lemondessa.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Lemonde

Ruanda: Ranskan viimeisin askel pois kieltämisestä on merkittävä

Emmanuel Macron on ylittänyt uuden kynnyksen kertomalla, että Ranska olisi "voinut pysäyttää" Ruandan verilöylyt vuonna 1994, joissa kuoli 800 000 ihmistä, mutta "ei ilmentänyt tahtoa toimia niin".

julkaistu 5.5.2024


Joskus kestää vuosikymmeniä ja uuden sukupolven ilmaantuminen, ennen kuin maa pystyy kohtaamaan historiansa synkät ajanjaksot. Yli puoli vuosisataa oli kulunut vuoden 1942 Vél' d'Hiv -ratsiasta, joka oli suurin Ranskan tekemä juutalaisten karkoitus Holokaustin aikana, sekä siitä kun Jacques Chirac myönsi vuonna 1995 edeltäjänsä François Mitterrandin kiistämän Ranskan vastuun kyseiseen joukkokarkotukseen.

Ranskan presidentin Emmanuel Macronin äskettäinen myöntäminen, että Pariisilla oli vastuuta vuonna 1994 Ruandassa 800 000 tutsin hengen vaatineesta kansanmurhasta, on jälleen yksi osoitus tästä sakeasta kansallisesta kieltämisestä etenemisen pitkästä prosessista.

Ranskan presidentti ylitti uuden kynnyksen 7. huhtikuuta 1994 eli päivä Pariisin tukeman hutupresidentti Juvénal Habyarimanan salamurhan jälkeen alkaneen kansanmurhan 30-vuotispäivänä, kun hän täsmensi, että Ranska "olisi voinut pysäyttää" joukkomurhat, mutta "ei ilmentänyt tahtoa toimia niin".


Ei avoimia valtuuksia

Jo 27. toukokuuta 2021 Kigalissa Macron oli historiallisessa puheessaan historioitsija Vincent Duclertin raportin pohjalta tunnustanut painokkaasti Ranskan "ylivoimaisen vastuun pahimpaan johtaneessa syöksykierteessä". Hän pidättäytyi puhumasta syyllisyydestä tai osallisuudesta. Tällä kertaa presidentti on tarkentanut kansanmurhan pysäyttämisen haluamisen puutetta: hänen kyseenalaistamansa tahdon puute viittaa epäsuorasti François Mitterrandin politiikan virheisiin tämän tukiessa kansanmurhaan syyllistynyttä [hutuvoima-ideologista] hallintoa[, jota vastaan Paul Kagamen tutsi-armeija taisteli].

Aika näyttää jo menneen, kun vuonna 1998 Paul Quilèsin johtama parlamentaarinen tiedotusvaltuuskunta tyytyi kuvailemaan Ranskaa "immunisoituneeksi tilanteessa, jonka vakavuutta se on aliarvioinut", ja päätyi johtopäätökseen, että maa "ei ollut millään tavalla sekaantunut". Ranskan ja Ruandan väliset suhteet alkoivat parantua vasta, kun Nicolas Sarkozy myönsi vuonna 2010 Kigalissa "vakavia arvostelukyvyn hairahduksia" ja "eräänlaisen sokeuden" Ranskan puolelta.

Macron puolestaan on asettanut sovinnon Ruandan kanssa yhdeksi tärkeimmistä prioriteeteistaan. Sellainen sijaitsee hänen historiallisen hyvityspolitiikkansa ja diplomatian, joka pitää Paul Kagamen rautanyrkkillä hallitsemaa maata taloudellisena menestystarinana ja merkittävänä poliittisena toimijana Afrikassa, ristipoltteessa. Välittämällä uuden viestinsä sosiaaliseen mediaan lähetetyn videon kautta, osallistumatta paikan päällä Kigalin sunnuntaina järjestämiin muistotilaisuuksiin, Macron aikoo epäilemättä ottaa etäisyyttä [Kagamen] hallintoon, jonka osallisuuden Ruandan naapurivaltion Kongon demokraattisen tasavallan itäosassa riehuviin taisteluihin Ranska on virallisesti tuominnut. Se on tapa sanoa, että historiallinen sovinto ei anna avoimia valtuuksia nykypäivän toimille.

Macronin politiikka totuuden kertomisesta Ranskan siirtomaa-ajan ja sen jälkeisen historian järkyttävistä vaiheista kohtaa monia esteitä, niin poliittisia – äärioikeiston edessä – kuin diplomaattisia – Algerian edessä. Macron on toiminut oikein jatkaessaan tällä linjalla. Vaikka selkeys siitä mitä ennen on tapahtunut historiassa, tärkeänä hyveenä demokraattisille hallinnoille, ei suinkaan ole tae nykyajan järjettömyyksiä vastaan, sen tulisi toimia suojana niiden uusiutumista vastaan.

https://www.lemonde.fr/en/opinion/article/2024/04/05/rwanda-a-welcome-new-step-away-from-denial_6667477_23.html

Arkistoituna:

https://web.archive.org/web/20240406043254/https://www.lemonde.fr/en/opinion/article/2024/04/05/rwanda-a-welcome-new-step-away-from-denial_6667477_23.html

(Jostain syystä arkistoitu versio antaa lähinnä pikavilauksen artikkelista ja jumittuu sitten evästeiden hyväksymiseen. Tällaista ongelmaa ei yleensä ole arkistoiduissa artikkeleissa. Outoa.)

Venäjällä sorretaan homoseksuaaleja sekä trans-ihmisiä, senkin ignoramus. Mutta eipä taida isänmaantoivon aivokapasiteetti yltää niin yksinkertaisen asian tajuamiseen. Ja miten voikin olla, että heti kun mainittiin Holokausti ja natsien tuhoamissota, isänmaantoivo luuli tätä Katynin puolusteluksi? Isänmaantoivolta meni jopa ohi maininnat Stalinin terrorista ja Putinin Ukrainaan kohdistamasta "de-satanisoinnista".

Oi voi voi, lukutaito, mitä se on? :)

P.S. Jos inhottaa sukupuolivähemmistöt noin paljon, joudut muuttamaan inhoamallesi Venäjälle. Suomi katos on vapaa maa. Jos kannatat sukupuolivähemmistöjen sortamista, et ole Vladimir Putinia tai Josif Stalinia parempi. Saattaa olla aika pysäyttävä totuus. :)

Anonyymi kirjoitti:

Venäjällä sorretaan homoseksuaaleja sekä trans-ihmisiä, senkin ignoramus. Mutta eipä taida isänmaantoivon aivokapasiteetti yltää niin yksinkertaisen asian tajuamiseen. Ja miten voikin olla, että heti kun mainittiin Holokausti ja natsien tuhoamissota, isänmaantoivo luuli tätä Katynin puolusteluksi? Isänmaantoivolta meni jopa ohi maininnat Stalinin terrorista ja Putinin Ukrainaan kohdistamasta "de-satanisoinnista".

Oi voi voi, lukutaito, mitä se on? :)

P.S. Jos inhottaa sukupuolivähemmistöt noin paljon, joudut muuttamaan inhoamallesi Venäjälle. Suomi katos on vapaa maa. Jos kannatat sukupuolivähemmistöjen sortamista, et ole Vladimir Putinia tai Josif Stalinia parempi. Saattaa olla aika pysäyttävä totuus. :)

Lue lisää

” luuli tätä Katynin puolusteluksi? ”

Miten niin? Onko sillä väliä? Venäjän Pelle puolustaa kaikkia venäläisten raakuuksia syystä riippumatta! Sehän on erityistaitosi, jota hämmästellään! Ole ylpeä siitä!

Anonyymi kirjoitti:

” luuli tätä Katynin puolusteluksi? ”

Miten niin? Onko sillä väliä? Venäjän Pelle puolustaa kaikkia venäläisten raakuuksia syystä riippumatta! Sehän on erityistaitosi, jota hämmästellään! Ole ylpeä siitä!

Lue lisää

En yhtään tiedä mitä ihmettä sinä selität. Miten se, että mainitsin Putinin perustelun hyökkäyssodalleen "de-satanisointina", on venäläissotilaiden raakuuksien puolustelua?

Tuo viittaus Holokaustiin ja natsien tuhoamissotaan näyttää saaneen sinut aika pahasti sekaisin. :)

Tiesitkö, että voit tuomita Katynin joukkomurhat sekä Stalinin etnisen puhdistuksen operaatiot kuten puolalais-, suomalais-, saksalais- ja latvialaisoperaatiot ilman, että puolustelet esim. suomalaisia SS-miehiä, Wilhelm Junnilan tukea suomalaisten SS-miesten seuralle, natsien hirmutekoja ylipäätään - tai etnistä puhdistamista keneltäkään muulta kuin Stalinilta? Oliko liikaa nyansseja isänmaantoivon aivoparalle? Kannattaisiko jättää se ryypiskely? Ei tee hyvää aivosoluille.

Anonyymi kirjoitti:

” luuli tätä Katynin puolusteluksi? ”

Miten niin? Onko sillä väliä? Venäjän Pelle puolustaa kaikkia venäläisten raakuuksia syystä riippumatta! Sehän on erityistaitosi, jota hämmästellään! Ole ylpeä siitä!

Lue lisää

Oikeastaan, nyt kun isänmaantoivo laittoikin sellaisen älyllisen rimanalituksen kuin laittoi, mikä ettei, laitetaanpa vahinko kiertämään.

---------------------------------------------------------------------------------


Kari Kallonen

Operaatio Turkoosin taistelija: Rauno Juholan matka Ranskan muukalaislegioonasta menestyväksi yrittäjäksi

(painopaikka Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu 2023)

s. 15 - 17


Muutaman asteen päiväntasaajasta etelään sijaitsevasta Ruandasta, tuhansien kukkuloiden maassa - pays de mille collines - on pitkä matka niin maantieteellisesti kuin henkisestikin Kainuuseen. Asumattomien metsien peittämät vaarat kohoavat hieman etelään pohjoisen napapiirin ja yöttömän yön rajasta. Maakunnan tunnuslaulu on osuvasti Ilmari Kiannon vuonna 1911 Kajaanin maaviljelysseuran tilauksesta kirjoittama Nälkämaan laulu, johon sävelmän laati Oskar Merikanto. Kappale on suosituin maakuntalauluista, ja luultavasti useimmille tuttu koulussa laulettuna.


" Kuulkaa korpeimme kuiskintaa,

jylhien järvien loiskintaa!

Meidänpä mainetta mainivat nuot

koskien ärjyt ja surkeat suot!

Meidänpä vapautta vaarat on nää!

Meidän on laulua lahtien pää! "


Ilmari Kianto tunsi maansa, Kainuu sijaitsee lähellä Suomen maantieteellistä keskipistettä. Korpimaakunta on vallannut erämaat ja tiettömät taipaleet Oulujärven ympärillä, rajanaapurinaan idässä Vienan Karjala. Kitsaasta maasta kirjoittanut Kianto tuli tunnetuksi köyhälistöromaaneistaan Punainen viiva ja Ryysyrannan Jooseppi, toisaalta Iki-Kianto osallistui myös valkoisen Suomen heimoretkiin ja elämään on hänen jälkeensä jäänyt säe "Suomi suureksi, Viena vapaaksi".

Talvisodassa Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen ja taisteluja käytiin Suomusalmella, jossa Kiantajärven rannalla sijaitsi Turjanlinna, kirjailijan taiteilijakoti. Kirkonkylä oli jo tulessa, suomalaisten joukkojen sytyttämänä, sillä viholliselle ei haluttu jättää rakennuksia käyttöön. Asukkaat joutuivat pakenemaan evakkoon miehittäjän edeltä ja korpikirjailija halusi pelastaa talonsa. Tyhjän sikarilaatikon kanteen piirtyi venäjänkielinen teksti valloittajille:

"Venäläiset toverit! Kunnioittakaa sivumenolla köyhän kirjailijan kotia. Tuossa on saari autiona ynnä huvila itään päin muine rakennuksineen."

Viestin löysivät ensimmäiseksi kuitenkin suomalaiset sotilaat, Turjanlinna poltettiin ja Kianto tuomittiin talvisodan jälkeen maanpetoksen yrityksestä puoleksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Viestiä pidettiin ohjeiden antamisena viholliselle, vakoiluna. Tekstissä mainitun idässä sijaitsevan kookkaan asumuksen omisti Kiannon vanhin sisar - jonka kanssa kirjailijalla oli ajoittain huonot välit. Vastakkaiseen suuntaan länteen, pakoon, olivat puolestaan lähteneet jäätä pitkin Kiannon vaimo ja tytär.

Kainuu ei ehkä olekaan niin kovin kaukana Ruandasta, eikä yhtä selkeä se raja, mikä on maapetturin ja sodan uhrin välillä. Sodassa mitataan vakaumuksen suoraselkäisyys ja luonteen lujuus, erotuksena opportunismista, veljeilystä vihollisen kanssa, jonka avulla henkilöt uskovat pystyvänsä säilyttämään omaisuutensa sekä läheistensä hengen."


------------------------------------------------------------------------------------------------

Eikös suomalaissotilaiden olisi tullut yksityisomaisuuden ja yksilönvapauksien puolesta taistelevina ymmärtää, kun joku - etenkin Ilmari Kianto! - yrittäisi epätoivoisena säilyttää yksityisomaisuuttaan? Eikös sen "jos peräännyt tai antaudut edes itsesuojeluna, olet petturi" -mentaliteetin pitänyt olla kommunistien erikoisuuksia?

Vai onko kyse siitä, että et oikeasti ole vihollisiksi leimattujen julmaa kohtelua vastaan vaan haluat olla kuvitteellisen sisäpiirin (in-group) kanssa se, joka sitä tekee, oikein kuvitteellisilla erikoisvaltuuksilla? Sellainen tunnetaan tekopyhyytenä ja kaksois-standardeina.

Anonyymi kirjoitti:

Oikeastaan, nyt kun isänmaantoivo laittoikin sellaisen älyllisen rimanalituksen kuin laittoi, mikä ettei, laitetaanpa vahinko kiertämään.

---------------------------------------------------------------------------------


Kari Kallonen

Operaatio Turkoosin taistelija: Rauno Juholan matka Ranskan muukalaislegioonasta menestyväksi yrittäjäksi

(painopaikka Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu 2023)

s. 15 - 17


Muutaman asteen päiväntasaajasta etelään sijaitsevasta Ruandasta, tuhansien kukkuloiden maassa - pays de mille collines - on pitkä matka niin maantieteellisesti kuin henkisestikin Kainuuseen. Asumattomien metsien peittämät vaarat kohoavat hieman etelään pohjoisen napapiirin ja yöttömän yön rajasta. Maakunnan tunnuslaulu on osuvasti Ilmari Kiannon vuonna 1911 Kajaanin maaviljelysseuran tilauksesta kirjoittama Nälkämaan laulu, johon sävelmän laati Oskar Merikanto. Kappale on suosituin maakuntalauluista, ja luultavasti useimmille tuttu koulussa laulettuna.


" Kuulkaa korpeimme kuiskintaa,

jylhien järvien loiskintaa!

Meidänpä mainetta mainivat nuot

koskien ärjyt ja surkeat suot!

Meidänpä vapautta vaarat on nää!

Meidän on laulua lahtien pää! "


Ilmari Kianto tunsi maansa, Kainuu sijaitsee lähellä Suomen maantieteellistä keskipistettä. Korpimaakunta on vallannut erämaat ja tiettömät taipaleet Oulujärven ympärillä, rajanaapurinaan idässä Vienan Karjala. Kitsaasta maasta kirjoittanut Kianto tuli tunnetuksi köyhälistöromaaneistaan Punainen viiva ja Ryysyrannan Jooseppi, toisaalta Iki-Kianto osallistui myös valkoisen Suomen heimoretkiin ja elämään on hänen jälkeensä jäänyt säe "Suomi suureksi, Viena vapaaksi".

Talvisodassa Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen ja taisteluja käytiin Suomusalmella, jossa Kiantajärven rannalla sijaitsi Turjanlinna, kirjailijan taiteilijakoti. Kirkonkylä oli jo tulessa, suomalaisten joukkojen sytyttämänä, sillä viholliselle ei haluttu jättää rakennuksia käyttöön. Asukkaat joutuivat pakenemaan evakkoon miehittäjän edeltä ja korpikirjailija halusi pelastaa talonsa. Tyhjän sikarilaatikon kanteen piirtyi venäjänkielinen teksti valloittajille:

"Venäläiset toverit! Kunnioittakaa sivumenolla köyhän kirjailijan kotia. Tuossa on saari autiona ynnä huvila itään päin muine rakennuksineen."

Viestin löysivät ensimmäiseksi kuitenkin suomalaiset sotilaat, Turjanlinna poltettiin ja Kianto tuomittiin talvisodan jälkeen maanpetoksen yrityksestä puoleksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Viestiä pidettiin ohjeiden antamisena viholliselle, vakoiluna. Tekstissä mainitun idässä sijaitsevan kookkaan asumuksen omisti Kiannon vanhin sisar - jonka kanssa kirjailijalla oli ajoittain huonot välit. Vastakkaiseen suuntaan länteen, pakoon, olivat puolestaan lähteneet jäätä pitkin Kiannon vaimo ja tytär.

Kainuu ei ehkä olekaan niin kovin kaukana Ruandasta, eikä yhtä selkeä se raja, mikä on maapetturin ja sodan uhrin välillä. Sodassa mitataan vakaumuksen suoraselkäisyys ja luonteen lujuus, erotuksena opportunismista, veljeilystä vihollisen kanssa, jonka avulla henkilöt uskovat pystyvänsä säilyttämään omaisuutensa sekä läheistensä hengen."


------------------------------------------------------------------------------------------------

Eikös suomalaissotilaiden olisi tullut yksityisomaisuuden ja yksilönvapauksien puolesta taistelevina ymmärtää, kun joku - etenkin Ilmari Kianto! - yrittäisi epätoivoisena säilyttää yksityisomaisuuttaan? Eikös sen "jos peräännyt tai antaudut edes itsesuojeluna, olet petturi" -mentaliteetin pitänyt olla kommunistien erikoisuuksia?

Vai onko kyse siitä, että et oikeasti ole vihollisiksi leimattujen julmaa kohtelua vastaan vaan haluat olla kuvitteellisen sisäpiirin (in-group) kanssa se, joka sitä tekee, oikein kuvitteellisilla erikoisvaltuuksilla? Sellainen tunnetaan tekopyhyytenä ja kaksois-standardeina.

Lue lisää

Turjanlinnan nurja kohtalo, löytyyhän tuosta tietoa.


Via Karelia (Runon ja Rajantie ry)

Ilmari Kianto, Turjanlinna ja talvisota


Suomussalmella merkittävän osan elämästään vaikuttanut kirjailija Ilmari Kianto – joka tunnetaan mm. korpikansan kuvauksistaan Punainen viina ja Ryysyrannan Jooseppi - hankki itselleen Kianta-järven rannalta kruununtorpaksi Lepokanta nimisen tilan ja rakensi sinne Turjanlinnaksi nimittämänsä talon. Vuonna 1934 hän lunasti tilan omistukseensa.

Kianto oli talvisodan syttyessä talossaan. Kun suomalaiset polttivat 6.12. illalla Suomussalmen kirkonkylän, Kianto pakeni talostaan. Turjanlinna oli pitkän aikaa rintamalinjalla ja suomalaiset valtasivat sen 19.12. ja polttivat rakennuksen.

Kianto tuomittiin talvisodan jälkeen maanpetoksen yrityksestä puoleksi vuodeksi kuritushuoneeseen, koska hän oli jättänyt Turjanlinnan kuistin pöydälle tyhjän sikarilaatikon, johon hän oli kirjoittanut venäjänkielisen viestin: ”Venäläiset toverit! Kunnioittakaa köyhän kirjailijan kotia. Tuossa on saari autiona ynnä tästä itään päin rinne rakennuksineen. - Olen minäkin ollut Moskovassa 1901-03. Ilmari Kianto.”

Saaressa, johon Kianto viittaa oli hänen kalamajansa ja viereinen talo oli hänen sisarensa. Kiannon katsottiin viestillään auttaneen venäläisiä.


https://viakarelia.fi/teema/sotahistoria/talvisota/suomussalmen-taistelut-1939/ilmari-kianto-turjanlinna-ja-talvisota/

https://web.archive.org/web/20240410203848/https://viakarelia.fi/teema/sotahistoria/talvisota/suomussalmen-taistelut-1939/ilmari-kianto-turjanlinna-ja-talvisota/

Anonyymi kirjoitti:

Totta kai Kagamellakin on PR-tahoja puolellaan levittämässä hyvää sanaa.

Esimerkiksi:


The Wilson Quarterly;

The Great African Hope

https://www.wilsonquarterly.com/quarterly/_/the-great-african-hope

Lue lisää

Amy Chua,

”Maailma liekeissä: Globaali markkinatalous, demokratia ja konfliktit” (2003)

Suomennos: Jaana Airaksinen

Suomenkielisen version julkaisijat: Like Kustannus ja Suomen Rauhanpuolustajat

-----------------------------------------------------------------------------------------------------

s. 216 – 222

Kansanmurha Ruandassa

Ruandan järkyttävät tapahtumat valaisevat äärimmäisellä tavalla enemmistön tukemaa, demokratian avittamaa pyrkimystä kokonaan tuhota taloudellisesti hallitseva etninen vähemmistö. Historiallisesti hutut, karkeasti ottaen 85 prosenttia Ruandan väestöstä, olivat maanviljelijöitä, kun taas tutsit (14 prosenttia väestöstä) kasvattivat karjaa. ”Tämä oli se epäsuhta, josta kaikki sai alkunsa: karja on arvokkaampaa kauppatavaraa kuin maataloustuotteet”, kirjoittaa Philip Gourevich. Vuoden 1860 jälkeen, kun tutsi Mwame Kigeri Rwabugiri otti itselleen Ruandan kruunun, hutujen ja tutsien välinen jako voimistui. Ruandasta tuli feodaalikuningaskunta, jossa tutsit olivat ylimystöä ja hutut heidän vasallejaan. Silti hutujen ja tutsien välinen erottelu oli paljon häilyvämpää kuin millaiseksi se muuttui myöhemmin: kumpikin ryhmä puhui samaa kieltä, meni keskenään naimisiin ja menestyneestä hutusta saattoi ”tulla tutsi”.

Perinteiseen hajota ja hallitse -tyyliin belgialaiset valloittajat vetivät aiempaa paljon terävämmän ja erottelevamman etnisen rajalinjan Ruandan yhteiskuntaan. Sellainen käsitys etnisyydestä sattui vastaamaan belgialaisten omaa ”tieteellistä” uskomusta rotujen arvojärjestyksestä. Omien alistamispyrkimystensä edistämiseksi siirtomaavalta loi myytin, että tutsit, jotka usein esitettiin hoikkina, vaaleaihoisina ja kapeahuulisina, olivat yleisesti ottaen ylempiä kuin oletettavasti tukevammat, tummemmat, paksuhuuliset hutut ja siten syntyneet hallitsemaan. Gourevichin mukaan:

”Sotilaallisten ja hallinnollisten johtajien – ja varsinaisen pappiarmeijan – lisäksi belgialaiset lähettivät Ruandaan tiedemiehiä. Nämä toivat mukanaan puntareita, mittanauhoja ja harppeja ja kiersivät punnitsemassa ruandalaisia ja mittaamassa ruandalaisten kallonympärystä ja tekivät vertailevaa tutkimusta ruandalaisten nenän suhteellisesta ulkonevuudesta. Tietenkin tutkijat saivat tulokseksi sen, mitä olivat kaiken aikaa olettaneetkin. Tutseilla oli ”jalommat”, ”luonnostaan yläluokkaisemmat” mittasuhteet kuin ”karkeilla” ja ”eläimellisillä” hutuilla. ”Nenäindeksillä” esimerkiksi oli keskiverto tutsinnenä havaittu kaksi ja puoli millimetriä pidemmäksi ja lähes viisi millimetriä kapeammaksi kuin keskiverto hutunnenä.” (5) (Philip Gourevich: Huomenna meidät ja perheemme tapetaan, suomentanut Jelena Vallenius, Nemo 2001)

Vuosina 1933 – 1945 belgialaiset tekivät ”väestönlaskennan” ja jakoivat sitten ihmisille ”etniset” henkilötodistukset. Todistukset estivät hutuja muuttumasta tutseiksi. Niiden myötä belgialaiset saattoivat hallita Ruandaa järjestelmällä, jossa hutuenemmistö oli tutsipäälliköiden hallinnassa ja päälliköt määräsivät hutut työskentelemään eurooppalaisten hyväksi.

Belgialaiset suosivat avoimesti ”älykkäämpiä ja toimeliaampia” ja ”hienostuneempia” tutseja, heille annettiin parempaa koulutusta ja he saivat parhaat paikat hallinnossa ja politiikassa. Hutuenemmistö alennettiin nöyryytetyksi pakkotyövoimaksi, heidän oli raadettava joukolla tutsi-isäntiensä alaisuudessa. Vuosien kuluessa ”ärhäkän torjuva alemmuuskompleksi”, kuten ranskalainen tutkija Gerald Prunier on asian ilmaissut, muhi ja syveni hutujen keskuudessa. (6) Maan itsenäistyessä tutsit olivat hyvin etuoikeutettu, ”ylimielinen” taloutta hallitseva vähemmistö. Poliittiset hutuaktivistit, jotka peräänkuuluttivat ”enemmistön valtaa” ja ”demokraattista vallankumousta”, eivät suinkaan kaivanneet tasa-arvoa – he janosivat kostoa.


JATKUU

Anonyymi kirjoitti:

Amy Chua,

”Maailma liekeissä: Globaali markkinatalous, demokratia ja konfliktit” (2003)

Suomennos: Jaana Airaksinen

Suomenkielisen version julkaisijat: Like Kustannus ja Suomen Rauhanpuolustajat

-----------------------------------------------------------------------------------------------------

s. 216 – 222

Kansanmurha Ruandassa

Ruandan järkyttävät tapahtumat valaisevat äärimmäisellä tavalla enemmistön tukemaa, demokratian avittamaa pyrkimystä kokonaan tuhota taloudellisesti hallitseva etninen vähemmistö. Historiallisesti hutut, karkeasti ottaen 85 prosenttia Ruandan väestöstä, olivat maanviljelijöitä, kun taas tutsit (14 prosenttia väestöstä) kasvattivat karjaa. ”Tämä oli se epäsuhta, josta kaikki sai alkunsa: karja on arvokkaampaa kauppatavaraa kuin maataloustuotteet”, kirjoittaa Philip Gourevich. Vuoden 1860 jälkeen, kun tutsi Mwame Kigeri Rwabugiri otti itselleen Ruandan kruunun, hutujen ja tutsien välinen jako voimistui. Ruandasta tuli feodaalikuningaskunta, jossa tutsit olivat ylimystöä ja hutut heidän vasallejaan. Silti hutujen ja tutsien välinen erottelu oli paljon häilyvämpää kuin millaiseksi se muuttui myöhemmin: kumpikin ryhmä puhui samaa kieltä, meni keskenään naimisiin ja menestyneestä hutusta saattoi ”tulla tutsi”.

Perinteiseen hajota ja hallitse -tyyliin belgialaiset valloittajat vetivät aiempaa paljon terävämmän ja erottelevamman etnisen rajalinjan Ruandan yhteiskuntaan. Sellainen käsitys etnisyydestä sattui vastaamaan belgialaisten omaa ”tieteellistä” uskomusta rotujen arvojärjestyksestä. Omien alistamispyrkimystensä edistämiseksi siirtomaavalta loi myytin, että tutsit, jotka usein esitettiin hoikkina, vaaleaihoisina ja kapeahuulisina, olivat yleisesti ottaen ylempiä kuin oletettavasti tukevammat, tummemmat, paksuhuuliset hutut ja siten syntyneet hallitsemaan. Gourevichin mukaan:

”Sotilaallisten ja hallinnollisten johtajien – ja varsinaisen pappiarmeijan – lisäksi belgialaiset lähettivät Ruandaan tiedemiehiä. Nämä toivat mukanaan puntareita, mittanauhoja ja harppeja ja kiersivät punnitsemassa ruandalaisia ja mittaamassa ruandalaisten kallonympärystä ja tekivät vertailevaa tutkimusta ruandalaisten nenän suhteellisesta ulkonevuudesta. Tietenkin tutkijat saivat tulokseksi sen, mitä olivat kaiken aikaa olettaneetkin. Tutseilla oli ”jalommat”, ”luonnostaan yläluokkaisemmat” mittasuhteet kuin ”karkeilla” ja ”eläimellisillä” hutuilla. ”Nenäindeksillä” esimerkiksi oli keskiverto tutsinnenä havaittu kaksi ja puoli millimetriä pidemmäksi ja lähes viisi millimetriä kapeammaksi kuin keskiverto hutunnenä.” (5) (Philip Gourevich: Huomenna meidät ja perheemme tapetaan, suomentanut Jelena Vallenius, Nemo 2001)

Vuosina 1933 – 1945 belgialaiset tekivät ”väestönlaskennan” ja jakoivat sitten ihmisille ”etniset” henkilötodistukset. Todistukset estivät hutuja muuttumasta tutseiksi. Niiden myötä belgialaiset saattoivat hallita Ruandaa järjestelmällä, jossa hutuenemmistö oli tutsipäälliköiden hallinnassa ja päälliköt määräsivät hutut työskentelemään eurooppalaisten hyväksi.

Belgialaiset suosivat avoimesti ”älykkäämpiä ja toimeliaampia” ja ”hienostuneempia” tutseja, heille annettiin parempaa koulutusta ja he saivat parhaat paikat hallinnossa ja politiikassa. Hutuenemmistö alennettiin nöyryytetyksi pakkotyövoimaksi, heidän oli raadettava joukolla tutsi-isäntiensä alaisuudessa. Vuosien kuluessa ”ärhäkän torjuva alemmuuskompleksi”, kuten ranskalainen tutkija Gerald Prunier on asian ilmaissut, muhi ja syveni hutujen keskuudessa. (6) Maan itsenäistyessä tutsit olivat hyvin etuoikeutettu, ”ylimielinen” taloutta hallitseva vähemmistö. Poliittiset hutuaktivistit, jotka peräänkuuluttivat ”enemmistön valtaa” ja ”demokraattista vallankumousta”, eivät suinkaan kaivanneet tasa-arvoa – he janosivat kostoa.


JATKUU

Lue lisää

Amy Chua -viittaus jatkuu:

--------------------------------------------

Maaliskuussa 1957 yhdeksän vaikutusvaltaista hutuälykköä julkaisi pamfletin, Hutumanifestin, ”demokratian” puolesta. He käyttivät tyypillisiä etnokansallismielisiä puheenparsia. Manifestissa väitettiin, että tutsit olivat ”ulkomaisia valloittajia” ja että ”Ruanda oli oikeutetusti hutuenemmistön valtakunta”. Kuten tavallista, maltillisempi poliittinen puhe hukkui etnisen kiihotuksen väkeviin sanoihin. Ääriaineksen vaatimus hutujen yhdistymisestä kokosi kaikkialla maassa suuria ihmisjoukkoja. Belgialaiset näyttivät suhtautuvan välinpitämättömästi lisääntyvään etniseen kiihotukseen, he olivat nyt entisiä siirtomaaherroja, jotka auttoivat maata itsenäistymään ja suunnittelivat vaaleja. Mutta ennen kuin vaalit ehdittiin pitää, alkoi sota.

Ruandan ”sosiaalinen vallankumous”, joka lopulta ajoi belgialaiset maasta, alkoi marraskuussa 1959. Sen jälkeen kun tutsit hyökkäsivät hutupoliitikon kimppuun, väkivalta levisi koko maahan. ”Tuhon tuulena” tunnetussa kansannousussa hutut toimivat yleensä noin kymmenen hengen ryhmissä, joita johti yksi mies vihellyspillin kanssa. Ryhmät ryöstivät, polttivat ja murhasivat tutseja. Keskellä tätä kaikkea pidettiin vaalit vuonna 1960 – vaikka hutut polttivat samaan aikaan tutsien koteja. Ei ole mikään ihme, että hutut voittivat vaalit, he saivat 90 prosenttia tärkeimmistä poliittisista paikoista. Siihen mennessä yli 20 000 tutsia oli karkoitettu kodeistaan ja monta tuhatta oli tapettu tai lähtenyt maanpakoon. Väkivaltaisuudet suunnitelleet hutujohtajat olivat ensimmäisinä haalimassa tutsien omaisuutta itselleen. (7)

Ruanda sai täyden itsenäisyyden vuonna 1962. Maan ensimmäiseksi presidentiksi vihittiin Grégoire Kayibanda, yksi Hutumanifestin kirjoittajista. Hän väitti virkaanastujaispuheessaan ”demokratian kukistaneen feodalismin”. Mutta Ruandan demokratia oli sairasta laatua. Presidentti Kayibanda, Gourevich sanoo, oli parhaimmillaankin heikko johtaja: ”Hutujoukkojen kehottaminen tappamaan tutseja näytti olevan hänen ainoa keinonsa pitää vallankumous elossa.” Myöhään joulukuussa vuonna 1963 hutujen tekemä erittäin järjestäytynyt joukkomurha vei hengen melkein 14 000 tutsilta yksin eteläisessä Gikongoron maakunnassa. Suurin osa uhreista oli hyvin koulutettuja tutsimiehiä, vaikka myös naisia ja lapsia surmattiin. Usein heidät hakattiin tai keihästettiin kuoliaiksi ja heidän ruumiinsa heitettiin jokeen sen jälkeen kun niiden yltä oli ryöstetty vaatteet. (8)

Vuonna 1973 hutujen kenraalimajuri Juvénal Habyarimana kaappasi vallan. Hän vaati tutseihin kohdistuvan väkivallan lopettamista ja otti jopa joitakin tutseja kumileimasinparlamenttiinsa. Habyariman[an] kaksi vuosikymmentä kestänyt hallinto oli korruptoitunut ja itsevaltainen, hän ahnehti itselleen monenlaista hyvää samaan aikaan kun suurin osa ruandalaisista eli äärimmäisessä ja turhauttavassa köyhyydessä.

1990-luvun alkupuolella maailmalla lyönyt demokratia-aalto ulottui myös Ruandaan. Presidentti Habyarimana vastasi paineisiin, joita tuli etenkin Yhdysvalloista ja Länsi-Euroopasta ja erityisesti Ranskasta, ja luopui näyttävästi itsevaltiudesta ”monimuotoisuuden” ja monipuoluejärjestelmän hyväksi. Mutta uuden ”moniarvoisen” politiikan alta paljastuivat pian vaarallisen etniset kasvot. Todellisista oppositiopuolueista vain yhdessä oli merkittävästi tutsijäseniä. Vielä pahempaa oli, että hutujen ääriaines sytytti vanhat pelot ja vastarinnan liekkeihin. He saivat nopeasti demokraattisen prosessin haltuunsa ja muuttivan Ruandan politiikan hutuille näyttämöksi, jolla he kamppailivat selviytymisestään ja puolustivat itseään. Hutujen oli yhdistyttävä ja taisteltava yhteistä ”kotimaista vihollista” vastaan, muutoin tutsit ottaisivat maan jälleen haltuunsa ja tuhoaisivat ensi töikseen hutut. Tämä laaja liike tuli tunnetuksi hutuvoimana. (9)

Lokakuussa vuonna 1990 tutsien kapinallisarmeija, joka kutsui itseään Ruandan Isänmaalliseksi Armeijaksi (Rwandan Patriotic Army, RPF), valtasi Ruandan naapurimaasta Ugandasta käsin. [ERITYISHUOMIO:] Gourevichin mukaan useimmat Ruandan tutsit eivät edes tienneet RPF:n olemassaolosta. Mutta saadakseen itselleen kannatusta Habyarimana julisti kaikki tutsit Ruandassa RPF:n ”kätyreiksi” ja hutut, jotka eivät hyväksyneet tätä näkemystä, leimattiin ”tutseja rakastaviksi pettureiksi”. [Yllätys, vihanlietsontapropaganda valehtelee.] Hutujen ääriainekset ja nuorisomilitantit ”lietsoivat kansanmurhaa riehakkaana karnevaalina. Hutuvoiman nuorisojohtajat singahtelivat moottoripyörillä ympäriinsä, heillä oli urheilullisen muodikkaasti leikatut hiukset, tummat aurinkolasit ja kirkasväriset pyjama-asut ja viitat, he saarnasivat etnistä solidaarisuutta ja kansan puolustautumista yhä suuremmille joukoille.” Muut hutut ”laativat tutsilistoja ja huvittelivat harjoittelemalla talojen polttamista, kranaattien heittämistä ja nukkien silpomista macheteilla”.

JATKUU

Anonyymi kirjoitti:

Amy Chua -viittaus jatkuu:

--------------------------------------------

Maaliskuussa 1957 yhdeksän vaikutusvaltaista hutuälykköä julkaisi pamfletin, Hutumanifestin, ”demokratian” puolesta. He käyttivät tyypillisiä etnokansallismielisiä puheenparsia. Manifestissa väitettiin, että tutsit olivat ”ulkomaisia valloittajia” ja että ”Ruanda oli oikeutetusti hutuenemmistön valtakunta”. Kuten tavallista, maltillisempi poliittinen puhe hukkui etnisen kiihotuksen väkeviin sanoihin. Ääriaineksen vaatimus hutujen yhdistymisestä kokosi kaikkialla maassa suuria ihmisjoukkoja. Belgialaiset näyttivät suhtautuvan välinpitämättömästi lisääntyvään etniseen kiihotukseen, he olivat nyt entisiä siirtomaaherroja, jotka auttoivat maata itsenäistymään ja suunnittelivat vaaleja. Mutta ennen kuin vaalit ehdittiin pitää, alkoi sota.

Ruandan ”sosiaalinen vallankumous”, joka lopulta ajoi belgialaiset maasta, alkoi marraskuussa 1959. Sen jälkeen kun tutsit hyökkäsivät hutupoliitikon kimppuun, väkivalta levisi koko maahan. ”Tuhon tuulena” tunnetussa kansannousussa hutut toimivat yleensä noin kymmenen hengen ryhmissä, joita johti yksi mies vihellyspillin kanssa. Ryhmät ryöstivät, polttivat ja murhasivat tutseja. Keskellä tätä kaikkea pidettiin vaalit vuonna 1960 – vaikka hutut polttivat samaan aikaan tutsien koteja. Ei ole mikään ihme, että hutut voittivat vaalit, he saivat 90 prosenttia tärkeimmistä poliittisista paikoista. Siihen mennessä yli 20 000 tutsia oli karkoitettu kodeistaan ja monta tuhatta oli tapettu tai lähtenyt maanpakoon. Väkivaltaisuudet suunnitelleet hutujohtajat olivat ensimmäisinä haalimassa tutsien omaisuutta itselleen. (7)

Ruanda sai täyden itsenäisyyden vuonna 1962. Maan ensimmäiseksi presidentiksi vihittiin Grégoire Kayibanda, yksi Hutumanifestin kirjoittajista. Hän väitti virkaanastujaispuheessaan ”demokratian kukistaneen feodalismin”. Mutta Ruandan demokratia oli sairasta laatua. Presidentti Kayibanda, Gourevich sanoo, oli parhaimmillaankin heikko johtaja: ”Hutujoukkojen kehottaminen tappamaan tutseja näytti olevan hänen ainoa keinonsa pitää vallankumous elossa.” Myöhään joulukuussa vuonna 1963 hutujen tekemä erittäin järjestäytynyt joukkomurha vei hengen melkein 14 000 tutsilta yksin eteläisessä Gikongoron maakunnassa. Suurin osa uhreista oli hyvin koulutettuja tutsimiehiä, vaikka myös naisia ja lapsia surmattiin. Usein heidät hakattiin tai keihästettiin kuoliaiksi ja heidän ruumiinsa heitettiin jokeen sen jälkeen kun niiden yltä oli ryöstetty vaatteet. (8)

Vuonna 1973 hutujen kenraalimajuri Juvénal Habyarimana kaappasi vallan. Hän vaati tutseihin kohdistuvan väkivallan lopettamista ja otti jopa joitakin tutseja kumileimasinparlamenttiinsa. Habyariman[an] kaksi vuosikymmentä kestänyt hallinto oli korruptoitunut ja itsevaltainen, hän ahnehti itselleen monenlaista hyvää samaan aikaan kun suurin osa ruandalaisista eli äärimmäisessä ja turhauttavassa köyhyydessä.

1990-luvun alkupuolella maailmalla lyönyt demokratia-aalto ulottui myös Ruandaan. Presidentti Habyarimana vastasi paineisiin, joita tuli etenkin Yhdysvalloista ja Länsi-Euroopasta ja erityisesti Ranskasta, ja luopui näyttävästi itsevaltiudesta ”monimuotoisuuden” ja monipuoluejärjestelmän hyväksi. Mutta uuden ”moniarvoisen” politiikan alta paljastuivat pian vaarallisen etniset kasvot. Todellisista oppositiopuolueista vain yhdessä oli merkittävästi tutsijäseniä. Vielä pahempaa oli, että hutujen ääriaines sytytti vanhat pelot ja vastarinnan liekkeihin. He saivat nopeasti demokraattisen prosessin haltuunsa ja muuttivan Ruandan politiikan hutuille näyttämöksi, jolla he kamppailivat selviytymisestään ja puolustivat itseään. Hutujen oli yhdistyttävä ja taisteltava yhteistä ”kotimaista vihollista” vastaan, muutoin tutsit ottaisivat maan jälleen haltuunsa ja tuhoaisivat ensi töikseen hutut. Tämä laaja liike tuli tunnetuksi hutuvoimana. (9)

Lokakuussa vuonna 1990 tutsien kapinallisarmeija, joka kutsui itseään Ruandan Isänmaalliseksi Armeijaksi (Rwandan Patriotic Army, RPF), valtasi Ruandan naapurimaasta Ugandasta käsin. [ERITYISHUOMIO:] Gourevichin mukaan useimmat Ruandan tutsit eivät edes tienneet RPF:n olemassaolosta. Mutta saadakseen itselleen kannatusta Habyarimana julisti kaikki tutsit Ruandassa RPF:n ”kätyreiksi” ja hutut, jotka eivät hyväksyneet tätä näkemystä, leimattiin ”tutseja rakastaviksi pettureiksi”. [Yllätys, vihanlietsontapropaganda valehtelee.] Hutujen ääriainekset ja nuorisomilitantit ”lietsoivat kansanmurhaa riehakkaana karnevaalina. Hutuvoiman nuorisojohtajat singahtelivat moottoripyörillä ympäriinsä, heillä oli urheilullisen muodikkaasti leikatut hiukset, tummat aurinkolasit ja kirkasväriset pyjama-asut ja viitat, he saarnasivat etnistä solidaarisuutta ja kansan puolustautumista yhä suuremmille joukoille.” Muut hutut ”laativat tutsilistoja ja huvittelivat harjoittelemalla talojen polttamista, kranaattien heittämistä ja nukkien silpomista macheteilla”.

JATKUU

Lue lisää

Amy Chua -viittaus jatkuu:

-------------------------------------------------

”Lehdistönvapaus”, johon Amerikka ironista kyllä rohkaisi, johti siihen, että Kangura (Herätä se) -sanomalehdestä tuli erittäin vaikutusvaltainen. Lehti kutsui itseään ”ääneksi, joka haluaa herättää ja ohjata ihmisten enemmistöä”. Vuonna 1990 aloittaneen Kanguran päätoimittaja oli Hassan [N]geze, paholaismaisen tehokas hutujen ylivallan kannattaja, joka vetosi myös tavallisiin hutuihin. Eräässä toisessa sanomalehdessä julkaistussa pilapiirroksessa Ngeze makaa sohvalla ja ”demokraattinen lehdistö” tekee hänelle psykoanalyysiä. Pilakuvassa oli seuraavat repliikit:

Ngeze: Tohtori, olen sairas!!

Tohtori: Sairautenne?!

Ngeze: Tutsit… tutsit… tutsit!!!!!

Ngeze ilmeisesti ilahtui kuvasta, koska hän julkaisi sen myös omassa Kangura-lehdessään. Tunnetuimmassa artikkelissaan ”Hutun kymmenen käskyä”, joka julkaistiin joulukuussa vuonna 1990, Ngeze pyysi hutunaisia ”vahtimaan hutumiesten mahdollisia tutsimyönteisiä tunteita”. Hän julisti kaikki tutsit ”epärehellisiksi” ja kehotti hutuja ”yhtenäisyyteen ja keskinäiseen solidaarisuuteen” ”yhteistä tutsivihollista” vastaan. Hutujen kymmentä käskyä levitettiin laajasti ja ne olivat äärimmäisen suosittua lukemista. Kahdeksanness ja kaikkein useimmin lainatussa käskyssä sanottiin, että ”hutujen on lakattava tuntemasta armoa tutseja kohtaan”. (10)

Vuonna 1993 presidentti Habyarimana allekirjoitti rauhansopimuksen RPF:n kanssa. Hutuvoiman johtajat pitivät rauhansopimusta maanpetoksena, leimasivat Habyarimanan ”rikoskumppaniksi” ja vaativat koko tutsiväestön tuhoamista, koska nämä olivat RPF:n kannattajia ja ”tutsitorakoita”. Ngeze lisäsi voimaa puheeseensa. Kangurassa hän kehotti YK:n apulähetystöä pysymään poissa tieltä ja yllytti ruandalaisia: ”[T]appakaamme toisiamme… Antakaamme sen, mikä kytee, purkautua… Tällaisena aikana roiskuu paljon verta.”

Keväällä ja alkukesällä vuonna 1994 hutuvoima alkoi lähettää valtakunnanlaajuisia vaatimuksia Ruandan tutsien teurastamiseksi. Gourevichin sanoin ”nuoret ja vanhat hutut nousivat täyttämään tehtäväänsä”. Vain sadassa päivässä tavalliset hutut tappoivat noin 800 000 tutsia, enimmäkseen machete-veitsillä:

”Naapurit silpoivat naapureitaan kuoliaiksi näiden omassa kodissa, työtoverit hakkasivat työtovereitaan työpaikalla. Lääkärit tappoivat potilaitaan, opettajat oppilaitaan. Muutamassa päivässä oli useiden kylien tutsiväestö tuhottu lähes täysin: Kigalissa vankeja vapautettiin työporukoiksi, keräämään kaduilla ja tienvarsilla lojuvia ruumiita. Kaikkialla Ruandassa teurastukseen liittyi joukkoraiskauksia ja ryöstämistä …


”Radiokuuluttajat muistuttivat kuulijoita, ettei heidän pitänyt sääliä naisia ja lapsia. Lisähoukuttimeksi tappajille luvattiin tutsien omaisuus – radio, sohva, vuohi, tilaisuus raiskata nuori tyttö. Erään naisen, joka oli kaupunginvaltuuston jäsen, kerrottiin tarjonneen yhdessä Kigalin esikaupungeista viisikymmentä Ruandan frangia (mikä vastasi siihen aikaan noin kahta markkaa) kappaleelta irtileikatuista tutsipäistä: tämä käytäntö tunnettiin ”kaalinpäiden myymisenä”.” (11) (Philip Gourevich: Huomenna meidät ja perheemme tapetaan)


Monet länsimaalaiset … väittävät, ettei Ruandan kauheuksilla ole mitään tekemistä demokratian kanssa. Demokratiaan ei heidän mielestään voi kuulua etnistä myrkkyä ja joukkomurhia. Mutta näin ajattelemalla yksinkertaisesti ohitetaan koko ongelma. Ennen vuotta 1957, kun liike ”hutuenemmistön valtaan pääsemiseksi” lähti liikkeelle, hutujen ja tutsien välillä ei ollut koskaan ollut dokumentoituja väkivallan kausia. (12) Yhtäkkinen poliittinen vapautuminen 1990-luvulla päästi irti pitkään tukahdutetun etnisen vastarinnan ja teki hutuvoimasta saman tien varteenotettavan vahvan poliittisen voiman. Epäilemättä belgialaisten rasismi ja suosikkijärjestelmä ja vuosia jatkunut korruptoitunut yksinvalta valoivat perustan kansanmurhalle, joka sitten seurasi. Silti on tosiasia, että ruandalaisten enemmistö tuki ja itse asiassa pitkälti itse tekikin vuoden 1994 aikana kammottavia julmuuksia. Julmuudet olivat karmeassa mielessä ”enemmistön tahdon” ilmauksia olosuhteissa, joihin kuuluivat laajamittainen köyhyys, siirtomaa-ajan nöyryytykset, manipulatiivinen kansankiihottaminen ja suuresti vastustettu suhteettoman vauras ”ulkopuolinen” eliitti.

Vilkuilepa sanakirjaa ennen kuin toistelet jotain stalinistien kuuloisia puheenparsia. Kianto anoi ja yritti pelastaa omaisuutensa. Väitätkö tosissasi, että juuri sinä et olisi epätoivoisena tehnyt samaa? Kuka vain muu, mutta et sinä? Kianto mainitsi (ei kehuskellut) olleensa pari vuotta Moskovassa ja kertoi olevansa köyhä kirjailija yritäkseen vedota pienimpäänkin mahdollisuuteen, että Turjanlinna säästettäisiin. Se ei ole "suoraan vihollisen palvelukseen tarjoutumista", ellet sitten halua kuulostaa stalinistilta.

Hyvä, että Kiannon kirjalliset ansiot muistetaan eikä kaikki ole kaikki lynkkaamassa yhdestä epätoivon hetkestä.

Selitäpä miten sen maininta, että Kianto oli ollut Moskovassa joskus 1901-03 eli noin neljä vuosikymmentä taaksepäin, on "suoraan vihollisen palvelukseen" tarjoutumista missään muualla kuin paranoidin stalinistin tai muun ekstremistin kuumehouremielikuvituksessa.

Kallosen kirjassa mainitaan muuten myös Lauri Törni.

----

Kari Kallonen

Operaatio Turkoosin taistelija: Rauno Juholan matka Ranskan muukalaislegioonasta menestyväksi yrittäjäksi

s. 43 - 44

Suomalainen [eli kyseinen Rauno Juhola, jonka elämänkerran Kallonen on kirjoittanut] ja amerikkalainen mittailivat Fort de Nogentin linnoituksen kivisiä muureja ja portin takorautaisia kaltereita mietteliäinä. Amerikkalainen ilmeni U.S. Marine Corpsissa palvelleeksi aliupseeriksi, joka oli osallistunut jo Persianlahden sotaan. Operaatio Desert Storm - aavikkomyrsky - käytiin Irakin ja amerikkalaiskenraali Norman Schwarzkopfin johtaman monikansallisen liittouman välillä vuonna 1991, Irakin hyökättyä Kuwaitiin. Marinerin nimi oli David McGahan ja hän oli koulutukseensa liittyen harjoitellut myös suomalaisten kanssa. Jenkki riemastui kuultuaan Rauno Juholan kansallisuuden.

-Perkele! Sisu! Do you know Larry Thorne?

Nyt oli Juholan vuoro hämmästyä. Toki hän tunsi hyvinkin sotasankarin, Mannerheim-ristin ritari Lauri Törnin, jonka elämäntarina oli syksyllä 1965 päättynyt katoamiseen salaisessa operaatiossa Vietnamin sodassa. Siitä huolimatta hän antoi amerikkalaisen kertoa, kuinka Yhdysvaltain armeijaan sotien jälkeen siirtynyt Törni - Larry Thorne - oli John Waynen esittämän päähenkilön esikuva elokuvassa The Green Berets - Vihreät baretit. Varmemmaksi vakuudeksi McGahan lauloi ensimmäiset säkeet Barry Sadlerin esittämästä elokuvankin tunnussävelmäksi päätyneestä kappaleesta.

"Fighting soldiers from the sky

Fearless men who jump and die"

Tuolloin Törnin katoaminen oli vielä mysteeri ja Suomessa jopa uumoiltiin, oliko hän loikannut Pohjois-Vietnamin joukkoihin kuten hurjimmat huhut väittivät, vai oliko eräs entisistä naistuttavista todella nähnyt Törnin Bangkokissa uima-altaalla. Rovaniemeläinen Jammu väitti puolestaan Törnin olevan toipumassa Lapissa alkoholistiparantolassa tangokuningas Olavi Virran kanssa. Amerikkalaiset sen sijaan olivat arvostaneet Törnin yhdeksi kuudesta legendaarisimmasta erikoisjoukkojen sotilaasta. Vasta vuosikymmenen lopussa suomalaisamerikkalainen retkikunta löysi Törnin helikopterin onnettomuuspaikan ja sotasankarin jäänteet viidakkovuoren laelta, jolloin onnensoturi sai viimeisen leposijansa Arlingtonin sotilashautausmaalla.

----

Oltiin jo epäilemässä, että Mannerheim-ristin ritari olisi loikannut!

Tässäkin nähdään miten keskeneräisiksi jääneille jutuille halutaan ratkaisua vaikka väkisin. Ex-presidentti John Kennedy varmasti nyökyttelisi.

Romanian kommunismihallinnon kokenut toisinajattelija Vladimir Tismaneanu on johdonmukaisena yksilönoikeuksien puolustajana arvostellut rankasti myös etno-kansallismielistä versiota kollektivismista. Tämä saa joiltain kansallismielisiltä kollektivisti-kahjoilta "woke"-nimittelyt, mutta sehän heillä on yhteistä putinistien ja muiden krillistis-fasistien kanssa. Kommunismia kritisoinut David Prychitko ja vapaamarkkinatalouden puolesta puhuva Foundation for Economic Education ovat myös antaneet etno-kansallismieliselle kollektivismille kunnon keppiä.

David Prychitko ja Vladimir Tismaneanu, siinä kaksi nimeä, joiden pitäisi olla pakollista lukemista kaikille.

-----

Foundation for Economic Education

David Prychitko

Fantasies of Salvation: Democracy, Nationalism, and Myth in Post-Communist Europe by Vladimir Tismaneanu

(Tismaneanun teos on Princetonin yliopiston painoksen julkaisema.)

An Exploration of Why Collectivism Has Re-Emerged in Many Post-Communist States

1.3.1999


Kommunismi on kuollut, mutta kollektivismi porskuttelee aika lailla elinvoimaisena. Vladimir Tismaneanun kirja Fantasies of Salvation selittää miksi. Tismaneanu, entinen romanialainen toisinajattelija ja nyt Marylandin yliopiston hallinnon ja politiikan professori, väittää, että vaikka marxismi-leninismin keskussuunnitelmalliset, yhteiskunnallista muokkailua havittelevat visiot ovat kuolleet, tästä huolimatta on silti jäänyt elämään valheellista, utopiasta haaveilevaa toivoa vapautua valtiovallan avulla. [Minun pyhä lehmäni!] Sosialistisen internationalismin myytti on korvattu uudella populistisen nationalismin myytillä.

Kommunismi julisti tavoitteekseen työläisten yhdistämisen ja kollektiivisen vapauden ympäri maailmaa, mutta uusi post-kommunistinen visio korvaa tämän myytin toisella paljon kapeammalla mutta yhtä paljon tappamaan yllyttävällä. Monien entisten sosialisti-talousjärjestelmien uusi poliittinen visio ei ole länsimainen yksilönvapauden ja kansalaisyhteiskunnan ihanne vaan huomion keskipisteeksi otetaan "kansakunta".

1990-luku on sitkeä ja vakavoittava muistutus siitä, että klassinen liberalismi ei välttämättä oletusarvoisesti korvaakaan sosialismia. Vaikka tarinoita maista, jotka ovat kääntyneet paremmin pärjäävään suuntaan - kuten Tšekin tasavalta, Puola ja Slovenia - todella löytyy, 1990-luvulta muistuvat väkisinkin selkeämpänä Bosnian sota, alati paheneva Kosovon kriisi ja keskuuteemme kummittelemaan palanneet pakolaisleirit. Kuka olisi uskonut, että Berliinin muurin murtumisen jälkeen keskuuteemme palaisivat etnisen puhdistuksen hirveydet?

Tismaneanu osoittaa, että kommunismin jälkeiset ongelmat sinnittelevät sitkeinä, koska taistelussa ei ole niinkään kyse yksilönvapauksista vaan pikemminkin jonkin etnisen erillisryhmittymän koetusta vapauttamisesta. [Eli puhdasta tekopyhyyttä!] Kaikkialla Itä- ja Keski-Euroopassa "kansakuntaa" esitellään historian todellisena kiintopisteenä, arvokkuuden lähteenä, johon koettu suru ja sorto voidaan palauttaa. Kirjoittaja [eli Tismaneanu] osoittaa miten tämä kitkaa saanut populistinen nationalismi pyrkii tuhoamaan yksilöllisyyden, moniarvoisuuden ja demokratian ja puolustaa sen sijaan yhtenäisyyttä, vakautta ja autoritaarista sortovaltaa. [Yllätys!]

Tismaneanun selitys sille, miksi monissa kommunismin ajan jälkeisissä valtioissa kollektivismi on silti saanut uutta kitkaa, on lainaamisen arvoinen:

"Kommunismin lopusta on jäänyt yksilöille menetyksen tunne: vaikka he vihasivat häkkiään, se häkki tarjosi sentään vakautta ja ennakoitavuutta. Kuten entisillä vangeilla, heillä on nyt vapauksia, mutta heillä ei ole kunnon hajua mitä niillä vapauksilla tehdä. Näissä olosuhteissa he lankeavat herkästi ryhmäidentiteettiä ja yhteisön arvoja korostavaan heimolais-retoriikkaan. Siirtymäkauden neuroosi, kollektiivinen pelko yleisestä romahduksesta, historiallisen horisontin sulkeutuminen ja viha uusia talousparoneja kohtaan lietsovat kapinakiihkoa, ahdistusta ja suvaitsemattomuutta. On keksittävä syntipukkeja, joita syyttää jatkuvista suruista. Poliittinen myytti menetetystä ja uudelleen vallatusta etnisestä yhtenäisyydestä palvelee juuri tätä tarkoitusta: tappiot ja vieraantuminen selitetään ja yksilölle vakuutellaan, että hänelle kuuluu paikka volkisch-maisessa yhteisössä."

Kaiken tämän edessä Tismaneanu silti säilyttää optimisminsa entisten kommunistimaiden liberaalisen toisinajattelija-älymystön tulevaisuudennäkymistä ja heidän jatkuvasta vastarinnastaan kollektivistista nationalismia vastaan. Niistä riippuu edelleen kriittisesti klassisten liberaali-instituutioiden – markkinatalouden, täysin kukoistavan kansalaisyhteiskunnan ja perustuslaillisen demokratian – syntyminen.

https://fee.org/articles/fantasies-of-salvation-democracy-nationalism-and-myth-in-post-communist-europe-by-vladimir-tismaneanu/

Arkistoituna:

https://web.archive.org/web/20240508115123/https://fee.org/articles/fantasies-of-salvation-democracy-nationalism-and-myth-in-post-communist-europe-by-vladimir-tismaneanu/

Anonyymi kirjoitti:

Romanian kommunismihallinnon kokenut toisinajattelija Vladimir Tismaneanu on johdonmukaisena yksilönoikeuksien puolustajana arvostellut rankasti myös etno-kansallismielistä versiota kollektivismista. Tämä saa joiltain kansallismielisiltä kollektivisti-kahjoilta "woke"-nimittelyt, mutta sehän heillä on yhteistä putinistien ja muiden krillistis-fasistien kanssa. Kommunismia kritisoinut David Prychitko ja vapaamarkkinatalouden puolesta puhuva Foundation for Economic Education ovat myös antaneet etno-kansallismieliselle kollektivismille kunnon keppiä.

David Prychitko ja Vladimir Tismaneanu, siinä kaksi nimeä, joiden pitäisi olla pakollista lukemista kaikille.

-----

Foundation for Economic Education

David Prychitko

Fantasies of Salvation: Democracy, Nationalism, and Myth in Post-Communist Europe by Vladimir Tismaneanu

(Tismaneanun teos on Princetonin yliopiston painoksen julkaisema.)

An Exploration of Why Collectivism Has Re-Emerged in Many Post-Communist States

1.3.1999


Kommunismi on kuollut, mutta kollektivismi porskuttelee aika lailla elinvoimaisena. Vladimir Tismaneanun kirja Fantasies of Salvation selittää miksi. Tismaneanu, entinen romanialainen toisinajattelija ja nyt Marylandin yliopiston hallinnon ja politiikan professori, väittää, että vaikka marxismi-leninismin keskussuunnitelmalliset, yhteiskunnallista muokkailua havittelevat visiot ovat kuolleet, tästä huolimatta on silti jäänyt elämään valheellista, utopiasta haaveilevaa toivoa vapautua valtiovallan avulla. [Minun pyhä lehmäni!] Sosialistisen internationalismin myytti on korvattu uudella populistisen nationalismin myytillä.

Kommunismi julisti tavoitteekseen työläisten yhdistämisen ja kollektiivisen vapauden ympäri maailmaa, mutta uusi post-kommunistinen visio korvaa tämän myytin toisella paljon kapeammalla mutta yhtä paljon tappamaan yllyttävällä. Monien entisten sosialisti-talousjärjestelmien uusi poliittinen visio ei ole länsimainen yksilönvapauden ja kansalaisyhteiskunnan ihanne vaan huomion keskipisteeksi otetaan "kansakunta".

1990-luku on sitkeä ja vakavoittava muistutus siitä, että klassinen liberalismi ei välttämättä oletusarvoisesti korvaakaan sosialismia. Vaikka tarinoita maista, jotka ovat kääntyneet paremmin pärjäävään suuntaan - kuten Tšekin tasavalta, Puola ja Slovenia - todella löytyy, 1990-luvulta muistuvat väkisinkin selkeämpänä Bosnian sota, alati paheneva Kosovon kriisi ja keskuuteemme kummittelemaan palanneet pakolaisleirit. Kuka olisi uskonut, että Berliinin muurin murtumisen jälkeen keskuuteemme palaisivat etnisen puhdistuksen hirveydet?

Tismaneanu osoittaa, että kommunismin jälkeiset ongelmat sinnittelevät sitkeinä, koska taistelussa ei ole niinkään kyse yksilönvapauksista vaan pikemminkin jonkin etnisen erillisryhmittymän koetusta vapauttamisesta. [Eli puhdasta tekopyhyyttä!] Kaikkialla Itä- ja Keski-Euroopassa "kansakuntaa" esitellään historian todellisena kiintopisteenä, arvokkuuden lähteenä, johon koettu suru ja sorto voidaan palauttaa. Kirjoittaja [eli Tismaneanu] osoittaa miten tämä kitkaa saanut populistinen nationalismi pyrkii tuhoamaan yksilöllisyyden, moniarvoisuuden ja demokratian ja puolustaa sen sijaan yhtenäisyyttä, vakautta ja autoritaarista sortovaltaa. [Yllätys!]

Tismaneanun selitys sille, miksi monissa kommunismin ajan jälkeisissä valtioissa kollektivismi on silti saanut uutta kitkaa, on lainaamisen arvoinen:

"Kommunismin lopusta on jäänyt yksilöille menetyksen tunne: vaikka he vihasivat häkkiään, se häkki tarjosi sentään vakautta ja ennakoitavuutta. Kuten entisillä vangeilla, heillä on nyt vapauksia, mutta heillä ei ole kunnon hajua mitä niillä vapauksilla tehdä. Näissä olosuhteissa he lankeavat herkästi ryhmäidentiteettiä ja yhteisön arvoja korostavaan heimolais-retoriikkaan. Siirtymäkauden neuroosi, kollektiivinen pelko yleisestä romahduksesta, historiallisen horisontin sulkeutuminen ja viha uusia talousparoneja kohtaan lietsovat kapinakiihkoa, ahdistusta ja suvaitsemattomuutta. On keksittävä syntipukkeja, joita syyttää jatkuvista suruista. Poliittinen myytti menetetystä ja uudelleen vallatusta etnisestä yhtenäisyydestä palvelee juuri tätä tarkoitusta: tappiot ja vieraantuminen selitetään ja yksilölle vakuutellaan, että hänelle kuuluu paikka volkisch-maisessa yhteisössä."

Kaiken tämän edessä Tismaneanu silti säilyttää optimisminsa entisten kommunistimaiden liberaalisen toisinajattelija-älymystön tulevaisuudennäkymistä ja heidän jatkuvasta vastarinnastaan kollektivistista nationalismia vastaan. Niistä riippuu edelleen kriittisesti klassisten liberaali-instituutioiden – markkinatalouden, täysin kukoistavan kansalaisyhteiskunnan ja perustuslaillisen demokratian – syntyminen.

https://fee.org/articles/fantasies-of-salvation-democracy-nationalism-and-myth-in-post-communist-europe-by-vladimir-tismaneanu/

Arkistoituna:

https://web.archive.org/web/20240508115123/https://fee.org/articles/fantasies-of-salvation-democracy-nationalism-and-myth-in-post-communist-europe-by-vladimir-tismaneanu/

Lue lisää

Joku nationalisti-pelle pahoittaa mielensä, kun heidän pyhä lehmänsä teurastetaan.

Anonyymi kirjoitti:

Joku nationalisti-pelle pahoittaa mielensä, kun heidän pyhä lehmänsä teurastetaan.

Mitä?! Eikö kansallismielinen kollektivismin muoto olekaan oikeasti yksilönvapauksien puolella?! Ja valittamiset kommunismin sorrosta ovatkin vain tekopyhiä kaksois-standardeja?! ELÄMÄNI ON PILALLA!

Anonyymi kirjoitti:

Romanian kommunismihallinnon kokenut toisinajattelija Vladimir Tismaneanu on johdonmukaisena yksilönoikeuksien puolustajana arvostellut rankasti myös etno-kansallismielistä versiota kollektivismista. Tämä saa joiltain kansallismielisiltä kollektivisti-kahjoilta "woke"-nimittelyt, mutta sehän heillä on yhteistä putinistien ja muiden krillistis-fasistien kanssa. Kommunismia kritisoinut David Prychitko ja vapaamarkkinatalouden puolesta puhuva Foundation for Economic Education ovat myös antaneet etno-kansallismieliselle kollektivismille kunnon keppiä.

David Prychitko ja Vladimir Tismaneanu, siinä kaksi nimeä, joiden pitäisi olla pakollista lukemista kaikille.

-----

Foundation for Economic Education

David Prychitko

Fantasies of Salvation: Democracy, Nationalism, and Myth in Post-Communist Europe by Vladimir Tismaneanu

(Tismaneanun teos on Princetonin yliopiston painoksen julkaisema.)

An Exploration of Why Collectivism Has Re-Emerged in Many Post-Communist States

1.3.1999


Kommunismi on kuollut, mutta kollektivismi porskuttelee aika lailla elinvoimaisena. Vladimir Tismaneanun kirja Fantasies of Salvation selittää miksi. Tismaneanu, entinen romanialainen toisinajattelija ja nyt Marylandin yliopiston hallinnon ja politiikan professori, väittää, että vaikka marxismi-leninismin keskussuunnitelmalliset, yhteiskunnallista muokkailua havittelevat visiot ovat kuolleet, tästä huolimatta on silti jäänyt elämään valheellista, utopiasta haaveilevaa toivoa vapautua valtiovallan avulla. [Minun pyhä lehmäni!] Sosialistisen internationalismin myytti on korvattu uudella populistisen nationalismin myytillä.

Kommunismi julisti tavoitteekseen työläisten yhdistämisen ja kollektiivisen vapauden ympäri maailmaa, mutta uusi post-kommunistinen visio korvaa tämän myytin toisella paljon kapeammalla mutta yhtä paljon tappamaan yllyttävällä. Monien entisten sosialisti-talousjärjestelmien uusi poliittinen visio ei ole länsimainen yksilönvapauden ja kansalaisyhteiskunnan ihanne vaan huomion keskipisteeksi otetaan "kansakunta".

1990-luku on sitkeä ja vakavoittava muistutus siitä, että klassinen liberalismi ei välttämättä oletusarvoisesti korvaakaan sosialismia. Vaikka tarinoita maista, jotka ovat kääntyneet paremmin pärjäävään suuntaan - kuten Tšekin tasavalta, Puola ja Slovenia - todella löytyy, 1990-luvulta muistuvat väkisinkin selkeämpänä Bosnian sota, alati paheneva Kosovon kriisi ja keskuuteemme kummittelemaan palanneet pakolaisleirit. Kuka olisi uskonut, että Berliinin muurin murtumisen jälkeen keskuuteemme palaisivat etnisen puhdistuksen hirveydet?

Tismaneanu osoittaa, että kommunismin jälkeiset ongelmat sinnittelevät sitkeinä, koska taistelussa ei ole niinkään kyse yksilönvapauksista vaan pikemminkin jonkin etnisen erillisryhmittymän koetusta vapauttamisesta. [Eli puhdasta tekopyhyyttä!] Kaikkialla Itä- ja Keski-Euroopassa "kansakuntaa" esitellään historian todellisena kiintopisteenä, arvokkuuden lähteenä, johon koettu suru ja sorto voidaan palauttaa. Kirjoittaja [eli Tismaneanu] osoittaa miten tämä kitkaa saanut populistinen nationalismi pyrkii tuhoamaan yksilöllisyyden, moniarvoisuuden ja demokratian ja puolustaa sen sijaan yhtenäisyyttä, vakautta ja autoritaarista sortovaltaa. [Yllätys!]

Tismaneanun selitys sille, miksi monissa kommunismin ajan jälkeisissä valtioissa kollektivismi on silti saanut uutta kitkaa, on lainaamisen arvoinen:

"Kommunismin lopusta on jäänyt yksilöille menetyksen tunne: vaikka he vihasivat häkkiään, se häkki tarjosi sentään vakautta ja ennakoitavuutta. Kuten entisillä vangeilla, heillä on nyt vapauksia, mutta heillä ei ole kunnon hajua mitä niillä vapauksilla tehdä. Näissä olosuhteissa he lankeavat herkästi ryhmäidentiteettiä ja yhteisön arvoja korostavaan heimolais-retoriikkaan. Siirtymäkauden neuroosi, kollektiivinen pelko yleisestä romahduksesta, historiallisen horisontin sulkeutuminen ja viha uusia talousparoneja kohtaan lietsovat kapinakiihkoa, ahdistusta ja suvaitsemattomuutta. On keksittävä syntipukkeja, joita syyttää jatkuvista suruista. Poliittinen myytti menetetystä ja uudelleen vallatusta etnisestä yhtenäisyydestä palvelee juuri tätä tarkoitusta: tappiot ja vieraantuminen selitetään ja yksilölle vakuutellaan, että hänelle kuuluu paikka volkisch-maisessa yhteisössä."

Kaiken tämän edessä Tismaneanu silti säilyttää optimisminsa entisten kommunistimaiden liberaalisen toisinajattelija-älymystön tulevaisuudennäkymistä ja heidän jatkuvasta vastarinnastaan kollektivistista nationalismia vastaan. Niistä riippuu edelleen kriittisesti klassisten liberaali-instituutioiden – markkinatalouden, täysin kukoistavan kansalaisyhteiskunnan ja perustuslaillisen demokratian – syntyminen.

https://fee.org/articles/fantasies-of-salvation-democracy-nationalism-and-myth-in-post-communist-europe-by-vladimir-tismaneanu/

Arkistoituna:

https://web.archive.org/web/20240508115123/https://fee.org/articles/fantasies-of-salvation-democracy-nationalism-and-myth-in-post-communist-europe-by-vladimir-tismaneanu/

Lue lisää

MINUN PYHÄ LEHMÄNI!!!