Amy Chua,
”Maailma liekeissä: Globaali markkinatalous, demokratia ja konfliktit” (2003)
Suomennos: Jaana Airaksinen
Suomenkielisen version julkaisijat: Like Kustannus ja Suomen Rauhanpuolustajat
s. 175 – 179
Kansallistamisen historia ilman kylmän sodan silmälappuja
---
Koko 1900-luvun ajan toistuvat kansallistamispyrskähdykset vahingoittivat talouskasvua Aasiassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Useimmilla amerikkalaisilla taloustieteilijöillä ja poliitikoilla on ollut tapana olettaa, että kansallistamiset johtuivat sosialistisesta tai kommunistisesta ajattelusta. Tämä oletus puolestaan juonsi juurensa kylmän sodan ajoilta. Tosiasiassa kansallistamiset kolmannessa maailmassa ovat aina olleet enemmän yleisen turhautumisen ja markkinoita hallitsevaan vähemmistöön suuntautuvan koston kuin kommunismin ilmauksia.
Muutamaa poikkeusta (Kiina, Kuuba, Vietnam) lukuun ottamatta kansallistamisohjelmat kolmannen maailman maissa – toisin kuin entisen Neuvostoliiton liittolaisten keskuudessa – eivät koskaan pyrkineet lopettamaan yksityisomistusta tai poistamaan taloudellista epätasa-arvoa kokonaan. Päinvastoin, suurimmassa osassa Aasian, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan maita kansallistamisohjelmat kohdistuivat selvästi ja lähes ainoastaan vihattujen markkinoita hallitsevien vähemmistöjen omaisuuteen tai teollisuuteen.
JATKUU
Syypää markkinavastaisiin kansallistamisiin etno-kansallismielisyys, ei sosialismi tai kommunismi
45
625
Vastaukset
- Anonyymi
Amy Chua -viittaus jatkuu:
---
Esimerkkejä ennen vuotta 1989 tapahtuneista markkinoita hallitseviin vähemmistöihin kohdistuneista kansallistamisista on niin paljon, että käyn tässä läpi vain muutamia kuvaa antavia tapauksia. Vastaitsenäistyneessä Indonesiassa presidentti Sukarno suuntasi laajat kansallistamistoimet 1950- ja 1960-luvuilla markkinoita hallitseviin hollantilaisiin ja hyvin selkeästi myös markkinoita hallitseviin kiinalaisiin. Kansallistamisen ja muiden kiinalaisvastaisten menettelyjen avulla Sukarno >>alkuperäisti>> talouden avainalat – rahoituksen, kaivokset, batiikin, riisin, vienti- ja tuontikaupan ja teollisuuden – joita kaikkia kiinalaiset ja eurooppalaiset olivat pitäneet hallussaan. Vaikka Sukarnon >>ohjattu demokratia>> oli monin tavoin epädemokraattista, valtaosa pribumi-enemmistöstä kannatti kiihkeästi kiinalaisten omaisuuden kansallistamista. Itse asiassa monet alkuperäiset indonesialaiset olivat sitä mieltä, että Sukarno oli kiinalaisia kohtaan >>liian pehmeä>>. [10]
Sri Lankassa, jossa on ollut lähes puoli vuosisataa parlamentaarinen vaikkakin vaikeuksissa kompuroinut demokratia, tamilivähemmistön suhteettoman suuri taloudellinen valta oli herättänyt katkeraa vastarintaa (suurelta osin buddhalaisen) singaleesienemmistön keskuudessa 1950-luvulle tultaessa. Solomon Bandaranaike, Oxfordissa koulutettu täydellinen poliitikko, hyödynsi tämän etnisen vastarinnan. Hän kääntyi roomalaiskatolisesta buddhalaiseksi ja pyyhkäisi vaalivoittoon vuonna 1956 tekemästä tamileista syntipukin ja kampanjoimalla yksinomaan singaleesien puolesta. Bandaranaike salamurhattiin 1959 ja hänen vaimostaan Sirimavosta tuli pääministeri. Jälleen valinta tapahtui demokraattisissa vaaleissa. Nimityksensä jälkeen rouva Bandaranaike alkoi toden teolla kansallistaa maanomistuksia ja teollisuutta. Kansallistamisilla ei ollut mitään tekemistä sosialismin kanssa; ne eivät ulottuneet singaleesien liikeyrityksiin. Niiden tarkoituksena oli enemminkin nostaa >>oikeat>> srilankalaiset tamilien, kristittyjen ja muiden etnisten vähemmistöjen yläpuolelle. [11]
Vastaitsenäistyneessä Burmassa U Nu, maan ensimmäinen demokraattisesti valittu pääministeri, pyrki avoimesti >>burmalaistamaan>> talouden kansallistamisen avulla. ”Burman varallisuudesta ovat nauttineet ensin brittiläiset kapitalistit, sitten intialaiset ja seuraavaksi kiinalaiset”, U Nu julisti kuuluisassa puheessaan vuonna 1949. ”Burmalaiset ovat pohjasakkaa, elävät köyhyydessä ja saavat tyytyä ulkomaisten kapitalistien pöydältä putoaviin tähteisiin, kaluttuihin luihin ja murusiin.” 1960- ja 1970-luvuilla kenraali Ne Winin toteuttama viidentoistatuhannen kaupallisen yrityksen pakkolunastus oli jälleen selvästi suunnattu länsimaalaisiin ja halveksittuihin markkinoita hallitseviin intialais- ja kiinalaisvähemmistöihin. [12]
Pakistanissa Zulfikar Ali Bhuttoa kannattivat köyhien ihmisten joukot (samoin kuin hänen oma yhteiskuntaluokkansa, maata omistavat zamindaarit), koska hän piti innoittavia puheita, joissa hän syytti >>kahtakymmentäkahta perhettä>> - lähes kaikki mohajir-maahanmuuttajia Intiasta – maan rahojen varastamisesta. On sietämätöntä, hän kampanjoi, että alkuperäisten pakistanilaisten enemmistö (joka muodostuu neljästä etnisestä ryhmästä: punjabeista, sindheistä, balucheista ja pashtuista) on pienen >>ulkopuolisen>> vähemmistön, mohajir-teollisuuspamppujen ja -virkamiesten armoilla.
Suuren vaalivoiton jälkeen kävi selväksi, että Bhutton >>sosialistinen>> Pakistan People’s Party -puolue ei ollut lainkaan sosialistinen vaan etnokansallismielinen Bhutto ei juurikaan koskenut varakkaiden sindhi-zamindaarien valtaviin maatiloihin, ei myöskään oman perheensä varallisuuteen. Vielä niinkin myöhään kuin 1970-luvulla Bhutton perheen tiluksia mitattiin kilometreissä eikä hehtaareina; tiluksia riitti usean perättäisen rautatieasemapysäkin pituudelta. Bhutto ei myöskään koskaan edes yrittänyt kansallistaa kaikkia yksityisiä liikeyrityksiä. Sen sijaan hän kohdisti voimallisia toimenpiteitä markkinoita hallitsevien etnisten mohajirien yhtiöihin. Tammikuussa 1972 Bhutto kansallisti muutaman punjabien omistaman firman lisäksi 32 raskaan teollisuuden yritystä, eli vihattujen kahdenkymmenenkahden perheen lähes koko omaisuuden. Bhutton pankkien ja vakuutusyhtiöiden kansallistaminen vuonna 1974 iski loppuihinkin mohajirien omistuksiin. Etnisesti suunnattujen kansallistamisten avulla Bhutto onnistui vähentämään mohajir-vähemmistön tuntuvaa valtaa Pakistanin teollisuudessa ja kaupallisilla aloilla. [13]
JATKUU- Anonyymi
1900-luvun ensimmäisen puoliskon aikana Latinalaisessa Amerikassa vaikuttaneet kansallistamisliikkeet ovat hieman monimutkaisempia. Kansallistamista ajaneiden poliitikkojen liikkeet, jotka vetosivat luokkakantaisuuteen ja käyttivät marxilaista retoriikkaa, nauttivat epäilemättä kannatusta Latinalaisessa Amerikassa. Yleinen käsitys, että nämä kansallistamista kannattaneet poliittiset liikkeet olisivat kokonaan tai edes suurimmalta osin marxilaisia, ohittaa usein kaikkein keskeisimmän liikkeitä ruokkineen seikan: etnisyyteen pohjautuvan kansallismielisyyden.
Kansallistaminen sai Latinalaisessa Amerikassa hämmästyttävän useissa tapauksissa virtaa halusta ottaa maan varallisuus >>oikeiden>>, etnisesti määriteltyjen omistajien haltuun. Maassa toisensa jälkeen vallankumousjohtajat pyrkivät kääntämään päälaelleen historiallisen pakkomielteen valkoisten ylemmyydestä vetoamalla joko intiaaniveren paremmuuteen tai ihailemalla >>veren sekoittumista>>. 1900-luvun alkupuolella latinalaisamerikkalaisen rasismin tuottama vastarinta, joka aina kietoutui myös rikkaiden ja köyhien väliseen kamppailuun, oli vaikutusvaltainen moottori vallankumouksellisen muutoksen takana koko maanosassa.
Esimerkiksi Boliviassa vuonna 1951 Victor Paz Estenssoro, vallankumouksellisen Movimiento Nacionalista Revolucionario -puolueen (MNR) johtaja, voitti presidentinvaalit erityisesti siksi, koska hän onnistui saamaan liikkeelle suurelta osin mestitseistä koostuvan keskiluokan sellaisilla iskulauseilla kuin ”Maa intiaaneille, kaivokset valtiolle”. Perusteellisesti säikähtänyt >>ei-intiaanitaustainen>> kaivoseliitti tuki sotilasvallankaappausta. Sen jälkeen kun MNR pääsi verisen vallankaappauksen avulla uudelleen valtaan vuonna 1952, yksi Estenssoron ensimmäisiä toimenpiteitä oli antaa intiaanien enemmistölle äänioikeus ja oikeus ilmaiseen koulunkäyntiin. Estenssoro yritti tietoisesti muuttaa etnisyyteen perustuvan intiaaneihin kohdistuvan halveksunnan, joka oli vaivannut bolivialaista yhteiskuntaa sen kaikilla tasoilla siirtomaa-ajoista lähtien. Hallitus kansallisti kaikki suuret kaivokset ja kuusituhatta valtavaa maatilaa >>vaaleaverisiltä>> hacendadoilta ja jakoi ne maattomalle intiaanienemmistölle pientiloiksi. [14]
Vaikka Bolivian kansallistamiset olivat vallankumouksellisia, kommunistisia ne eivät olleet: niillä ei pyritty poistamaan yksityistä omistamista mitenkään laajemmin. Ne olivat enemminkin enemmistön tukemia pakkolunastuksia, jotka suuntautuivat markkinoita hallitsevaan vähemmistöön. Kansallistamisliikkeet Meksikossa, Perussa ja muualla kohdensivat toimensa samalla tavoin >>ulkomaisten imperialistien>> ohella varakkaaseen >>valkoiseen>> eliittiin, jolla oli suhteita ulkomaiseen pääomaan ja valtavia latifundia-maaomaisuuksia. [15] - Anonyymi
Amy Chuan lähteytykset:
[10] Frank H. Golay, Ralph Anspach, M. Ruth Pfanner & Eliezer B. Ayal, “Underdevelopment and economic nationalism in Southeast Asia” (julkaissut Cornell University Press 1969), s. 137, 158, 166, 181, 191-195, 197-198
[11] Ks. Dennis Austin, ”Democracy and violence in India and Sri Lanka” s. xvii, 66-70 ja Donald L. Horowitz, “Ethnic groups in conflict” s.383, 683
[12] Golay et al. “Underdevelopment and economic nationalism in Southeast Asia” s. 209, 211 ja Martin Smith, “Burma: Insurgency and the politics of ethnicity” s. 200-220
[13] Omar Noman, ”Pakistan”, s. 20, 41, 75-80, 93-94
Richard F. Nyrop, toim., “Pakistan: A country study” s. 104, 137;
Stanley Wolpert, “Zulfi Bhutto of Pakistan”, s. 124-126, 131-139;
Ian Talbot, “Pakistan: A modern history”, s. 215, 233
[14] Ks. Robert Barton, ”A short history of the Republic of Bolivia” s. 255-275;
Magnus Mörner, “The Andean past” s. 69, 205, 221-222;
>>Victor Paz Estenssoro>>, The Economist, 23. kesäkuuta 2001, s.84
[15] Amy Chua sanoo kirjoittaneensa tästä yksityiskohtaisemmin artikkelissaan ”The privatization-nationalization cycle: The link between markets and ethnicity in developing countries”, Columbia Law Review 95 (1995): 223-303 - Anonyymi
Samasta Amy Chuan kirjasta toinen luku:
Markkinoiden takaisku – kohteena länsimaiset sijoittajat
s. 320-3
Länsimaisten sijoittajien markkinavalta on nostattanut takaiskuja markkinoilla kaikkialla kehittyvässä maailmassa jo sadan vuoden ajan. Nuo takaiskut ovat samanlaisia kuin kotimaisia markkinoita hallitsevia vähemmistöjä vastaan suunnatut.
>>Alkuperäisenemmistöjen>> näkökulmasta markkinoitumiseen ja yksityistämiseen tähtäävät kampanjat Afrikassa, Kaakkois-Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa ovat käytännössä tarkoittaneet maan arvokkaimpien teollisuudenalojen ja voimavarojen – mukaan lukien öljy, kaasu, puutavara, kommunikaatio, yleishyödylliset laitokset, kuljetusala sekä kulta-, hopea- ja kuparikaivokset – omistus- ja hallintaoikeuksien >>luovuttamista ulkomaalaisille>>. Sitä mukaa kun amerikkalaiset sijoittajat ja yhtiöt ovat tulleet yhä merkittävämmiksi toimijoiksi maailman markkinoilla, amerikkalaiset ovat saaneet myös kantaa merkittävän osan vastareaktiosta.
Ulkomaisessa omistuksessa olevan omaisuuden pakkolunastukset ovat kiinteä osa useimpien kehittyvien maiden historiaa, ja usein nuo lunastukset kietoutuvat tärkeimpien vallankumousliikkeiden toimintaan. 1930-luvun lopulla esimerkiksi Meksikon presidentti Lázaro Cárdenas tunnetusti kansallisti maan rautatiet. Hän otti ne varakkailta amerikkalaisilta ja brittiläisiltä obligaatioiden omistajilta. Vielä dramaattisemmin Cárdenas kansallisti koko öljyteollisuuden. Hän haukkui pataluhaksi ulkomaisten öljy-yhtiöiden >>yksityisiin, itsekkäisiin ja usein laittomiin intresseihin>> perustuvasta toiminnasta aiheutuvat >>lukemattomat ylilyönnit ja riiston>>, jotka tuomitsivat meksikolaiset >>kurjuuteen, yksitoikkoisuuteen ja epäterveellisiin oloihin>>. Kansallistaminen sai heti valtavan kansansuosion, sitä kannattivat piispat ja baarimikot ja yliopisto-opiskelijat. Sadattuhannet tavalliset meksikolaiset marssivat México Cityn läpi ja kantoivat leikkiarkkuja, joihin oli kirjoitettu >>Standard Oil>> ja muita kaatuneiden amerikkalaisten hirviöiden nimiä. [32] Niin kuin markkinoita hallitseviin vähemmistöihin suunnatuissa pakkolunastuksissa aina käy, Cárdenasin kansallistamiset osoittautuivat taloudellisesti tuhoisiksi. Silti vielä nykyäänkin Meksikossa Cárdenas edustaa lupausta >>Meksiko meksikolaisille>>.
Argentiinassa laissez-faire-talouspolitiikka 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa johti amerikkalaisyritysten kuten Swiftin, Armourin, Wilsonin, Goodyearin ja ITT:n nöyryyttävän hallitsevaan asemaan Argentiinan taloudessa. Vuoteen 1935 mennessä noin 50 prosenttia maan teollisesta pääomasta oli amerikkalaisten ja muiden länsimaisten sijoittajien omistuksessa tai hallinnassa. Amerikkalaisvastaiset tunteet lisääntyivät ja kulminoituivat vahvaan kansallismieliseen reaktioon, jota johti karismaattinen kansanjohtaja Juan Perón. Perón lietsoi vihaa ulkomaisia kapitalisteja ja maahan tulleita estancieroja kohtaan erittäin taitavasti. Hän kansallisti Argentiinan ulkomaisessa omistuksessa olleet rautatiet, kaasulaitokset ja muut yleishyödylliset laitokset >>oikeiden argentiinalaisten>> nimissä. [33]
Samankaltaisia enemmistön tukemia markkinoiden vastaisia haltuunottoja on tapahtunut kaikkialla kehittyvässä maailmassa. Haltuunotot on suunnattu läntisiä sijoittajia ja usein samanaikaisesti kotimaisia markkinoita hallitsevia vähemmistöjä vastaan. Chilessä 1970-luvun alussa demokraattisesti valittu presidentti Salvador Allende kansallisti satoja yksityisyrityksiä mukaan lukien amerikkalaiset Anaconda- ja Kennecott-kupariyhtiöt. Hänen mottonsa oli >>Chile chileläisille>>. Uruguyassa Don José Batlle y Ordóñez nousi vaalivoittoon ulkomaalaisvastaisella, kansallismielisellä julistuksellaan; virassaan Batlle kansallisti ulkomaisessa omistuksessa olleet rautatiet, sähkölaitokset ja vakuutusteollisuuden. Burmassa maan suuresti kunnioitettu ensimmäinen pääministeri U Nu kansallisti suurimmat brittiläiset tiikki-, sementti-, sokeri- ja kuljetusyhtiöt samoin kuin burmanintialaisten ja burmankiinalaisten liikeyritykset >>burmalaistamisen>> nimissä. Indonesiassa Sukarnon laajat kansallistamiset 1950- ja 1960-luvuilla kohdistuivat indonesiankiinalaisten ohella myös valtaviin hollantilaisyrityksiin. Ugandassa 1960-luvulla presidentti Milton Obote osittain kansallisti suuret eurooppalaiset yhtiöt mukaan lukien Shell-BP:n. Suurin piirtein samoihin aikoihin Tansaniassa presidentti Julius Nyerere kansallisti kaikki isot ulkomaiset yhtiöt, myös brittien ja intialaisten hallitseman pankki- ja vakuutusalan sekä tuonti- ja vientitoiminnan kokonaisuudessaan. [34]
Luettelo jatkuu. Hämmästyttävän suuri osa maailman kehittyvistä maista on jossakin vaiheessa pakkolunastanut markkinoita hallitsevien ulkomaisten sijoittajien omaisuutta tai liikeyrityksiä. Ja ihmisten enemmistö on poikkeuksetta kannattanut kansallistamisia; usein ne ovat herättäneet yleistä innostusta. - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Samasta Amy Chuan kirjasta toinen luku:
Markkinoiden takaisku – kohteena länsimaiset sijoittajat
s. 320-3
Länsimaisten sijoittajien markkinavalta on nostattanut takaiskuja markkinoilla kaikkialla kehittyvässä maailmassa jo sadan vuoden ajan. Nuo takaiskut ovat samanlaisia kuin kotimaisia markkinoita hallitsevia vähemmistöjä vastaan suunnatut.
>>Alkuperäisenemmistöjen>> näkökulmasta markkinoitumiseen ja yksityistämiseen tähtäävät kampanjat Afrikassa, Kaakkois-Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa ovat käytännössä tarkoittaneet maan arvokkaimpien teollisuudenalojen ja voimavarojen – mukaan lukien öljy, kaasu, puutavara, kommunikaatio, yleishyödylliset laitokset, kuljetusala sekä kulta-, hopea- ja kuparikaivokset – omistus- ja hallintaoikeuksien >>luovuttamista ulkomaalaisille>>. Sitä mukaa kun amerikkalaiset sijoittajat ja yhtiöt ovat tulleet yhä merkittävämmiksi toimijoiksi maailman markkinoilla, amerikkalaiset ovat saaneet myös kantaa merkittävän osan vastareaktiosta.
Ulkomaisessa omistuksessa olevan omaisuuden pakkolunastukset ovat kiinteä osa useimpien kehittyvien maiden historiaa, ja usein nuo lunastukset kietoutuvat tärkeimpien vallankumousliikkeiden toimintaan. 1930-luvun lopulla esimerkiksi Meksikon presidentti Lázaro Cárdenas tunnetusti kansallisti maan rautatiet. Hän otti ne varakkailta amerikkalaisilta ja brittiläisiltä obligaatioiden omistajilta. Vielä dramaattisemmin Cárdenas kansallisti koko öljyteollisuuden. Hän haukkui pataluhaksi ulkomaisten öljy-yhtiöiden >>yksityisiin, itsekkäisiin ja usein laittomiin intresseihin>> perustuvasta toiminnasta aiheutuvat >>lukemattomat ylilyönnit ja riiston>>, jotka tuomitsivat meksikolaiset >>kurjuuteen, yksitoikkoisuuteen ja epäterveellisiin oloihin>>. Kansallistaminen sai heti valtavan kansansuosion, sitä kannattivat piispat ja baarimikot ja yliopisto-opiskelijat. Sadattuhannet tavalliset meksikolaiset marssivat México Cityn läpi ja kantoivat leikkiarkkuja, joihin oli kirjoitettu >>Standard Oil>> ja muita kaatuneiden amerikkalaisten hirviöiden nimiä. [32] Niin kuin markkinoita hallitseviin vähemmistöihin suunnatuissa pakkolunastuksissa aina käy, Cárdenasin kansallistamiset osoittautuivat taloudellisesti tuhoisiksi. Silti vielä nykyäänkin Meksikossa Cárdenas edustaa lupausta >>Meksiko meksikolaisille>>.
Argentiinassa laissez-faire-talouspolitiikka 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa johti amerikkalaisyritysten kuten Swiftin, Armourin, Wilsonin, Goodyearin ja ITT:n nöyryyttävän hallitsevaan asemaan Argentiinan taloudessa. Vuoteen 1935 mennessä noin 50 prosenttia maan teollisesta pääomasta oli amerikkalaisten ja muiden länsimaisten sijoittajien omistuksessa tai hallinnassa. Amerikkalaisvastaiset tunteet lisääntyivät ja kulminoituivat vahvaan kansallismieliseen reaktioon, jota johti karismaattinen kansanjohtaja Juan Perón. Perón lietsoi vihaa ulkomaisia kapitalisteja ja maahan tulleita estancieroja kohtaan erittäin taitavasti. Hän kansallisti Argentiinan ulkomaisessa omistuksessa olleet rautatiet, kaasulaitokset ja muut yleishyödylliset laitokset >>oikeiden argentiinalaisten>> nimissä. [33]
Samankaltaisia enemmistön tukemia markkinoiden vastaisia haltuunottoja on tapahtunut kaikkialla kehittyvässä maailmassa. Haltuunotot on suunnattu läntisiä sijoittajia ja usein samanaikaisesti kotimaisia markkinoita hallitsevia vähemmistöjä vastaan. Chilessä 1970-luvun alussa demokraattisesti valittu presidentti Salvador Allende kansallisti satoja yksityisyrityksiä mukaan lukien amerikkalaiset Anaconda- ja Kennecott-kupariyhtiöt. Hänen mottonsa oli >>Chile chileläisille>>. Uruguyassa Don José Batlle y Ordóñez nousi vaalivoittoon ulkomaalaisvastaisella, kansallismielisellä julistuksellaan; virassaan Batlle kansallisti ulkomaisessa omistuksessa olleet rautatiet, sähkölaitokset ja vakuutusteollisuuden. Burmassa maan suuresti kunnioitettu ensimmäinen pääministeri U Nu kansallisti suurimmat brittiläiset tiikki-, sementti-, sokeri- ja kuljetusyhtiöt samoin kuin burmanintialaisten ja burmankiinalaisten liikeyritykset >>burmalaistamisen>> nimissä. Indonesiassa Sukarnon laajat kansallistamiset 1950- ja 1960-luvuilla kohdistuivat indonesiankiinalaisten ohella myös valtaviin hollantilaisyrityksiin. Ugandassa 1960-luvulla presidentti Milton Obote osittain kansallisti suuret eurooppalaiset yhtiöt mukaan lukien Shell-BP:n. Suurin piirtein samoihin aikoihin Tansaniassa presidentti Julius Nyerere kansallisti kaikki isot ulkomaiset yhtiöt, myös brittien ja intialaisten hallitseman pankki- ja vakuutusalan sekä tuonti- ja vientitoiminnan kokonaisuudessaan. [34]
Luettelo jatkuu. Hämmästyttävän suuri osa maailman kehittyvistä maista on jossakin vaiheessa pakkolunastanut markkinoita hallitsevien ulkomaisten sijoittajien omaisuutta tai liikeyrityksiä. Ja ihmisten enemmistö on poikkeuksetta kannattanut kansallistamisia; usein ne ovat herättäneet yleistä innostusta.Amy Chua, "Maailma liekeissä"
Markkinoiden takaisku – kohteena länsimaiset sijoittajat
s. 320-3
Lähteytykset:
[32] Robert Ryal Miller, ”Mexico: A history” (University of Oklahoma Press), s.320-321
Harry K. Wright, “Foreign enterprise in Mexico” (University of North Carolina Press), s. 67-70
Alan Knight, “The rise and fall of Cardenismo”, Leslie Bethellin toimittamassa teoksessa “Mexico since independence” (Cambridge University Press), s.279-284
[33] David Rock, “Argentina, 1516-1982” (University of California Press), s. 258, 262-263, 283-286, 312
James R. Scobie, “Argentina: A city and a nation” (Oxford University Press), s.143, 188, 196, 222-223, 235
[34] Kansallistamisista Chilessä:
Philip O. Brienien toimittama ”Allende’s Chile” (Praeger Publishers), s.223-230
Uruguayssa:
M. H. J. Finch, “A political economy of Uruguay since 1870” (St. Martin’s Press), s.207-211
Burmassa ja Indonesiassa:
Frank H. Golay, Ralph Anspach, M. Ruth Pfanner & Eliezer B. Ayal, “Underdevelopment and economic nationalism in Southeast Asia” (Cornell University Press), s. 188, 209-211, 215
Afrikassa:
William Redman Duggan & John R. Civille, ”Tanzania and Nyerere” (Orbis Books), s.192-194 - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Samasta Amy Chuan kirjasta toinen luku:
Markkinoiden takaisku – kohteena länsimaiset sijoittajat
s. 320-3
Länsimaisten sijoittajien markkinavalta on nostattanut takaiskuja markkinoilla kaikkialla kehittyvässä maailmassa jo sadan vuoden ajan. Nuo takaiskut ovat samanlaisia kuin kotimaisia markkinoita hallitsevia vähemmistöjä vastaan suunnatut.
>>Alkuperäisenemmistöjen>> näkökulmasta markkinoitumiseen ja yksityistämiseen tähtäävät kampanjat Afrikassa, Kaakkois-Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa ovat käytännössä tarkoittaneet maan arvokkaimpien teollisuudenalojen ja voimavarojen – mukaan lukien öljy, kaasu, puutavara, kommunikaatio, yleishyödylliset laitokset, kuljetusala sekä kulta-, hopea- ja kuparikaivokset – omistus- ja hallintaoikeuksien >>luovuttamista ulkomaalaisille>>. Sitä mukaa kun amerikkalaiset sijoittajat ja yhtiöt ovat tulleet yhä merkittävämmiksi toimijoiksi maailman markkinoilla, amerikkalaiset ovat saaneet myös kantaa merkittävän osan vastareaktiosta.
Ulkomaisessa omistuksessa olevan omaisuuden pakkolunastukset ovat kiinteä osa useimpien kehittyvien maiden historiaa, ja usein nuo lunastukset kietoutuvat tärkeimpien vallankumousliikkeiden toimintaan. 1930-luvun lopulla esimerkiksi Meksikon presidentti Lázaro Cárdenas tunnetusti kansallisti maan rautatiet. Hän otti ne varakkailta amerikkalaisilta ja brittiläisiltä obligaatioiden omistajilta. Vielä dramaattisemmin Cárdenas kansallisti koko öljyteollisuuden. Hän haukkui pataluhaksi ulkomaisten öljy-yhtiöiden >>yksityisiin, itsekkäisiin ja usein laittomiin intresseihin>> perustuvasta toiminnasta aiheutuvat >>lukemattomat ylilyönnit ja riiston>>, jotka tuomitsivat meksikolaiset >>kurjuuteen, yksitoikkoisuuteen ja epäterveellisiin oloihin>>. Kansallistaminen sai heti valtavan kansansuosion, sitä kannattivat piispat ja baarimikot ja yliopisto-opiskelijat. Sadattuhannet tavalliset meksikolaiset marssivat México Cityn läpi ja kantoivat leikkiarkkuja, joihin oli kirjoitettu >>Standard Oil>> ja muita kaatuneiden amerikkalaisten hirviöiden nimiä. [32] Niin kuin markkinoita hallitseviin vähemmistöihin suunnatuissa pakkolunastuksissa aina käy, Cárdenasin kansallistamiset osoittautuivat taloudellisesti tuhoisiksi. Silti vielä nykyäänkin Meksikossa Cárdenas edustaa lupausta >>Meksiko meksikolaisille>>.
Argentiinassa laissez-faire-talouspolitiikka 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa johti amerikkalaisyritysten kuten Swiftin, Armourin, Wilsonin, Goodyearin ja ITT:n nöyryyttävän hallitsevaan asemaan Argentiinan taloudessa. Vuoteen 1935 mennessä noin 50 prosenttia maan teollisesta pääomasta oli amerikkalaisten ja muiden länsimaisten sijoittajien omistuksessa tai hallinnassa. Amerikkalaisvastaiset tunteet lisääntyivät ja kulminoituivat vahvaan kansallismieliseen reaktioon, jota johti karismaattinen kansanjohtaja Juan Perón. Perón lietsoi vihaa ulkomaisia kapitalisteja ja maahan tulleita estancieroja kohtaan erittäin taitavasti. Hän kansallisti Argentiinan ulkomaisessa omistuksessa olleet rautatiet, kaasulaitokset ja muut yleishyödylliset laitokset >>oikeiden argentiinalaisten>> nimissä. [33]
Samankaltaisia enemmistön tukemia markkinoiden vastaisia haltuunottoja on tapahtunut kaikkialla kehittyvässä maailmassa. Haltuunotot on suunnattu läntisiä sijoittajia ja usein samanaikaisesti kotimaisia markkinoita hallitsevia vähemmistöjä vastaan. Chilessä 1970-luvun alussa demokraattisesti valittu presidentti Salvador Allende kansallisti satoja yksityisyrityksiä mukaan lukien amerikkalaiset Anaconda- ja Kennecott-kupariyhtiöt. Hänen mottonsa oli >>Chile chileläisille>>. Uruguyassa Don José Batlle y Ordóñez nousi vaalivoittoon ulkomaalaisvastaisella, kansallismielisellä julistuksellaan; virassaan Batlle kansallisti ulkomaisessa omistuksessa olleet rautatiet, sähkölaitokset ja vakuutusteollisuuden. Burmassa maan suuresti kunnioitettu ensimmäinen pääministeri U Nu kansallisti suurimmat brittiläiset tiikki-, sementti-, sokeri- ja kuljetusyhtiöt samoin kuin burmanintialaisten ja burmankiinalaisten liikeyritykset >>burmalaistamisen>> nimissä. Indonesiassa Sukarnon laajat kansallistamiset 1950- ja 1960-luvuilla kohdistuivat indonesiankiinalaisten ohella myös valtaviin hollantilaisyrityksiin. Ugandassa 1960-luvulla presidentti Milton Obote osittain kansallisti suuret eurooppalaiset yhtiöt mukaan lukien Shell-BP:n. Suurin piirtein samoihin aikoihin Tansaniassa presidentti Julius Nyerere kansallisti kaikki isot ulkomaiset yhtiöt, myös brittien ja intialaisten hallitseman pankki- ja vakuutusalan sekä tuonti- ja vientitoiminnan kokonaisuudessaan. [34]
Luettelo jatkuu. Hämmästyttävän suuri osa maailman kehittyvistä maista on jossakin vaiheessa pakkolunastanut markkinoita hallitsevien ulkomaisten sijoittajien omaisuutta tai liikeyrityksiä. Ja ihmisten enemmistö on poikkeuksetta kannattanut kansallistamisia; usein ne ovat herättäneet yleistä innostusta.Amy Chua, "Maailma liekeissä"
Kappaleen "Markkinoiden takaisku – kohteena länsimaiset sijoittajat" jatkoa
s. 323
---
Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen vuonna 1989 monet ajattelivat, että kansallistamispaineet haihtuisivat kehittyvästä maailmasta. Mutta ennustus perustui virheelliselle oletukselle, että kansallistaminen oli kehittyvässä maailmassa sosialististen tai kommunististen ihanteiden motivoimaa. Todellisuudessa, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta (Kiina, Kuuba, Vietnam), kansallistaminen kehittyvissä maissa ei koskaan ollut niinkään sosialismin ilmausta vaan enemmänkin kiihkeän kansallismielisyyden tai etnokansallismielisyyden aikaansaamaa ja suunnattu sekä länsimaisia että kotimaisia markkinoita hallitsevia vähemmistöjä vastaan.
Vuoden 1989 tapahtumat, vaikkakin ne ehkä veivät sosialismilta voiman, eivät lainkaan vähentäneet kansallismielisiä tai etnokansallismielisiä paineita. … markkinoita hallitseviin vähemmistöihin kohdistuneita etnokansallismielisiä pakkolunastuksia on tapahtunut jatkuvasti vuoden 1989 jälkeen, esimerkiksi Etiopiassa, Indonesiassa ja viimeisimmäksi Zimbabwessa. Samaan aikaan Lännen >>taloudellista aggressiivisuutta>> ja IMF:n [eli siis International Monetary Fundin, Kansainvälisen Valuuttarahaston)] vapaiden markkinoiden >>säästökuureja>> vastaan kohdistuva kansallismielisyys on vain kiihtynyt. Viime vuosina, kun Yhdysvaltojen valta-asema on vahvistunut ja amerikkalaisten ylikansallisten yhtiöiden näkyvyys on lisääntynyt, kansallismielinen vastarinta kanavoituu yhä useammin yhteiseksi antiamerikkalaiseksi vihaksi.
- Anonyymi
Britti-julkaisu Independentin juttu vuodelta 1998 kertoo miten brittien informaatiotutkimusosasto on omalta osaltaan syyllistynyt lietsomaan vihaa etnisiä vähemmistöjä vastaan. Syynä on ollut tietenkin kylmä omien imperialististen intressien tavoittelu.
---
Paul Lashmar, James Oliver
How we destroyed Sukarno (Kuinka tuhosimme Sukarnon)
Ulkoministeriön informaatiotutkimusosasto (IRD) työskenteli myös Phoenix Parkissa vahvistamassa M16:n ja sotilaallisen psykologisen sodankäynnin asiantuntijoiden työtä.
Työväenpuolueen hallitus oli perustanut IRD:n vuonna 1948 tarkoitusperänä käydä kommunisminvastaista propagandasotaa Neuvostoliittoa vastaan, mutta se [IRD] oli nopeasti värväytynyt lukuisiin eri maiden itsenäisyysliikkeiden vastaisiin operaatioihin vaikutusvallaltaan heikkenevässä brittien imperiumissa. Kuusikymmentäluvulle mennessä IRD:llä oli noin 400 työntekijää Lontoossa ja tiedotusvirkailijoita ympäri maailmaa, jotka vaikuttivat median aihepiirien käsittelyyn alueilla, joissa Britannialla oli intressinsä pelissä.
BBC: n Singaporen kirjeenvaihtajan Roland Challisin mukaan toimittajista tuli helpompia kohteita IRD: n manipuloinnille, ironista kyllä, [Indonesian presidentin] Sukarnon oman menettelyn takia: "Kummallisella tavalla, pitämällä kirjeenvaihtajat poissa maasta, Sukarno teki heistä virallisten kanavien uhreja, koska tietoa pystyi saamaan melkein ainoastaan Britannian suurlähettiläältä Jakartassa." Tilaisuus eristää Sukarno ja Indonesian Kommunistipuolue [eli PKI] tuli lokakuussa 1965, kun väite PKI:n vallankaappausyrityksestä oli tekosyy armeijalle syrjäyttää Sukarno ja hävittää PKI. Kuka tarkkaanottaen laittoi vallankaappauksen alulle ja mitä tarkoitusperiä varten on edelleen spekulaatioiden alaista. Muutamassa päivässä vallankaappaus oli kuitenkin murskattu ja armeija oli tiukasti hallinnassa. Suharto syytti PKI:tä vallankaappauksesta ja aloitti heitä kohtaan sortokampanjansa.
Vallankaappausyrityksen jälkeen Britannia otti asiakseen käyttää tilannetta hyväkseen. Kaukoidän ylipäällikön poliittinen neuvonantaja Alec Adams neuvoi 5. lokakuuta ulkoministeriötä: "Meidän pitäisi epäröimättä tehdä voitavamme mustamaalataksemme salaa PKI:tä armeijan ja Indonesian kansan silmissä." Ulkoministeriö oli samoilla linjoilla ja ehdotti "sopivia propagandateemoja", kuten PKI:n julmuuksia ja Kiinan väliintuloa.
Yksi IRD: n pääteemoista oli PKI: n ja "kiinalaisten kommunistien" aiheuttama uhka. Sanomalehtiartikkelit korostivat jatkuvasti miten vaarallinen PKI oli. Viisikymmentäluvun Malajasta saamiensa kokemusten perusteella britit korostivat miten kommunistinen uhka olisi ollut luonnoltaan kiinalaista. Roland Challis sanoi: "Yksi onnistuneimmista jutuista, joita länsimaat toivoivat Indonesian ei-kommunisten poliitikkojen noudattavan, oli koko kommunismin idean vierittäminen Indonesian kiinalaisen vähemmistön niskoille [eli syntipukittaminen]. Siitä junailtiin etninen juttu. On kauheaa, että indonesialaisia on yllytetty teurastamaan kiinalaisia."
---
https://www.independent.co.uk/arts-entertainment/how-we-destroyed-sukarno-1188448.html
Netti-arkistoituna:
https://web.archive.org/web/20240215181609/https://www.independent.co.uk/arts-entertainment/how-we-destroyed-sukarno-1188448.html - Anonyymi
Amy Chua,
”Maailma liekeissä: Globaali markkinatalous, demokratia ja konfliktit” (2003)
s. 51- 53
-----------
Vietnamin kirjoitettu historia alkaa vuodesta 208 eKr., kun kiinalainen petturikenraali valloitti Vietnamin pohjoisosan vuoristossa sijaitsevan Au Lacin kaupungin, jossa asui viet-kansaa. Kenraali julisti itsensä Nam Vietin keisariksi. Sata vuotta myöhemmin mahtava Han-dynastia liitti Nam Vietin Kiinan imperiumin osaksi ja seuraavat tuhat vuotta Kiina hallitsi Vietnamia yhtenä maakuntanaan. Kiinan siirtomaavallan aikana ja vielä monta sataa vuotta sen jälkeenkin Kiinasta tuli siirtolaisia Vietnamiin: virkamiehiä, oppineita, niin kauppiaita kuin sotilaitakin, karkulaisia ja sotavankeja. Seitsemännentoista vuosisadan loppuun mennessä vietnamilaiseen yhteiskuntaan oli muodostunut erillinen kiinalaisyhteisö, joka Vietnamissa tunnetaan nimellä Hoa. (21)
Kiinalaiset olivat Vietnamissa huomiota herättävän yritteliäitä. Toisin kuin britit, hollantilaiset ja japanilaiset, kiinalaiset eivät ainoastaan käyneet kauppaa, vaan he myös valmistivat tavaroita, kaikkea suitsukkeista hienoon silkkiin. He toimivat välittäjinä eurooppalaisten ja paikallisten vietnamilaisten välillä. Hoi An oli Vietnamin vilkkain satama 1500-luvulta 1700-luvulle saakka. Siellä kiinalaiset kauppiaat pitivät hallussaan koko kullan vientiä ja hallitsivat paikallista paperin, teen, pippurin, hopeaharkkojen, aseiden, rikin, lyijyn ja lyijyoksidin kauppaa. Kiinalaisten menestys ja Kiinan jatkuvat yritykset valloittaa Vietnam herättivät vastustusta ja antoivat kipinän toistuviin kiinalaisvastaisiin kostotoimiin, kuten vuoden 1782 joukkomurhaan Cholonissa, Saigonin kiinalaisessa kaupunginosassa. Kun ranskalaiset saapuivat 1700-luvun puolivälissä, Vietnamin pikkuruinen kiinalaisvähemmistö tästä huolimatta hallitsi alkuperäistä vietnamilaista enemmistöä käytännössä kaupungin kaikilla markkina-aloilla, myös ulkomaankaupassa ja kaivosteollisuudessa. (22)
Kuten muuallakin kaakkois-Aasiassa kiinalaiset vaurastuivat siirtomaa-ajan laissez-faire-politiikan avulla. Suotuisat taloudelliset olosuhteet toivat mukanaan kiinalaisten virran, joka jatkui aina 1900-luvun puoliväliin saakka. Melkein kaikki kiinalaiset asettuivat etelä-Vietnamiin. 1930-luvulle tultaessa kiinalaisten pienyritykset olivat täyttäneet suurten ranskalaisten tuotanto-, kauppa- ja rahoitusyritysten väleihin jääneet aukot. Kiinalaisen vähemmistön taloudellinen valta oli tyrmistyttävän laajaa. 1950-luvun puolivälissä Vietnamin väestöstä oli kiinalaisia vain yksi prosentti, mutta heidän hallussaan oli 90 prosenttia muusta kuin eurooppalaisten omistamasta yksityisestä pääomasta. He hallitsivat Vietnamin vähittäiskauppaa, maan rahoitus-, valmistus- ja kuljetusaloja, ja riisitalouden kaikkia osia. Vaikkakin kauppiasluokkaan kuului monia varakkaita vietnamilaisia, kiinalaisten hallitseva asema taloudessa herätti katkeraa vastustusta >>kiinalaisten kuristusotetta Indokiinassa>>, >>kiinalaista paisetta>> ja >>kiinalaista kasvannaista>> kohtaan.
Vietnamin sodan aikaan (vietnamilaiset kutsuvat sotaa amerikkalaiseksi sodaksi) kiinalaisten vauraus Etelä-Vietnamissa, etenkin Saigonissa, kasvoi. Vietnaminkiinalaiset tarttuivat hanakasti amerikkalaisjoukkojen mukana avautuviin tuottoisiin bisnesmahdollisuuksiin, tarvitsivathan amerikkalaiset kauppa- ja palveluverkoston. Samaan aikaan Etelä-Vietnamin hallitus purki talouden sääntelyä ja otti käyttöön melko vapaat markkinatavat. Paikalliset kiinalaiset liikemiehet hyödynsivät nämäkin mahdollisuudet tehokkaasti. Heidän vaikutusvaltansa laajeni myös kevyeen teollisuuteen.
Maan vuonna 1976 tapahtuneen yhdistymisen jälkeen Vietnamin vallankumouksellinen hallitus osoitti sormellaan etelän yritteliäitä kiinalaisia: he olivat >>porvarillisia>> ja >>maailmankapitalismin>> kätyreitä. Tuhansia pidätettiin ja kohdeltiin raa'asti, heidän ja heidän vietnamilaisten yhteistyökumppaniensa omaisuutta takavarikoitiin. >>Tekniikka on sama, mitä Hitler käytti lietsoakseen vihaa juutalaisia kohtaan>>, raportoi U.S. News & World Report -lehden Ray Wallace vuonna 1979: >>Hanoi syyttää jokapäiväisistä ongelmistaan kiinalaisten vihattua valtaa kaupankäynnissä ja Mekong-joen suistoalueella.>> (23) Kun Vietnam muuttui sosialistiseksi taloudeksi, tuhannet kiinalaiset joko kuolivat raataessaan Vietnamin >>uusilla talousalueilla>> tai pakenivat maasta.
Sekä markkinat että kiinalaiset ovat palanneet Vietnamiin. Hallitus ryhtyi vuonna 1986 vapauttamaan markkinoita. Doi moi (>>uudistaminen>>) on johtanut kiinalaisten taloudellisen vallan hämmästyttävään elpymiseen kaupungeissa. Kolmen prosentin kiinalaisvähemmistö Ho Chi Mind Cityssä (kaupunki on vieläkin Saigon useimmille vietnamilaisille) pitää hallussaan karkeasti 50 prosenttia kaupungin markkinoista ja hallitsee ylivoimaisesti kevyttää teollisuutta, vienti- ja tuontikauppaa, ostoskeskuksia ja yksityisiä pankkeja. Ja jälleen vastarinta vietnamilaisväestön keskuudessa kasvaa. (24)- Anonyymi
Amy Chuan lähteytykset:
[21] Keskustelu kiinalaisten taloudellisesta vallasta Vietnamissa on suurelta osin peräisin s. 92-101 [Amy Chuan omasta artikkelista] "Markets, democracy and ethnicity: Toward a new paradigm for law and development", Yale Law Journal 108 (1998): 1 - 105, joka puolestaan nojaa seuraaviin lähteisiin:
Golay et al., “Underdevelopment and economic nationalism in Southeast Asia”, 7. luku;
Stanley Karnow, "Vietnam: A history" (Penguin Books, 1984);
ja
Tran Khanh, "The ethnic Chinese and economic developments in Vietnam" (Institute of Southeast Asian studies, 1993)
[22] Khanh, "The ethnic Chinese and economic developments in Vietnam", s.18-19
Victor Purcell, "The Chinese in southeast Asia" (Oxford University Press for the Royal Institute of International Affairs), s. 183-184
[23] Tilastot, jotka liittyvät kiinalaisten valtaan Vietnamissa siirtomaa-aikana, ovat peräisin seuraavista lähteistä:
Golay et al., “Underdevelopment and economic nationalism in Southeast Asia”, s. 391 - 396
ja
Khanh, "The ethnic Chinese and economic developments in Vietnam", s. 20 - 21, 41, 47, 57
Kiinalaisvastaiset lisänimitykset ovat peräisin Purcellilta [tai siis lähdetiedot niistä löytyvät Purcellin teoksesta] "The Chinese in southeast Asia", s. 190.
Kiinalaisten vallan lisääntymisestä Vietnamin sodan aikana keskustelee Khanh, "The ethnic Chinese and economic developments in Vietnam", s.80.
Kiinalaisten leimaamisesta porvarillisiksi kapitalisteiksi, ks.
Henry Kamm, "Vietnam describes economic setbacks", New York Times, 19. marraskuuta 1980, s. A9
ja
James N. Wallace, "A ray of hope", U. S. News & World Report, 6. elokuuta 1979, s. 50
[24] Ks.
"Chinese Vietnamese work hard for big success", Saigon Times Daily, 1. helmikuuta 2001;
Leo Dana, "Mastering management: Culture is of the essence in Asia", Financial Times, 27. marraskuuta 2000;
Steve Kirby, "Saigon's Chinatown bounces back from dark years after 1975", Agence France-Presse, 28. huhtikuuta 2000;
ja
Gau Eisenstodt, "Caged tiger", Forbes, 25. maaliskuuta 1996, s. 64 - Anonyymi
" Vietnamin sodan aikaan (vietnamilaiset kutsuvat sotaa amerikkalaiseksi sodaksi) kiinalaisten vauraus Etelä-Vietnamissa, etenkin Saigonissa, kasvoi. Vietnaminkiinalaiset tarttuivat hanakasti amerikkalaisjoukkojen mukana avautuviin tuottoisiin bisnesmahdollisuuksiin, tarvitsivathan amerikkalaiset kauppa- ja palveluverkoston. Samaan aikaan Etelä-Vietnamin hallitus purki talouden sääntelyä ja otti käyttöön melko vapaat markkinatavat. Paikalliset kiinalaiset liikemiehet hyödynsivät nämäkin mahdollisuudet tehokkaasti. Heidän vaikutusvaltansa laajeni myös kevyeen teollisuuteen. "
Eipä aiemmin ole tullut mieleen, että kiinalaisilla olisi ollut roolia jenkkien tukemisessa Vietnamin sodassa. Kiitos, kun laitoit viittausta.
- Anonyymi
Käsitteleekö Amy Chuan kirja natsi-Saksaa, Ruandan kansanmurhaa tai Robert Mugaben vihanlietsontaa Zimbabwen valkoisia maanomistajia kohtaan?
- Anonyymi
Kyllä, kaikkia noita.
- Anonyymi
Jos mitään, juutalaiset olivat kuvitteellinen markkinoita hallitseva vähemmistö. Ainoastaan viitttaukset judeo-bolsevismin peikkoon puuttuvat.
---
s. 260-
“Weimarin Saksa ja natsien holokausti”
”Väite, että >>juutalaiset pyörittivät Saksan taloutta>>, on perinpohjin erheellinen. … Juutalaisvastaisuutta oli Saksassa kuten muuallakin maailmassa jo paljon ennen kuin juutalaiset olivat taloudellisesti mitenkään erityisen menestyksekkäitä. (Taloudellisilla vääryyksillä ei todellakaan ollut mitään tekemistä niiden lukuisten pogromien kanssa, joiden kohteeksi köyhät shtetlit – pikkukaupungit, joissa oli iso juutalaisväestö ennen holokaustia – Keski- ja Itä-Euroopassa joutuivat.)”
s.261
”Ensimmäisen maailmansodan jälkeisen Saksan olosuhteissa oli – enemmän yhtäläisyyksiä nykypäivän kehittyvien maiden kanssa kuin saattaisi kuvitella. Näin oli erityisesti siksi, koska Weimarin Saksalle oli tyypillistä laajalle levinnyt taloudellinen puute ja kärsimys, mihin oli suurelta osin syynä inflaatio. Hintataso nousi katastrofaalisen korkeaksi vuonna 1923. (Useimpien arvioiden mukaan inflaation pääasiallisena syynä eivät olleet liittoutuneille maksetut sotakorvaukset, vaan valtava valtionvelka, jonka Saksan imperiumi oli ottanut sodan rahoittamiseksi.)”
s.262
”Vaikka merkittävä määrä Saksan juutalaisista oli erittäin varakkaita, juutalaisten suuri enemmistö oli kuitenkin keskiluokkaista ja monet Weimarin juutalaiset olivat köyhiä. [17]
”Weimarin juutalaisten taloudellinen tilanne ei siis ollut mitenkään yhtenäinen. Juutalaiset yksinkertaisesti eivät hallinneet Weimarin taloutta. Päinvastoin, Weimarin tasavallan rikkaimmat ihmiset eivät yleensä olleet juutalaisia: he olivat aatelisia, maanomistaja-aristokraatteja tai vahvoja teollisuusmiehiä kuten Robert Bosch, Carl Friedrich von Siemens ja Hugo Stinnes. [18]”
s.263-264
”Väitteet juutalaisten taloudellisesta vallasta eivät pitäneet paikkaansa, mutta saksalaisen juutalaisvastaisuuden liikkeellelähdön taustalla oli kuitenkin eittämättä myös taloudellinen ulottuvuus. Stereotypia rikkaasta ja ahneesta juutalaisesta oli Saksassa elänyt jo pitkään (kuten muissakin Euroopan maissa). … Samanlainen puhe oli osa pahamaineista juutalaisvastaista aaltoa, joka seurasi talouden romahdusta vuonna 1873. Viisikymmentä vuotta myöhemmin saksalaiset yhteiskunnan ylä- ja alakerroksissa syyttivät Weimarin juutalaisia siitä, että he >>olivat kaikki yhtä rikkaita>>, >>hallitsivat Saksaa taloudellisesti, rahallisesti>> ja yksityistivät valtiontaloutta. [22] Toisin sanoen juutalaisten väitettiin olevan suuresti markkinoita hallitseva ulkopuolinen vähemmistö, vaikka heidän todellinen taloudellisen menestyksen tasonsa ei tukenut tätä käsitystä. Kuten monissa kehittyvissä maissa nykyisin, syytteet taloudellisesta vallasta antoivat sopivan potkun ja syyn etniselle liikkeellelähdölle.”
[17]
Richard Grunberger, ”The 12-year Reich: A social history of Nazi Germany, 1933-1945”, s. 456
Hajo Holborn, “A History of Modern Germany, 1840-1945”, s. 279
Donald L. Niewyk, “The Jews in Weimar Germany”, s. 13-15
[18]
James Pool, “Who financed Hitler”, s. 63, 301-305
[22]
Daniel Goldhagen, “Hitler’s willing executioners”, s.113
Richard Grunberger, ”The 12-year Reich”, s.456
Peter Pulzer, “The rise of political anti-semitism in Germany and Austria”, s.144-145 - Anonyymi
Laitetaanpa myös Amy Chuan kanta kysymykseen olivatko natsit sosialisteja.
(Ei tosin mitään viittausta Gregor ja Otto Strasseriin eikä vasemmistolais-elementtien hävittämisestä natsipuolueen keskuudesta Pitkien Puukkojen Yössä vuonna 1934)
----
s. 265
Kansallissosialistinen liike ei koskaan ollut oikeasti sosialistinen, kuten eivät etnokansallismieliset liikkeetkään kehittyvässä maailmassa. Natsit eivät missään vaiheessa ryhtyneet poistamaan yksityisomistamista eivätkä hävittämään taloudellisia yhteiskuntaluokkia. Päinvastoin, Hitler teki jatkuvasti myönnytyksiä suurteollisuudelle ja monet varakkaat saksalaiset tukivat natsien liikehdintää, myös teollisuuspohatat ja aristokraatit. Natsismi vastusti kommunismia enemmän kuin kapitalismia – ja kummassakin tapauksessa se oli yhtä voimallisen juutalaisvastainen. Juuri siksi, että natsit sitoutuivat ensisijaisesti etnokansallismielisyyteen, talouspolitiikalle oli vain vähän tarvetta. (Yhdessä natsien tapaamisessa kuultua: ”Me emme halua korkeampaa leivän hintaa! Me emme halua halvempaa leivän hintaa! Me emme halua pitää leivän hintaa samana! Me haluamme leivälle kansallissosialistiset hinnat!”) Natsipuolue kykeni kilpailijoitaan paremmin ylittämään sosiaaliset erot ja luokkajaot – teollisuuspohatoista viljelijöihin, mutta ennen kaikkea keskiluokan suhteen – vaatimuksellaan luoda jälleen kerran vahva Saksa ”todellisille saksalaisille” ja tuhota Saksan ”viholliset” kotona ja ulkomailla. [26]
Kun Hitler oli noussut valtaan, tuli virallisen politiikan johtavaksi periaatteeksi ”juutalaisen rodun tuhoaminen Euroopassa”. Hitler aloitti säätämällä joukon lakeja, joiden perusteella ja tiukkojen ”rodullisten” vaatimusten avulla juutalaisilta vietiin heidän asemansa valtion virkakoneistossa, lainsäädäntöelimissä, yliopistoissa ja koulutusta vaativissa ammateissa. Vuonna 1938 Hermann Göring vaati juutalaisia lääkäreitä ja lakimiehiä lopettamaan toimintansa, sitten hän julkisti yleisemmän lain, joka poisti juutalaiset Saksan talouselämästä. Pian tämän jälkeen hän määräsi kaikkia juutalaisia koskevan omaisuuden ja yritysten haltuunoton. Göring väitti, että juutalaisilta haltuunotettu omaisuus oli valtion. Todellisuudessa suurimpia hyödynsaajia olivat saksalaiset yksityisyritykset. Juutalaisilta vietiin myös heidän kansallisuutensa ja poliittiset oikeutensa. Hitlerin ”lopullinen ratkaisu” oli vuosien 1941 ja 1945 välisenä aikana toteutettu arviolta kuuden miljoonan ihmisen tuhoaminen, useimmat heistä olivat juutalaisia. [27]
[26]
Gordon Craig, ”Germany, 1866 – 1945”, s. 550 – 551;
Hans Mommsen, ”The rise and fall of Weimar democracy”, s. 345 – 347;
James Pool, “Who financed Hitler”, s. 107 – 114, 152, 301 – 305;
ja
Peter Pulzer, “The rise of political anti-semitism in Germany and Austria”, s. 281 – 282
“Kansallissosialistiseen leivän hintaan” liittyvää lainaus on Craigin teoksesta ”Germany, 1866 – 1945”, s. 550.
[27]
Gordon Craig, ”Germany, 1866 – 1945”, s. 633 – 637, 750 - Anonyymi
Antimilitaristi
Juuso Koponen
Pikkuporvarillisuuden ansa
01.01.2022
"Vaikka kansallissosialismia usein hieman virheellisesti pidetään roskaväen liikkeenä, historiallisesti liikkeen johdossa ja myös kannattajina oli nimenomaan keskiluokkaan kuuluvia pikkuporvareita. Juuri heitä kapitalismin kehitys huoletti, ja toisaalta heille sosialistisesta työväenliikkeestä ei ollut pelastajaksi."
https://antimilitaristi.fi/kirja-arvostelut/pikkuporvarillisuuden-ansa
Netti-arkistoituna:
https://web.archive.org/web/20240123104116/https://antimilitaristi.fi/kirja-arvostelut/pikkuporvarillisuuden-ansa - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Antimilitaristi
Juuso Koponen
Pikkuporvarillisuuden ansa
01.01.2022
"Vaikka kansallissosialismia usein hieman virheellisesti pidetään roskaväen liikkeenä, historiallisesti liikkeen johdossa ja myös kannattajina oli nimenomaan keskiluokkaan kuuluvia pikkuporvareita. Juuri heitä kapitalismin kehitys huoletti, ja toisaalta heille sosialistisesta työväenliikkeestä ei ollut pelastajaksi."
https://antimilitaristi.fi/kirja-arvostelut/pikkuporvarillisuuden-ansa
Netti-arkistoituna:
https://web.archive.org/web/20240123104116/https://antimilitaristi.fi/kirja-arvostelut/pikkuporvarillisuuden-ansaMikähän niitä "pikkuporvareita" niin kapitalismin kehityksessä huoletti?
Ketjusta on poistettu 12 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Mietitikö nainen koskaan
Miksi me ollaan päädytty tähän pisteeseen. Lähestmistapaa ei ole. Tarvitaanko me oikeasti enää tätä.1252118Marin on ehkä maailman kaunein "Nelikymppinen"
Marinin julkaisu on saanut yli 68 500 tykkäystä. Postauksen kommenttikentässä ylistetään paljon Marinin kauneutta, jota2671963Vernu Vasunta
On mahotonta miten marjanpoimijoita on kohdeltu! Eikö paremmalla kohtelulla olisi saanut paremman tuloksen?621496En kelpaa sinulle
Varattuna - olen sinulle ongelma. Eroaminen vuoksesi voi olla turhaa, sillä me ei puhuta, kun olen varattu ja kumpikin v1151336Olisi hauska tietää
Koska huomasit pitäväsi minusta? Itse taisin ihastua sinuun heti silloin kun tavattiin ensimmäistä kertaa. Miehelle, jon641248- 1281184
Minun on vaan päästettävä irti
Toiveesta. Satutan vain itseäni😥😔. Toivon sinulle pelkkää hyvää, eläthän elämäsi parasta aikaa, mutta en halua enää k37960Taidat vanhempi nainen
Haluta sen tien itsellesi. juokse vaan karkuun ! Pahentaa vaan asiaa.Pitäs toimia ihan toisin päin65927Kertoisit jo
Rakastatko minua vai olenko käsittänyt väärin onko tämä vaan ystävyyttä tai kaveruutta? En haluaisi enää nolata itseäni45857En koskaan saanut asiattomia kuvia!
Silloin kun olin vielä nuori, kukaan mies ei koskaan lähettänyt minulle asiattomia kuvia itsestään. Jos tiedätte mitä ta156841