Syypää markkinavastaisiin kansallistamisiin etno-kansallismielisyys, ei sosialismi tai kommunismi

1900-luvun ensimmäisen puoliskon aikana Latinalaisessa Amerikassa vaikuttaneet kansallistamisliikkeet ovat hieman monimutkaisempia. Kansallistamista ajaneiden poliitikkojen liikkeet, jotka vetosivat luokkakantaisuuteen ja käyttivät marxilaista retoriikkaa, nauttivat epäilemättä kannatusta Latinalaisessa Amerikassa. Yleinen käsitys, että nämä kansallistamista kannattaneet poliittiset liikkeet olisivat kokonaan tai edes suurimmalta osin marxilaisia, ohittaa usein kaikkein keskeisimmän liikkeitä ruokkineen seikan: etnisyyteen pohjautuvan kansallismielisyyden.

Kansallistaminen sai Latinalaisessa Amerikassa hämmästyttävän useissa tapauksissa virtaa halusta ottaa maan varallisuus >>oikeiden>>, etnisesti määriteltyjen omistajien haltuun. Maassa toisensa jälkeen vallankumousjohtajat pyrkivät kääntämään päälaelleen historiallisen pakkomielteen valkoisten ylemmyydestä vetoamalla joko intiaaniveren paremmuuteen tai ihailemalla >>veren sekoittumista>>. 1900-luvun alkupuolella latinalaisamerikkalaisen rasismin tuottama vastarinta, joka aina kietoutui myös rikkaiden ja köyhien väliseen kamppailuun, oli vaikutusvaltainen moottori vallankumouksellisen muutoksen takana koko maanosassa.

Esimerkiksi Boliviassa vuonna 1951 Victor Paz Estenssoro, vallankumouksellisen Movimiento Nacionalista Revolucionario -puolueen (MNR) johtaja, voitti presidentinvaalit erityisesti siksi, koska hän onnistui saamaan liikkeelle suurelta osin mestitseistä koostuvan keskiluokan sellaisilla iskulauseilla kuin ”Maa intiaaneille, kaivokset valtiolle”. Perusteellisesti säikähtänyt >>ei-intiaanitaustainen>> kaivoseliitti tuki sotilasvallankaappausta. Sen jälkeen kun MNR pääsi verisen vallankaappauksen avulla uudelleen valtaan vuonna 1952, yksi Estenssoron ensimmäisiä toimenpiteitä oli antaa intiaanien enemmistölle äänioikeus ja oikeus ilmaiseen koulunkäyntiin. Estenssoro yritti tietoisesti muuttaa etnisyyteen perustuvan intiaaneihin kohdistuvan halveksunnan, joka oli vaivannut bolivialaista yhteiskuntaa sen kaikilla tasoilla siirtomaa-ajoista lähtien. Hallitus kansallisti kaikki suuret kaivokset ja kuusituhatta valtavaa maatilaa >>vaaleaverisiltä>> hacendadoilta ja jakoi ne maattomalle intiaanienemmistölle pientiloiksi. [14]

Vaikka Bolivian kansallistamiset olivat vallankumouksellisia, kommunistisia ne eivät olleet: niillä ei pyritty poistamaan yksityistä omistamista mitenkään laajemmin. Ne olivat enemminkin enemmistön tukemia pakkolunastuksia, jotka suuntautuivat markkinoita hallitsevaan vähemmistöön. Kansallistamisliikkeet Meksikossa, Perussa ja muualla kohdensivat toimensa samalla tavoin >>ulkomaisten imperialistien>> ohella varakkaaseen >>valkoiseen>> eliittiin, jolla oli suhteita ulkomaiseen pääomaan ja valtavia latifundia-maaomaisuuksia. [15]

Amy Chuan lähteytykset:


[10] Frank H. Golay, Ralph Anspach, M. Ruth Pfanner & Eliezer B. Ayal, “Underdevelopment and economic nationalism in Southeast Asia” (julkaissut Cornell University Press 1969), s. 137, 158, 166, 181, 191-195, 197-198

[11] Ks. Dennis Austin, ”Democracy and violence in India and Sri Lanka” s. xvii, 66-70 ja Donald L. Horowitz, “Ethnic groups in conflict” s.383, 683

[12] Golay et al. “Underdevelopment and economic nationalism in Southeast Asia” s. 209, 211 ja Martin Smith, “Burma: Insurgency and the politics of ethnicity” s. 200-220

[13] Omar Noman, ”Pakistan”, s. 20, 41, 75-80, 93-94
Richard F. Nyrop, toim., “Pakistan: A country study” s. 104, 137;
Stanley Wolpert, “Zulfi Bhutto of Pakistan”, s. 124-126, 131-139;
Ian Talbot, “Pakistan: A modern history”, s. 215, 233

[14] Ks. Robert Barton, ”A short history of the Republic of Bolivia” s. 255-275;
Magnus Mörner, “The Andean past” s. 69, 205, 221-222;
>>Victor Paz Estenssoro>>, The Economist, 23. kesäkuuta 2001, s.84

[15] Amy Chua sanoo kirjoittaneensa tästä yksityiskohtaisemmin artikkelissaan ”The privatization-nationalization cycle: The link between markets and ethnicity in developing countries”, Columbia Law Review 95 (1995): 223-303

Samasta Amy Chuan kirjasta toinen luku:

Markkinoiden takaisku – kohteena länsimaiset sijoittajat

s. 320-3

Länsimaisten sijoittajien markkinavalta on nostattanut takaiskuja markkinoilla kaikkialla kehittyvässä maailmassa jo sadan vuoden ajan. Nuo takaiskut ovat samanlaisia kuin kotimaisia markkinoita hallitsevia vähemmistöjä vastaan suunnatut.
>>Alkuperäisenemmistöjen>> näkökulmasta markkinoitumiseen ja yksityistämiseen tähtäävät kampanjat Afrikassa, Kaakkois-Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa ovat käytännössä tarkoittaneet maan arvokkaimpien teollisuudenalojen ja voimavarojen – mukaan lukien öljy, kaasu, puutavara, kommunikaatio, yleishyödylliset laitokset, kuljetusala sekä kulta-, hopea- ja kuparikaivokset – omistus- ja hallintaoikeuksien >>luovuttamista ulkomaalaisille>>. Sitä mukaa kun amerikkalaiset sijoittajat ja yhtiöt ovat tulleet yhä merkittävämmiksi toimijoiksi maailman markkinoilla, amerikkalaiset ovat saaneet myös kantaa merkittävän osan vastareaktiosta.
Ulkomaisessa omistuksessa olevan omaisuuden pakkolunastukset ovat kiinteä osa useimpien kehittyvien maiden historiaa, ja usein nuo lunastukset kietoutuvat tärkeimpien vallankumousliikkeiden toimintaan. 1930-luvun lopulla esimerkiksi Meksikon presidentti Lázaro Cárdenas tunnetusti kansallisti maan rautatiet. Hän otti ne varakkailta amerikkalaisilta ja brittiläisiltä obligaatioiden omistajilta. Vielä dramaattisemmin Cárdenas kansallisti koko öljyteollisuuden. Hän haukkui pataluhaksi ulkomaisten öljy-yhtiöiden >>yksityisiin, itsekkäisiin ja usein laittomiin intresseihin>> perustuvasta toiminnasta aiheutuvat >>lukemattomat ylilyönnit ja riiston>>, jotka tuomitsivat meksikolaiset >>kurjuuteen, yksitoikkoisuuteen ja epäterveellisiin oloihin>>. Kansallistaminen sai heti valtavan kansansuosion, sitä kannattivat piispat ja baarimikot ja yliopisto-opiskelijat. Sadattuhannet tavalliset meksikolaiset marssivat México Cityn läpi ja kantoivat leikkiarkkuja, joihin oli kirjoitettu >>Standard Oil>> ja muita kaatuneiden amerikkalaisten hirviöiden nimiä. [32] Niin kuin markkinoita hallitseviin vähemmistöihin suunnatuissa pakkolunastuksissa aina käy, Cárdenasin kansallistamiset osoittautuivat taloudellisesti tuhoisiksi. Silti vielä nykyäänkin Meksikossa Cárdenas edustaa lupausta >>Meksiko meksikolaisille>>.

Argentiinassa laissez-faire-talouspolitiikka 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa johti amerikkalaisyritysten kuten Swiftin, Armourin, Wilsonin, Goodyearin ja ITT:n nöyryyttävän hallitsevaan asemaan Argentiinan taloudessa. Vuoteen 1935 mennessä noin 50 prosenttia maan teollisesta pääomasta oli amerikkalaisten ja muiden länsimaisten sijoittajien omistuksessa tai hallinnassa. Amerikkalaisvastaiset tunteet lisääntyivät ja kulminoituivat vahvaan kansallismieliseen reaktioon, jota johti karismaattinen kansanjohtaja Juan Perón. Perón lietsoi vihaa ulkomaisia kapitalisteja ja maahan tulleita estancieroja kohtaan erittäin taitavasti. Hän kansallisti Argentiinan ulkomaisessa omistuksessa olleet rautatiet, kaasulaitokset ja muut yleishyödylliset laitokset >>oikeiden argentiinalaisten>> nimissä. [33]

Samankaltaisia enemmistön tukemia markkinoiden vastaisia haltuunottoja on tapahtunut kaikkialla kehittyvässä maailmassa. Haltuunotot on suunnattu läntisiä sijoittajia ja usein samanaikaisesti kotimaisia markkinoita hallitsevia vähemmistöjä vastaan. Chilessä 1970-luvun alussa demokraattisesti valittu presidentti Salvador Allende kansallisti satoja yksityisyrityksiä mukaan lukien amerikkalaiset Anaconda- ja Kennecott-kupariyhtiöt. Hänen mottonsa oli >>Chile chileläisille>>. Uruguyassa Don José Batlle y Ordóñez nousi vaalivoittoon ulkomaalaisvastaisella, kansallismielisellä julistuksellaan; virassaan Batlle kansallisti ulkomaisessa omistuksessa olleet rautatiet, sähkölaitokset ja vakuutusteollisuuden. Burmassa maan suuresti kunnioitettu ensimmäinen pääministeri U Nu kansallisti suurimmat brittiläiset tiikki-, sementti-, sokeri- ja kuljetusyhtiöt samoin kuin burmanintialaisten ja burmankiinalaisten liikeyritykset >>burmalaistamisen>> nimissä. Indonesiassa Sukarnon laajat kansallistamiset 1950- ja 1960-luvuilla kohdistuivat indonesiankiinalaisten ohella myös valtaviin hollantilaisyrityksiin. Ugandassa 1960-luvulla presidentti Milton Obote osittain kansallisti suuret eurooppalaiset yhtiöt mukaan lukien Shell-BP:n. Suurin piirtein samoihin aikoihin Tansaniassa presidentti Julius Nyerere kansallisti kaikki isot ulkomaiset yhtiöt, myös brittien ja intialaisten hallitseman pankki- ja vakuutusalan sekä tuonti- ja vientitoiminnan kokonaisuudessaan. [34]

Luettelo jatkuu. Hämmästyttävän suuri osa maailman kehittyvistä maista on jossakin vaiheessa pakkolunastanut markkinoita hallitsevien ulkomaisten sijoittajien omaisuutta tai liikeyrityksiä. Ja ihmisten enemmistö on poikkeuksetta kannattanut kansallistamisia; usein ne ovat herättäneet yleistä innostusta.

Anonyymi kirjoitti:

Samasta Amy Chuan kirjasta toinen luku:

Markkinoiden takaisku – kohteena länsimaiset sijoittajat

s. 320-3

Länsimaisten sijoittajien markkinavalta on nostattanut takaiskuja markkinoilla kaikkialla kehittyvässä maailmassa jo sadan vuoden ajan. Nuo takaiskut ovat samanlaisia kuin kotimaisia markkinoita hallitsevia vähemmistöjä vastaan suunnatut.
>>Alkuperäisenemmistöjen>> näkökulmasta markkinoitumiseen ja yksityistämiseen tähtäävät kampanjat Afrikassa, Kaakkois-Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa ovat käytännössä tarkoittaneet maan arvokkaimpien teollisuudenalojen ja voimavarojen – mukaan lukien öljy, kaasu, puutavara, kommunikaatio, yleishyödylliset laitokset, kuljetusala sekä kulta-, hopea- ja kuparikaivokset – omistus- ja hallintaoikeuksien >>luovuttamista ulkomaalaisille>>. Sitä mukaa kun amerikkalaiset sijoittajat ja yhtiöt ovat tulleet yhä merkittävämmiksi toimijoiksi maailman markkinoilla, amerikkalaiset ovat saaneet myös kantaa merkittävän osan vastareaktiosta.
Ulkomaisessa omistuksessa olevan omaisuuden pakkolunastukset ovat kiinteä osa useimpien kehittyvien maiden historiaa, ja usein nuo lunastukset kietoutuvat tärkeimpien vallankumousliikkeiden toimintaan. 1930-luvun lopulla esimerkiksi Meksikon presidentti Lázaro Cárdenas tunnetusti kansallisti maan rautatiet. Hän otti ne varakkailta amerikkalaisilta ja brittiläisiltä obligaatioiden omistajilta. Vielä dramaattisemmin Cárdenas kansallisti koko öljyteollisuuden. Hän haukkui pataluhaksi ulkomaisten öljy-yhtiöiden >>yksityisiin, itsekkäisiin ja usein laittomiin intresseihin>> perustuvasta toiminnasta aiheutuvat >>lukemattomat ylilyönnit ja riiston>>, jotka tuomitsivat meksikolaiset >>kurjuuteen, yksitoikkoisuuteen ja epäterveellisiin oloihin>>. Kansallistaminen sai heti valtavan kansansuosion, sitä kannattivat piispat ja baarimikot ja yliopisto-opiskelijat. Sadattuhannet tavalliset meksikolaiset marssivat México Cityn läpi ja kantoivat leikkiarkkuja, joihin oli kirjoitettu >>Standard Oil>> ja muita kaatuneiden amerikkalaisten hirviöiden nimiä. [32] Niin kuin markkinoita hallitseviin vähemmistöihin suunnatuissa pakkolunastuksissa aina käy, Cárdenasin kansallistamiset osoittautuivat taloudellisesti tuhoisiksi. Silti vielä nykyäänkin Meksikossa Cárdenas edustaa lupausta >>Meksiko meksikolaisille>>.

Argentiinassa laissez-faire-talouspolitiikka 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa johti amerikkalaisyritysten kuten Swiftin, Armourin, Wilsonin, Goodyearin ja ITT:n nöyryyttävän hallitsevaan asemaan Argentiinan taloudessa. Vuoteen 1935 mennessä noin 50 prosenttia maan teollisesta pääomasta oli amerikkalaisten ja muiden länsimaisten sijoittajien omistuksessa tai hallinnassa. Amerikkalaisvastaiset tunteet lisääntyivät ja kulminoituivat vahvaan kansallismieliseen reaktioon, jota johti karismaattinen kansanjohtaja Juan Perón. Perón lietsoi vihaa ulkomaisia kapitalisteja ja maahan tulleita estancieroja kohtaan erittäin taitavasti. Hän kansallisti Argentiinan ulkomaisessa omistuksessa olleet rautatiet, kaasulaitokset ja muut yleishyödylliset laitokset >>oikeiden argentiinalaisten>> nimissä. [33]

Samankaltaisia enemmistön tukemia markkinoiden vastaisia haltuunottoja on tapahtunut kaikkialla kehittyvässä maailmassa. Haltuunotot on suunnattu läntisiä sijoittajia ja usein samanaikaisesti kotimaisia markkinoita hallitsevia vähemmistöjä vastaan. Chilessä 1970-luvun alussa demokraattisesti valittu presidentti Salvador Allende kansallisti satoja yksityisyrityksiä mukaan lukien amerikkalaiset Anaconda- ja Kennecott-kupariyhtiöt. Hänen mottonsa oli >>Chile chileläisille>>. Uruguyassa Don José Batlle y Ordóñez nousi vaalivoittoon ulkomaalaisvastaisella, kansallismielisellä julistuksellaan; virassaan Batlle kansallisti ulkomaisessa omistuksessa olleet rautatiet, sähkölaitokset ja vakuutusteollisuuden. Burmassa maan suuresti kunnioitettu ensimmäinen pääministeri U Nu kansallisti suurimmat brittiläiset tiikki-, sementti-, sokeri- ja kuljetusyhtiöt samoin kuin burmanintialaisten ja burmankiinalaisten liikeyritykset >>burmalaistamisen>> nimissä. Indonesiassa Sukarnon laajat kansallistamiset 1950- ja 1960-luvuilla kohdistuivat indonesiankiinalaisten ohella myös valtaviin hollantilaisyrityksiin. Ugandassa 1960-luvulla presidentti Milton Obote osittain kansallisti suuret eurooppalaiset yhtiöt mukaan lukien Shell-BP:n. Suurin piirtein samoihin aikoihin Tansaniassa presidentti Julius Nyerere kansallisti kaikki isot ulkomaiset yhtiöt, myös brittien ja intialaisten hallitseman pankki- ja vakuutusalan sekä tuonti- ja vientitoiminnan kokonaisuudessaan. [34]

Luettelo jatkuu. Hämmästyttävän suuri osa maailman kehittyvistä maista on jossakin vaiheessa pakkolunastanut markkinoita hallitsevien ulkomaisten sijoittajien omaisuutta tai liikeyrityksiä. Ja ihmisten enemmistö on poikkeuksetta kannattanut kansallistamisia; usein ne ovat herättäneet yleistä innostusta.

Lue lisää

Amy Chua, "Maailma liekeissä"

Markkinoiden takaisku – kohteena länsimaiset sijoittajat

s. 320-3

Lähteytykset:

[32] Robert Ryal Miller, ”Mexico: A history” (University of Oklahoma Press), s.320-321
Harry K. Wright, “Foreign enterprise in Mexico” (University of North Carolina Press), s. 67-70

Alan Knight, “The rise and fall of Cardenismo”, Leslie Bethellin toimittamassa teoksessa “Mexico since independence” (Cambridge University Press), s.279-284

[33] David Rock, “Argentina, 1516-1982” (University of California Press), s. 258, 262-263, 283-286, 312

James R. Scobie, “Argentina: A city and a nation” (Oxford University Press), s.143, 188, 196, 222-223, 235

[34] Kansallistamisista Chilessä:

Philip O. Brienien toimittama ”Allende’s Chile” (Praeger Publishers), s.223-230

Uruguayssa:

M. H. J. Finch, “A political economy of Uruguay since 1870” (St. Martin’s Press), s.207-211

Burmassa ja Indonesiassa:

Frank H. Golay, Ralph Anspach, M. Ruth Pfanner & Eliezer B. Ayal, “Underdevelopment and economic nationalism in Southeast Asia” (Cornell University Press), s. 188, 209-211, 215

Afrikassa:

William Redman Duggan & John R. Civille, ”Tanzania and Nyerere” (Orbis Books), s.192-194

Anonyymi kirjoitti:

Samasta Amy Chuan kirjasta toinen luku:

Markkinoiden takaisku – kohteena länsimaiset sijoittajat

s. 320-3

Länsimaisten sijoittajien markkinavalta on nostattanut takaiskuja markkinoilla kaikkialla kehittyvässä maailmassa jo sadan vuoden ajan. Nuo takaiskut ovat samanlaisia kuin kotimaisia markkinoita hallitsevia vähemmistöjä vastaan suunnatut.
>>Alkuperäisenemmistöjen>> näkökulmasta markkinoitumiseen ja yksityistämiseen tähtäävät kampanjat Afrikassa, Kaakkois-Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa ovat käytännössä tarkoittaneet maan arvokkaimpien teollisuudenalojen ja voimavarojen – mukaan lukien öljy, kaasu, puutavara, kommunikaatio, yleishyödylliset laitokset, kuljetusala sekä kulta-, hopea- ja kuparikaivokset – omistus- ja hallintaoikeuksien >>luovuttamista ulkomaalaisille>>. Sitä mukaa kun amerikkalaiset sijoittajat ja yhtiöt ovat tulleet yhä merkittävämmiksi toimijoiksi maailman markkinoilla, amerikkalaiset ovat saaneet myös kantaa merkittävän osan vastareaktiosta.
Ulkomaisessa omistuksessa olevan omaisuuden pakkolunastukset ovat kiinteä osa useimpien kehittyvien maiden historiaa, ja usein nuo lunastukset kietoutuvat tärkeimpien vallankumousliikkeiden toimintaan. 1930-luvun lopulla esimerkiksi Meksikon presidentti Lázaro Cárdenas tunnetusti kansallisti maan rautatiet. Hän otti ne varakkailta amerikkalaisilta ja brittiläisiltä obligaatioiden omistajilta. Vielä dramaattisemmin Cárdenas kansallisti koko öljyteollisuuden. Hän haukkui pataluhaksi ulkomaisten öljy-yhtiöiden >>yksityisiin, itsekkäisiin ja usein laittomiin intresseihin>> perustuvasta toiminnasta aiheutuvat >>lukemattomat ylilyönnit ja riiston>>, jotka tuomitsivat meksikolaiset >>kurjuuteen, yksitoikkoisuuteen ja epäterveellisiin oloihin>>. Kansallistaminen sai heti valtavan kansansuosion, sitä kannattivat piispat ja baarimikot ja yliopisto-opiskelijat. Sadattuhannet tavalliset meksikolaiset marssivat México Cityn läpi ja kantoivat leikkiarkkuja, joihin oli kirjoitettu >>Standard Oil>> ja muita kaatuneiden amerikkalaisten hirviöiden nimiä. [32] Niin kuin markkinoita hallitseviin vähemmistöihin suunnatuissa pakkolunastuksissa aina käy, Cárdenasin kansallistamiset osoittautuivat taloudellisesti tuhoisiksi. Silti vielä nykyäänkin Meksikossa Cárdenas edustaa lupausta >>Meksiko meksikolaisille>>.

Argentiinassa laissez-faire-talouspolitiikka 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa johti amerikkalaisyritysten kuten Swiftin, Armourin, Wilsonin, Goodyearin ja ITT:n nöyryyttävän hallitsevaan asemaan Argentiinan taloudessa. Vuoteen 1935 mennessä noin 50 prosenttia maan teollisesta pääomasta oli amerikkalaisten ja muiden länsimaisten sijoittajien omistuksessa tai hallinnassa. Amerikkalaisvastaiset tunteet lisääntyivät ja kulminoituivat vahvaan kansallismieliseen reaktioon, jota johti karismaattinen kansanjohtaja Juan Perón. Perón lietsoi vihaa ulkomaisia kapitalisteja ja maahan tulleita estancieroja kohtaan erittäin taitavasti. Hän kansallisti Argentiinan ulkomaisessa omistuksessa olleet rautatiet, kaasulaitokset ja muut yleishyödylliset laitokset >>oikeiden argentiinalaisten>> nimissä. [33]

Samankaltaisia enemmistön tukemia markkinoiden vastaisia haltuunottoja on tapahtunut kaikkialla kehittyvässä maailmassa. Haltuunotot on suunnattu läntisiä sijoittajia ja usein samanaikaisesti kotimaisia markkinoita hallitsevia vähemmistöjä vastaan. Chilessä 1970-luvun alussa demokraattisesti valittu presidentti Salvador Allende kansallisti satoja yksityisyrityksiä mukaan lukien amerikkalaiset Anaconda- ja Kennecott-kupariyhtiöt. Hänen mottonsa oli >>Chile chileläisille>>. Uruguyassa Don José Batlle y Ordóñez nousi vaalivoittoon ulkomaalaisvastaisella, kansallismielisellä julistuksellaan; virassaan Batlle kansallisti ulkomaisessa omistuksessa olleet rautatiet, sähkölaitokset ja vakuutusteollisuuden. Burmassa maan suuresti kunnioitettu ensimmäinen pääministeri U Nu kansallisti suurimmat brittiläiset tiikki-, sementti-, sokeri- ja kuljetusyhtiöt samoin kuin burmanintialaisten ja burmankiinalaisten liikeyritykset >>burmalaistamisen>> nimissä. Indonesiassa Sukarnon laajat kansallistamiset 1950- ja 1960-luvuilla kohdistuivat indonesiankiinalaisten ohella myös valtaviin hollantilaisyrityksiin. Ugandassa 1960-luvulla presidentti Milton Obote osittain kansallisti suuret eurooppalaiset yhtiöt mukaan lukien Shell-BP:n. Suurin piirtein samoihin aikoihin Tansaniassa presidentti Julius Nyerere kansallisti kaikki isot ulkomaiset yhtiöt, myös brittien ja intialaisten hallitseman pankki- ja vakuutusalan sekä tuonti- ja vientitoiminnan kokonaisuudessaan. [34]

Luettelo jatkuu. Hämmästyttävän suuri osa maailman kehittyvistä maista on jossakin vaiheessa pakkolunastanut markkinoita hallitsevien ulkomaisten sijoittajien omaisuutta tai liikeyrityksiä. Ja ihmisten enemmistö on poikkeuksetta kannattanut kansallistamisia; usein ne ovat herättäneet yleistä innostusta.

Lue lisää

Amy Chua, "Maailma liekeissä"

Kappaleen "Markkinoiden takaisku – kohteena länsimaiset sijoittajat" jatkoa

s. 323

---

Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen vuonna 1989 monet ajattelivat, että kansallistamispaineet haihtuisivat kehittyvästä maailmasta. Mutta ennustus perustui virheelliselle oletukselle, että kansallistaminen oli kehittyvässä maailmassa sosialististen tai kommunististen ihanteiden motivoimaa. Todellisuudessa, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta (Kiina, Kuuba, Vietnam), kansallistaminen kehittyvissä maissa ei koskaan ollut niinkään sosialismin ilmausta vaan enemmänkin kiihkeän kansallismielisyyden tai etnokansallismielisyyden aikaansaamaa ja suunnattu sekä länsimaisia että kotimaisia markkinoita hallitsevia vähemmistöjä vastaan.

Vuoden 1989 tapahtumat, vaikkakin ne ehkä veivät sosialismilta voiman, eivät lainkaan vähentäneet kansallismielisiä tai etnokansallismielisiä paineita. … markkinoita hallitseviin vähemmistöihin kohdistuneita etnokansallismielisiä pakkolunastuksia on tapahtunut jatkuvasti vuoden 1989 jälkeen, esimerkiksi Etiopiassa, Indonesiassa ja viimeisimmäksi Zimbabwessa. Samaan aikaan Lännen >>taloudellista aggressiivisuutta>> ja IMF:n [eli siis International Monetary Fundin, Kansainvälisen Valuuttarahaston)] vapaiden markkinoiden >>säästökuureja>> vastaan kohdistuva kansallismielisyys on vain kiihtynyt. Viime vuosina, kun Yhdysvaltojen valta-asema on vahvistunut ja amerikkalaisten ylikansallisten yhtiöiden näkyvyys on lisääntynyt, kansallismielinen vastarinta kanavoituu yhä useammin yhteiseksi antiamerikkalaiseksi vihaksi.

Amy Chuan lisäksi etnokansallismielisyyden tuloksista on muistuttanut Romanian kommunistisen terrorin kokenut toisinajattelija Vladimir Tismaneanu.

Tismaneanu on antanut myös etnokansallismielisen version kollektivismista kuulla kunniansa, kannattaen johdonmukaisesti aitoa vapaamarkkinataloutta ja yksilönvapauksia.

Parissa ketjussa oman elämänsä sankarit, todennäköisesti narkomanian kourissa, ovat jakaneet täydellisen tekopyhää älyllistä pohjanoteerausta, puolustaen jopa Venäjää ja pohjois-Koreaa etnokansallismielisyyden ideaaleina.

Erittäin, erittäin surullista.

https://keskustelu.suomi24.fi/t/17406043/kommunismin-musta-kirja#comment-129922231

https://keskustelu.suomi24.fi/t/17679017/puola-vaarentaa-historiaa#comment-129861004


-----

Foundation for Economic Education

David Prychitko

Fantasies of Salvation: Democracy, Nationalism, and Myth in Post-Communist Europe by Vladimir Tismaneanu

(Tismaneanun teos on Princetonin yliopiston painoksen julkaisema.)

An Exploration of Why Collectivism Has Re-Emerged in Many Post-Communist States

1.3.1999

Kommunismi on kuollut, mutta kollektivismi porskuttelee aika lailla elinvoimaisena. Vladimir Tismaneanun kirja Fantasies of Salvation selittää miksi. Tismaneanu, entinen romanialainen toisinajattelija ja nyt Marylandin yliopiston hallinnon ja politiikan professori, väittää, että vaikka marxismi-leninismin keskussuunnitelmalliset, yhteiskunnallista muokkailua havittelevat visiot ovat kuolleet, tästä huolimatta on silti jäänyt elämään valheellista, utopiasta haaveilevaa toivoa vapautua valtiovallan avulla. Sosialistisen internationalismin myytti on korvattu uudella populistisen nationalismin myytillä.

Kommunismi julisti tavoitteekseen työläisten yhdistämisen ja kollektiivisen vapauden ympäri maailmaa, mutta uusi post-kommunistinen visio korvaa tämän myytin toisella paljon kapeammalla mutta yhtä paljon tappamaan yllyttävällä. Monien entisten sosialisti-talousjärjestelmien uusi poliittinen visio ei ole länsimainen yksilönvapauden ja kansalaisyhteiskunnan ihanne vaan huomion keskipisteeksi otetaan "kansakunta".

1990-luku on sitkeä ja vakavoittava muistutus siitä, että klassinen liberalismi ei välttämättä oletusarvoisesti korvaakaan sosialismia. Vaikka tarinoita maista, jotka ovat kääntyneet paremmin pärjäävään suuntaan - kuten Tšekin tasavalta, Puola ja Slovenia - todella löytyy, 1990-luvulta muistuvat väkisinkin selkeämpänä Bosnian sota, alati paheneva Kosovon kriisi ja keskuuteemme kummittelemaan palanneet pakolaisleirit. Kuka olisi uskonut, että Berliinin muurin murtumista seuraisi etnisen puhdistuksen hirveyksien paluu?

Tismaneanu osoittaa, että kommunismin jälkeiset ongelmat sinnittelevät sitkeinä, koska taistelussa ei ole niinkään kyse yksilönvapauksista vaan pikemminkin jonkin etnisen erillisryhmittymän koetusta vapauttamisesta. Kaikkialla Itä- ja Keski-Euroopassa "kansakuntaa" esitellään historian todellisena kiintopisteenä, arvokkuuden lähteenä, johon koettu suru ja sorto voidaan palauttaa. Kirjoittaja [eli Tismaneanu] osoittaa miten tämä kitkaa saanut populistinen nationalismi pyrkii tuhoamaan yksilöllisyyden, moniarvoisuuden ja demokratian ja puolustaa sen sijaan yhtenäisyyttä, vakautta ja autoritaarista sortovaltaa.

Tismaneanun selitys sille, miksi monissa kommunismin ajan jälkeisissä valtioissa kollektivismi on silti saanut uutta kitkaa, on lainaamisen arvoinen:

"Kommunismin lopusta on jäänyt yksilöille menetyksen tunne: vaikka he vihasivat häkkiään, se häkki tarjosi sentään vakautta ja ennakoitavuutta. Kuten entisillä vangeilla, heillä on nyt vapauksia, mutta heillä ei ole kunnon hajua mitä niillä vapauksilla tehdä. Näissä olosuhteissa he lankeavat herkästi ryhmäidentiteettiä ja yhteisön arvoja korostavaan heimolais-retoriikkaan. Siirtymäkauden neuroosi, kollektiivinen pelko yleisestä romahduksesta, historiallisen horisontin sulkeutuminen ja viha uusia talousparoneja kohtaan lietsovat kapinakiihkoa, ahdistusta ja suvaitsemattomuutta. On keksittävä syntipukkeja, joita syyttää jatkuvista suruista. Poliittinen myytti menetetystä ja uudelleen vallatusta etnisestä yhtenäisyydestä palvelee juuri tätä tarkoitusta: tappiot ja vieraantuminen selitetään ja yksilölle vakuutellaan, että hänelle kuuluu paikka volkisch-maisessa yhteisössä."

Kaiken tämän edessä Tismaneanu silti säilyttää optimisminsa entisten kommunistimaiden liberaalisen toisinajattelija-älymystön tulevaisuudennäkymistä ja heidän jatkuvasta vastarinnastaan kollektivistista nationalismia vastaan. Niistä riippuu edelleen kriittisesti klassisten liberaali-instituutioiden – markkinatalouden, täysin kukoistavan kansalaisyhteiskunnan ja perustuslaillisen demokratian – syntyminen.

https://fee.org/articles/fantasies-of-salvation-democracy-nationalism-and-myth-in-post-communist-europe-by-vladimir-tismaneanu/

Arkistoituna:

https://web.archive.org/web/20240508115123/https://fee.org/articles/fantasies-of-salvation-democracy-nationalism-and-myth-in-post-communist-europe-by-vladimir-tismaneanu/

Amy Chuan lähteytykset:


[21] Keskustelu kiinalaisten taloudellisesta vallasta Vietnamissa on suurelta osin peräisin s. 92-101 [Amy Chuan omasta artikkelista] "Markets, democracy and ethnicity: Toward a new paradigm for law and development", Yale Law Journal 108 (1998): 1 - 105, joka puolestaan nojaa seuraaviin lähteisiin:

Golay et al., “Underdevelopment and economic nationalism in Southeast Asia”, 7. luku;

Stanley Karnow, "Vietnam: A history" (Penguin Books, 1984);

ja

Tran Khanh, "The ethnic Chinese and economic developments in Vietnam" (Institute of Southeast Asian studies, 1993)


[22] Khanh, "The ethnic Chinese and economic developments in Vietnam", s.18-19

Victor Purcell, "The Chinese in southeast Asia" (Oxford University Press for the Royal Institute of International Affairs), s. 183-184


[23] Tilastot, jotka liittyvät kiinalaisten valtaan Vietnamissa siirtomaa-aikana, ovat peräisin seuraavista lähteistä:


Golay et al., “Underdevelopment and economic nationalism in Southeast Asia”, s. 391 - 396

ja

Khanh, "The ethnic Chinese and economic developments in Vietnam", s. 20 - 21, 41, 47, 57

Kiinalaisvastaiset lisänimitykset ovat peräisin Purcellilta [tai siis lähdetiedot niistä löytyvät Purcellin teoksesta] "The Chinese in southeast Asia", s. 190.

Kiinalaisten vallan lisääntymisestä Vietnamin sodan aikana keskustelee Khanh, "The ethnic Chinese and economic developments in Vietnam", s.80.

Kiinalaisten leimaamisesta porvarillisiksi kapitalisteiksi, ks.

Henry Kamm, "Vietnam describes economic setbacks", New York Times, 19. marraskuuta 1980, s. A9

ja

James N. Wallace, "A ray of hope", U. S. News & World Report, 6. elokuuta 1979, s. 50


[24] Ks.

"Chinese Vietnamese work hard for big success", Saigon Times Daily, 1. helmikuuta 2001;

Leo Dana, "Mastering management: Culture is of the essence in Asia", Financial Times, 27. marraskuuta 2000;

Steve Kirby, "Saigon's Chinatown bounces back from dark years after 1975", Agence France-Presse, 28. huhtikuuta 2000;

ja

Gau Eisenstodt, "Caged tiger", Forbes, 25. maaliskuuta 1996, s. 64

" Vietnamin sodan aikaan (vietnamilaiset kutsuvat sotaa amerikkalaiseksi sodaksi) kiinalaisten vauraus Etelä-Vietnamissa, etenkin Saigonissa, kasvoi. Vietnaminkiinalaiset tarttuivat hanakasti amerikkalaisjoukkojen mukana avautuviin tuottoisiin bisnesmahdollisuuksiin, tarvitsivathan amerikkalaiset kauppa- ja palveluverkoston. Samaan aikaan Etelä-Vietnamin hallitus purki talouden sääntelyä ja otti käyttöön melko vapaat markkinatavat. Paikalliset kiinalaiset liikemiehet hyödynsivät nämäkin mahdollisuudet tehokkaasti. Heidän vaikutusvaltansa laajeni myös kevyeen teollisuuteen. "

Eipä aiemmin ole tullut mieleen, että kiinalaisilla olisi ollut roolia jenkkien tukemisessa Vietnamin sodassa. Kiitos, kun laitoit viittausta.

Kyllä, kaikkia noita.

Jos mitään, juutalaiset olivat kuvitteellinen markkinoita hallitseva vähemmistö. Ainoastaan viitttaukset judeo-bolsevismin peikkoon puuttuvat.

---

s. 260-

“Weimarin Saksa ja natsien holokausti”


”Väite, että >>juutalaiset pyörittivät Saksan taloutta>>, on perinpohjin erheellinen. … Juutalaisvastaisuutta oli Saksassa kuten muuallakin maailmassa jo paljon ennen kuin juutalaiset olivat taloudellisesti mitenkään erityisen menestyksekkäitä. (Taloudellisilla vääryyksillä ei todellakaan ollut mitään tekemistä niiden lukuisten pogromien kanssa, joiden kohteeksi köyhät shtetlit – pikkukaupungit, joissa oli iso juutalaisväestö ennen holokaustia – Keski- ja Itä-Euroopassa joutuivat.)”

s.261

”Ensimmäisen maailmansodan jälkeisen Saksan olosuhteissa oli – enemmän yhtäläisyyksiä nykypäivän kehittyvien maiden kanssa kuin saattaisi kuvitella. Näin oli erityisesti siksi, koska Weimarin Saksalle oli tyypillistä laajalle levinnyt taloudellinen puute ja kärsimys, mihin oli suurelta osin syynä inflaatio. Hintataso nousi katastrofaalisen korkeaksi vuonna 1923. (Useimpien arvioiden mukaan inflaation pääasiallisena syynä eivät olleet liittoutuneille maksetut sotakorvaukset, vaan valtava valtionvelka, jonka Saksan imperiumi oli ottanut sodan rahoittamiseksi.)”

s.262

”Vaikka merkittävä määrä Saksan juutalaisista oli erittäin varakkaita, juutalaisten suuri enemmistö oli kuitenkin keskiluokkaista ja monet Weimarin juutalaiset olivat köyhiä. [17]

”Weimarin juutalaisten taloudellinen tilanne ei siis ollut mitenkään yhtenäinen. Juutalaiset yksinkertaisesti eivät hallinneet Weimarin taloutta. Päinvastoin, Weimarin tasavallan rikkaimmat ihmiset eivät yleensä olleet juutalaisia: he olivat aatelisia, maanomistaja-aristokraatteja tai vahvoja teollisuusmiehiä kuten Robert Bosch, Carl Friedrich von Siemens ja Hugo Stinnes. [18]”


s.263-264

”Väitteet juutalaisten taloudellisesta vallasta eivät pitäneet paikkaansa, mutta saksalaisen juutalaisvastaisuuden liikkeellelähdön taustalla oli kuitenkin eittämättä myös taloudellinen ulottuvuus. Stereotypia rikkaasta ja ahneesta juutalaisesta oli Saksassa elänyt jo pitkään (kuten muissakin Euroopan maissa). … Samanlainen puhe oli osa pahamaineista juutalaisvastaista aaltoa, joka seurasi talouden romahdusta vuonna 1873. Viisikymmentä vuotta myöhemmin saksalaiset yhteiskunnan ylä- ja alakerroksissa syyttivät Weimarin juutalaisia siitä, että he >>olivat kaikki yhtä rikkaita>>, >>hallitsivat Saksaa taloudellisesti, rahallisesti>> ja yksityistivät valtiontaloutta. [22] Toisin sanoen juutalaisten väitettiin olevan suuresti markkinoita hallitseva ulkopuolinen vähemmistö, vaikka heidän todellinen taloudellisen menestyksen tasonsa ei tukenut tätä käsitystä. Kuten monissa kehittyvissä maissa nykyisin, syytteet taloudellisesta vallasta antoivat sopivan potkun ja syyn etniselle liikkeellelähdölle.”

[17]

Richard Grunberger, ”The 12-year Reich: A social history of Nazi Germany, 1933-1945”, s. 456

Hajo Holborn, “A History of Modern Germany, 1840-1945”, s. 279

Donald L. Niewyk, “The Jews in Weimar Germany”, s. 13-15

[18]

James Pool, “Who financed Hitler”, s. 63, 301-305

[22]

Daniel Goldhagen, “Hitler’s willing executioners”, s.113

Richard Grunberger, ”The 12-year Reich”, s.456

Peter Pulzer, “The rise of political anti-semitism in Germany and Austria”, s.144-145

Laitetaanpa myös Amy Chuan kanta kysymykseen olivatko natsit sosialisteja.

(Ei tosin mitään viittausta Gregor ja Otto Strasseriin eikä vasemmistolais-elementtien hävittämisestä natsipuolueen keskuudesta Pitkien Puukkojen Yössä vuonna 1934)

----

s. 265

Kansallissosialistinen liike ei koskaan ollut oikeasti sosialistinen, kuten eivät etnokansallismieliset liikkeetkään kehittyvässä maailmassa. Natsit eivät missään vaiheessa ryhtyneet poistamaan yksityisomistamista eivätkä hävittämään taloudellisia yhteiskuntaluokkia. Päinvastoin, Hitler teki jatkuvasti myönnytyksiä suurteollisuudelle ja monet varakkaat saksalaiset tukivat natsien liikehdintää, myös teollisuuspohatat ja aristokraatit. Natsismi vastusti kommunismia enemmän kuin kapitalismia – ja kummassakin tapauksessa se oli yhtä voimallisen juutalaisvastainen. Juuri siksi, että natsit sitoutuivat ensisijaisesti etnokansallismielisyyteen, talouspolitiikalle oli vain vähän tarvetta. (Yhdessä natsien tapaamisessa kuultua: ”Me emme halua korkeampaa leivän hintaa! Me emme halua halvempaa leivän hintaa! Me emme halua pitää leivän hintaa samana! Me haluamme leivälle kansallissosialistiset hinnat!”) Natsipuolue kykeni kilpailijoitaan paremmin ylittämään sosiaaliset erot ja luokkajaot – teollisuuspohatoista viljelijöihin, mutta ennen kaikkea keskiluokan suhteen – vaatimuksellaan luoda jälleen kerran vahva Saksa ”todellisille saksalaisille” ja tuhota Saksan ”viholliset” kotona ja ulkomailla. [26]

Kun Hitler oli noussut valtaan, tuli virallisen politiikan johtavaksi periaatteeksi ”juutalaisen rodun tuhoaminen Euroopassa”. Hitler aloitti säätämällä joukon lakeja, joiden perusteella ja tiukkojen ”rodullisten” vaatimusten avulla juutalaisilta vietiin heidän asemansa valtion virkakoneistossa, lainsäädäntöelimissä, yliopistoissa ja koulutusta vaativissa ammateissa. Vuonna 1938 Hermann Göring vaati juutalaisia lääkäreitä ja lakimiehiä lopettamaan toimintansa, sitten hän julkisti yleisemmän lain, joka poisti juutalaiset Saksan talouselämästä. Pian tämän jälkeen hän määräsi kaikkia juutalaisia koskevan omaisuuden ja yritysten haltuunoton. Göring väitti, että juutalaisilta haltuunotettu omaisuus oli valtion. Todellisuudessa suurimpia hyödynsaajia olivat saksalaiset yksityisyritykset. Juutalaisilta vietiin myös heidän kansallisuutensa ja poliittiset oikeutensa. Hitlerin ”lopullinen ratkaisu” oli vuosien 1941 ja 1945 välisenä aikana toteutettu arviolta kuuden miljoonan ihmisen tuhoaminen, useimmat heistä olivat juutalaisia. [27]

[26]

Gordon Craig, ”Germany, 1866 – 1945”, s. 550 – 551;

Hans Mommsen, ”The rise and fall of Weimar democracy”, s. 345 – 347;

James Pool, “Who financed Hitler”, s. 107 – 114, 152, 301 – 305;

ja

Peter Pulzer, “The rise of political anti-semitism in Germany and Austria”, s. 281 – 282

“Kansallissosialistiseen leivän hintaan” liittyvää lainaus on Craigin teoksesta ”Germany, 1866 – 1945”, s. 550.


[27]

Gordon Craig, ”Germany, 1866 – 1945”, s. 633 – 637, 750

Antimilitaristi

Juuso Koponen

Pikkuporvarillisuuden ansa

01.01.2022


"Vaikka kansallissosialismia usein hieman virheellisesti pidetään roskaväen liikkeenä, historiallisesti liikkeen johdossa ja myös kannattajina oli nimenomaan keskiluokkaan kuuluvia pikkuporvareita. Juuri heitä kapitalismin kehitys huoletti, ja toisaalta heille sosialistisesta työväenliikkeestä ei ollut pelastajaksi."


https://antimilitaristi.fi/kirja-arvostelut/pikkuporvarillisuuden-ansa

Netti-arkistoituna:

https://web.archive.org/web/20240123104116/https://antimilitaristi.fi/kirja-arvostelut/pikkuporvarillisuuden-ansa

Anonyymi kirjoitti:

Antimilitaristi

Juuso Koponen

Pikkuporvarillisuuden ansa

01.01.2022


"Vaikka kansallissosialismia usein hieman virheellisesti pidetään roskaväen liikkeenä, historiallisesti liikkeen johdossa ja myös kannattajina oli nimenomaan keskiluokkaan kuuluvia pikkuporvareita. Juuri heitä kapitalismin kehitys huoletti, ja toisaalta heille sosialistisesta työväenliikkeestä ei ollut pelastajaksi."


https://antimilitaristi.fi/kirja-arvostelut/pikkuporvarillisuuden-ansa

Netti-arkistoituna:

https://web.archive.org/web/20240123104116/https://antimilitaristi.fi/kirja-arvostelut/pikkuporvarillisuuden-ansa

Lue lisää

Mikähän niitä "pikkuporvareita" niin kapitalismin kehityksessä huoletti?

Anonyymi kirjoitti:

Antimilitaristi

Juuso Koponen

Pikkuporvarillisuuden ansa

01.01.2022


"Vaikka kansallissosialismia usein hieman virheellisesti pidetään roskaväen liikkeenä, historiallisesti liikkeen johdossa ja myös kannattajina oli nimenomaan keskiluokkaan kuuluvia pikkuporvareita. Juuri heitä kapitalismin kehitys huoletti, ja toisaalta heille sosialistisesta työväenliikkeestä ei ollut pelastajaksi."


https://antimilitaristi.fi/kirja-arvostelut/pikkuporvarillisuuden-ansa

Netti-arkistoituna:

https://web.archive.org/web/20240123104116/https://antimilitaristi.fi/kirja-arvostelut/pikkuporvarillisuuden-ansa

Lue lisää

Ruhrin kriisi (v. 1923) - Ranskahan hyökkäsi Saksan Ruhrin alueelle ja miehitti sitä painistaakseen sotakorvauksia - edesauttoi Saksan talouskriisin syntyä ja natsien vaikutusvallan lisääntymistä.