Suomessa kesän 1944 aikana teloitettiin 46 karkuria ja 3 kieltäytyjää. 14 karkuria ammuttiin esimiehen aseenkäyttöoikeuden perusteella.
Vertailun vuoksi: Sodan aikana Neuvostoliitto teloitti karkuruudesta 158.000 Neuvostoliiton sotilasta kaikilla rintamilla.
Vertailun vuoksi: Sodan aikana Neuvostoliitto teloitti karkuruudesta 158.000 Neuvostoliiton sotilasta kaikilla rintamilla.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Sota on aina hirveä tragedia. Kun miettii venäläisiä sotavankeja, satoja tuhansia natsien vankileireillä. Sodan loppuessa heidät palautetiin kotimaahansa ja laitettiin kuolemaan työleireille maanpettureina. Vasta joskus 1990-luvun lopulla työhaastattelulomakkeista poistetiin kysymys, onko joku sukulainen ollut sotavankina!
Taistelutilanteissa ei harkinta aina ole suurinta. Mutta yleisen edun vuoksi tuota karkurien teloitusta harrastavat kaikki armeijat.
Natsi-Saksan viimeisellä viikollakin SS-miehet ampuivat rintamalta hengissä selvinneitä sotilaita karkureina, ihan sen takia kun olivat elossa. Vaikka venäläisten tankit olivat jo Berliinissä!
Saksassa kuri koveni sitä mukaa kun tappio läheni. Omien ampumiset ja hirttämiset eivät natseja kuitenkaan pelastaneet, mutta varmaankin aiheuttivat sen, että suurempi osa heistä jäi kiinni sodan päätyttyä. Vaikka puolueeseen kuuluneita suojeltiin ja autettiin usein piiloutumaan, ne, jotka olivat tappaneet omia, varmaankin ilmiannettiin paljon helpommin.
Huolimatta loppuvaiheen laajoista raakuuksista saksalaisten enemmistö ei pitänyt edes länsiliittoutuneita vapauttajina, vaan miehittäjinä. Natsivallan aikana keskitysleireille joutuneiden tunnelmat olivat tietenkin toiset, kuten niillä kohtuullisen lukuisilla, käsittääkseni pääosin katolisilla, papeilla, jotka olivat joutuneet vangituiksi saarnattuaan juutalaisten ja muidenkin vainottujen puolesta. Katolinen kirkko virallisesti haparoi kannanotoissaan, mutta jotkut yksityisät papit tekivät omat ratkaisunsa sen pohjalta, mitä he käsittivä kristillisyyden tarkoittavan.
Berliinin saarto muutti monen saksalaisen käsityksen läntisistä valloittajista. Samat pommikoneet lentäjineen, jotka olivat kylväneet niin valtavasti kuolemaa saksalaisten siviilien keskuuteen, laittoivat henkensä alttiiksi pitääkseen berliiniläiset elossa lennättämällä heille ruokaa ja muita elintärkeiä tarvikkeita. Se sulatti häviäjien vihan voittajiaan kohtaan. Amerikkalaisista ja brittiläisistä lentäjistä tuli monen saksalaisen pikkupojan ihailemia sankareita. Sillä hetkellä rintamalinjat rakentuivat niin fyysisesti kuin ennen kaikkea henkisesti uudelleen.
Mullakin se käsitys, että virta vei länteen päin. Venäläisiä ammuttiin viimeiseen saakka. Historia osoittaa, että syystä.
Kenraali Einar Vihma kai teloitti itse muutamia kieltäytyjiä "esimerkeiksi", kuinka käy..
Kysäse nyt ensin siltä Esimieheltä joka siellä oli . - ?
Suurin osa teloitetuista oli todennäköisesti saanut hermoromahduksen ja olisi tarvinnut hoitoa. Nykyään se onneksi tiedetään ja asiat ovat toisin. Sodan aikana ei ole kenttäoikeuksia tai kuolemanrangaistusta. Sotilasrikokset käsiteltäisiin sotaoikeudessa ja vakavista rikoksista saisi vankeutta.
Tappajat pilkkaa Raamattua ja sen historiallisia sotia. Kuitenkin siihen aikaan sotiin meni vapaaehtoiset, pelkääjät jopa käskettiin palaamaan kotiin.
Mutta nykyään palvotaankin saatanaa ja sen arvoja.
Kokoomuslainen sotapoliisi nautti joka kerta suuresti saadessaan tappaa ihmisen, joka ei halunnut tappaa ihmisiä.
Eilen kerrottiin uutisissa että eutanasian kannatus on lisääntynyt. Siinä on unelma ammatti himotappajille.
Suuren Isänmaallisen Sodan aikana palveli Puna-armeijan rangaistuspataljoonissa yli 400 000 sotilasta; karkureita, kieltäytyjiä ja kurittomia, tai ainakin näistä tuomittuja.
"Tuomiona" oli miinanpolkemista, rynnäkköhyökkäyksiä ilman oman epäsuoran tulen tukea usein ilman omaa asetta sekä toimiminen lihamuurina perässä tulevalle varsinaiselle sotajoukolle.
Komennus oli käytännössä itsemurhakomennus, koska rangaistuspataljoonasta ei käytännössä päässyt kuin vakavasti sairastumalla tai haavoittumalla, ellei sitten sota ehtinyt loppua ennen omaa kaatumista taistelussa.
Monet muutkin armeijat käyttivät rangaistusyksiköitä, mm Saksan mahtava sotakoneisto. Ei Neuvostoliitto ollut mikään poikkeus, en tiedä, olivatko rangaistujen määrätkään suhteessa suuria, kun armeija oli muutenkin iso. Kuri oli aika kova itärintaman molemmin puolin. Käsittääkseni kuitenkin miehistö juopotteli enemmän itäpuolella, en tiedä, rangaistiinko siitä miten kovin.
Suomi ei kai virallisesti käyttänyt rangaistusyksiköitä, mutta kyllä hankalia tapauksia taidettiin siirrellä yksiköihin, joita johtivat tietyt upseerit, jopa eri yhtymiin.
Unohditko nyt Erillisen Pataljoonan 21?
https://fi.wikipedia.org/wiki/Erillinen_pataljoona_21
Kova porukka, etenkin sen jälkeen kun ne "oikeat" kommunistit olivat lähteneet livohkaan Neuvostoliiton puolelle.
Monessa yksikössä, myös siinä, jossa isäni oli, teloituksiin suhtauduttiin vihan tuntein. Karkureita oli ratkaisevissa vaiheissa vähän ja he olivat ainesta, joista ei etulinjassa olisi juuri apua ollut, eikä heitä kukaan sinne takaisin kaivannut, varsinkaan niitä, jotka pakenivat ihan oikeasti silkasta pelosta.
Ylikangas lienee oikeassa siinä, että todellisuudessa teloitettuja oli enemmän, sillä upseerit käyttivät aseitaan omiin sekavissa tilanteissa, sellaisissa kuin Tuntemattomassa Sotilaassa kuvattu tapaus, jossa Karjula ampuu yhden parhaista taistelijoista tilanteessa, jossa rintama murtuu ylivoiman alla.
Sekin on totta, että osa rintamasta lähteneistä ei ollut pelkureita tai vastuunkarttajia, vaan juuri ylläkuvatun laisia hyviä taistelijoita, jotka kylmästi laskivat, että on turha tapattaa itseään sodassa, joka on kuitenkin hävitty. Niin oli tehnyt myös isäni ryhmänjohtaja, joka yhtymän hajotessa vastahyökkäyksessä pian Kuuterselän murron jälkeen lähti matkalle kohti kotia, evakuoidakseen oman perheensä ajoissa Ruotsiin. Lappeenrannan kohdalla hän sai tietoonsa, että rintama oli pysähtynyt ja totesi, että jos kerran kaverit siellä tappelevat ihan tosissaan, niin ei hän silloin voi kotiinsa mennä ja kääntyi takaisin, Hän ilmeistyi takaisin yksikköön jonkin verran kai ennen kuin isäni saapui siihen täydennysmiehenä ja jatkossa johti ryhmää edestä kuten siihenkin saakka. Ja ilmoittautui vapaaehtoisena kusisiin vastaiskuihin, kuten oli tehnyt ennen kotiseutumatkaansakin. Todellisuudessa siis Rokan kaltaiset miehet eivät olleet kovin harvinaisia. He olivat kylmän laskelmoivia, mutta myös usein nauttivat taistelun tuomasta jännityksestä. Siksi he menivät edeltä, eivätkä komentaneet miehiään takaapäin uhkaillen.
Myös Adolf Ehrnrooth haavoittui vakavasti tilanteessa, jossa hän nappasi sotamieheltä kiväärin ja ryntäsi se kädessä joukon edellä vihollisen perään. Kuolleeksi luultu haavoittunut venäläinen räjäytti heitti käsikranaatin, joka repi Ehrnroothin vatsan auki ja suolet sananmukaisesti pursusivat ulos. Oli silkka ihme, että hän selvisi siitä hengissä ja eli vielä niin vanhaksi. Siihen lienee vaikuttanut suvun pitkän sotilasperinteen heikkoutta karsiva vaikutus perimään. Sukua jatkamaan olivat selvinneet vain ne, joilla oli kykyä toipua saamistaan kolhuista. Niinhän se meni Ehrnrootihinkin kohdalla, lapset hankittiin vasta sodan jälkeen. Sotilasuralle oli menty jo nuorena varhain ja taistelukentillä kunniaa niitettiin kaikella nuoruuden innolla ja ruumiillisella voimalla.
Myöhemminkin oli tilanteita, joissa Ehrnrooth taisteli ase kädessä miestensä keskellä, mutta yhtä rämäpäinen hän ei enää ollut, Jo komppanianpäällikkö on siinä asemassa, että ei pidä tunkea itseään tapettavaksi ihan joka tilanteessa, vaikka edestä johtaisikin, saati siten rykmentin komentaja, jolla on vastuullaa tuhatkunta miestä. Siinä tehtävässähän Ehrnrooth toimi kesällä 1944, jolloin hän maineensa saavutti.
Ehnrooth oli sillai viisas, että tiesi, että suomalaisia johdetaan edestäpäin. Esimerkillä. Ei pakolla.
Nykyään terroristien lapset laitetaan kävelemään raunioilla kun niitä filmataan uutisiin. Eivät näytä pelkäävän asua sodan keskellä. Siellä kai pommit on niin tehokkaita ettei jää kitujia kuten viime sodissa.
Sehän on kommareiden touhua.
Eli mitä kysyt?
Jokainen tapaus pitäisi tutkia erikseen. Mutta kun puhutaan 78 000 000 ihmisen kuolemasta toisessa maailman sodassa, se voi olla vaikeaa.
Mitä yrität sanoa? Että Suomen tekemät teloitukset ovat ok, kun joku muu teki enemmän? Niinkö?
Heikki Niemi näki urotekoja ja sankaruutta, mutta myös pelkurimaisia upseereita ja kevyin perustein määrättyjä teloituksia.
Orivedellä koko ikänsä asunut Heikki Niemi on lähtöisin 11–lapsisesta pesueesta. Jo 12–vuotiaana oli riennettävä aamuvarhaisella metsätöihin. Heikki kertoo, että päivän aikana piti tehdä kaksi mottia halkoja, ja se oli kova saavutus pienelle pojalle.
Suomen kohtalon vuodet lähestyivät. Heikki lähti syyskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1938 armeijaan Lahden Hennalaan, missä nuoresta miehestä tehtiin konekivääriampuja. Tampereen rykmentissä kului vuosi, ja Heikki ehti olla siviilissä vain kolmisen viikkoa, kun talvisota syttyi marraskuun viimeisenä päivänä vuonna 1939.
– Että se harmitti! Juuri kun vuoden juokseminen oli ohi, niin ei muuta kuin taas sarkavaatteet ylle. Meitä lähti Tampereen rykmentti Karjalan kannakselle 950 miehen voimin komentajanamme eversti Kaarlo Heiskanen. Kannaksella päädyimme ensin Siparlan kylään, josta oli rajalle matkaa seitsemisen kilometriä. Sieltä marssimme Salmenkaitaan, missä saimme ensimmäisen kerran esimakua tulevista vastustajistamme. Viholliskoneet tulittivat meitä rajusti, ja yritimme ampua niitä kivääreillä, joku jopa haulikolla, mutta eihän siitä mitään tullut, hyvämuistinen veteraani aloittaa.
30 ruumista kerralla
Nyt 92–vuotias Heikki muistaa ikänsä joulunajan 1939 Kannaksella. Vihollinen tuli päälle rajusti, ja suomalaisten tappiot olivat suuret.
– Pakkanen oli todella kova, ja haavoittuneita menehtyi runsaasti. Jouluaattona päästiin siitä tulihelvetistä pois hieman taaemmaksi, ja tehtävänämme oli lyödä takaisin vihollisen onnistuneet läpimurtoyritykset. Tätä taistelua kutsuttiin ”Hölmän tölmäykseksi”, Heikki muistelee.
Helmikuussa konekivääriampuja Heikki Niemi taisteli kuuluisalla Summan rintamalla, ja siellä hän koki ehkä suurimman sodanaikaisen ihmepelastumisen:
– Ammuin katetusta pesäkkeestä, jonka piti olla niin sanotusti pomminvarma. Oli määräys, että konekivääriampuja saa aloittaa tulituksen vasta sitten, kun tähtäimessä on 30 vihollista. No minä kyllä yleensä aloitin silloin, kun oli päässyt laskuissani määrään 23–24.
– Olin ampunut pesäkkeestä muutaman sarjan, kun joku huusi, että tule äkkiä pois sieltä. Kurkkasin ulos, eikä ketään ei näkynyt. Palasin takaisin ampumaan. Ja taas kohta sama huuto. Kävin jälleen kurkistelemassa ulos, mutten edelleenkään nähnyt ketään. Palasin paikalleni, mutta saman tien minulle tuli outo tunne, että sieltä oli päästävä äkkiä pois!
– Ryntäsin ulos, ja muutaman sekunnin kuluttua pesäke räjähti pieniksi palasiksi. Vihollisen onnistui ampua Leipäsuolta suorasuuntauksella todellinen täysosuma. Menin pökerryksiin. Kun heräsin, havaitsin, ettei minulla ollut muita vammoja kuin hiekkaa silmät, korvat ja suu täynnä. Oli siinä kyllä meikäläisellä joku suojelija mukana, Heikki huokaa päätään pudistellen.
”Kuolet kuudessa minuutissa”
Pakkaset paukkuivat päivittäin 30 asteen alapuolella. Heikki aseveljineen värjötteli reilut kaksi viikkoa pelkässä havumajassa, joka sijaitsi viholliseen nähden todella vaarallisella paikalla.
– Se oli sellainen eteen työnnetty tukikohta, jossa ei ollut edes kaminaa. No eipä siinä vihollisen läheisyyden vuoksi olisi tulta voinut pitääkään. Meille olisi pitänyt tulla muonaa joka päivä, mutta niin ei käynyt kertaakaan. Kukaan ei sitä uskaltanut paikan vaarallisuuden vuoksi tuoda, ja niinpä meidän piti hakea suuhunpantavaa itse omien puolelta.
Välirauha solmittiin 13.3.1940. Samana päivänä Heikki juhli 23–vuotissyntymäpäiviään. Nuorimies kotiutettiin vapuksi, ja metsätyöt odottivat Orivedellä.
Juhannuksena 1941 alkoi uusi kahina, kun jatkosota syttyi. Taas tarvittiin rintamalla konekivääriampuja Niemen apua. Heikki toteaa, että kk-ampujan keski-iäksi oli laskettu taistelutilanteessa kuusi minuuttia. Se ei kuulemma toimintaa häirinnyt…
Verissä takaisin rintamalle
Heikin sotatie johti ensin Rautjärvelle, missä ylitettiin raja. Heinäkuun viimeisenä päivänä lähdettiin hyökkäämään Ilmeentielle. Siellä alkoivat välittömästi rajut lähitaistelut. Heikki sai sirpaleen olkapäähän, ja matka vei Punkalaitumen kenttäsairaalan kautta Tampereen yleiseen sairaalaan.
– Haava vuoti vielä verta, kun lääkäri sanoi: ”Nyt sotamies Niemi rintamalle vain takaisin, jospa sattuisit saamaan siellä vielä lisää…” No mikäpä siinä. Palasin samaan paikkaan ja JR 27:n porukkaan, Heikki muistelee lyhyttä sairaalareissuaan.
Jalkaväkirykmentti 27 oli 18. divisioonan yksikkö. Sitä komensi kuuluisa tuleva kenraali ja peräti kaksinkertainen Mannerheim-ristin ritari Aaro Pajari.
Heikki oli valtaamassa keväällä 1942 Suursaarta ja Tytärsaarta, ja operaatioita johti juuri Pajari. Heikki oli aitiopaikalla, kun Pajari ilmoitti Mannerheimille valtauksen tuloksesta:
– Pajarin puhelu oli lyhyt ja ytimekäs, olin silloin ihan sattumalta siinä vieressä: ”Minä täällä, terve. Saari vallattu. Loppu.”
”Kaikkia ei ehdi ampua”
....jatkuu +++++++++++++++++++++++
Reilut kaksi vuotta kestäneen asemasotavaiheen jälkeen Karjalan kannaksella alkoi vihollisen massiivinen suurhyökkäys. Heikki taisteli ensin Lempaalan korvessa. Siellä vihollisia oli joka puolella ja taistelut olivat ankaria: aseveljiä kaatui viereltä useaan otteeseen.
Kesäkuun lopulla vuonna 1944 alkoi Talin-Ihantalan suurtaistelu, joka käytiin Viipurin koillispuolella ja joka on edelleen Pohjoismaiden historian suurin taistelu. Siihen osallistui eri vaiheissa 50 000 suomalaista ja 150 000 neuvostosotilasta. Venäläisten tappiot olivat noin 22 000, suomalaisten noin 8 800 miestä. Ja totta kai Heikki Niemi otti osaa siihenkin taisteluun!
– Vihollisia tuli niin paljon, etten ehtinyt niitä konekiväärillä ampumaan. Meidänkin ryhmästä jäi henkiin vain kaksi, minä ja Simulan Asseri Tampereelta. En voinut ampua pitkiä sarjoja, sillä jotkut sotilaista olivat juoneet aseen jäähdytysnesteen, joka sisälsi alkoholia jäätymisen estämiseksi. Piippu kuumeni, mutta kyllä sillä pystyi vetelemään, kun ei ampunut koko panosvyötä kerralla, Heikki kertoo hurjista hetkistään legendaarisen taistelun melskeissä.
Tali-Ihantalan kurimuksessa Heikin konekivääri jäi taistelutantereelle ja miehestä tehtiin panssarinyrkkimies. Se olikin hyvähermoisten sotilaiden tehtäväkenttää, sillä panssarivaunu oli päästettävä vain parinkymmenen metrin päähän ennen kuin kannatti alkaa toimia. Niin lyhyt oli saksalaisvalmisteisen kevyen kertasingon kantama.
”Teloituksia määrättiin helpolla”
Heikki Niemi, arvoltaan edelleen sotamies urotöistään huolimatta, oli Laatokan lähellä Noskuejärven saaressa, kun rauha solmittiin. Hän muistelee mieli apeana suurhyökkäyksen aikana suoritettuja omien sotilaiden teloituksia. Niitä määrättiin muun muassa rintamakarkuruudesta ja pelkuruudesta.
– Joissain kirjoissa on puhuttu 50 teloituksesta, mutta minun käsittääkseni niitä oli ainakin 500. Muistan, kuinka eräs sotamies ihmetteli saamaansa kuolemantuomiota. Hän piti sitä vääränä sillä perusteella, että oli ainoa, joka oli ylipäätään jäänyt taistelupaikalla henkiin. Majuri tokaisi siihen: ”No olkoon nyt tämän kerran sitten…” Eli helpolla niitä määrättiin.
Rohkeita upseereita vähän
Päälliköistä Heikin mieleen on erityisesti jäänyt Adolf Ehrnrooth.
– Hän taisteli aina miestensä rinnalla eikä lymyillyt takalinjoilla. Usein tuppasi käymään niin, ettei etulinjassa näkynyt ainuttakaan kapteenin arvoa korkeampaa upseeria. Sitä paitsi Ehrnrooth osasi pitää joukoille sellaisia puheita, jotka todella nostattivat taistelutahtoa, hän ylistää yhtä historiamme tunnetuinta ja rohkeinta kenraalia.
Heikki Niemi oli sodassa pisimmän mahdollisimman ajan eli viisi ja puoli vuotta, hän kuului vuonna 1917 syntyneiden ikäluokkaan. Heikki avioitui jatkosodan aikana Lempinsä kanssa, ja pariskunta sai seitsemän lasta. Avioliitto oli pitkä, sillä Lempi kuoli alkuvuodesta hieman ennen kuin olisi täyttänyt pyöreät 90 vuotta.
Heikki osti isältään talon, jonka yhteydessä oli 17 hehtaaria maata. Anomuksista huolimatta rintamaveteraanille ei koskaan suotu rintamamiestonttia.
– Täytin kymmeniä papereita, turhaa yhtä kaikki. Mitaleita kyllä tuli sodan aikana, mutta minä en niille arvoa anna. Jotain Summan ristiäkin olisi pitänyt anoa. Ei puhettakaan! Jos sellaista ei anneta, niin anomatta meikäläiseltä jää.
Viimeiset kaksi ja puoli vuotta Heikki on ollut hyvässä hoidossa Oriveden palvelutalossa. Sisaret, lapset ja lastenlapset käyvät katsomassa pappaa ahkerasti.
– Hyvä hoito täällä on, mutta silti Tuonelan herran pitäisi jo pikkuhiljaa alkaa ihmetellä, mitä tällainen epeli täällä enää tekee. Onneksi tuo muisti vielä pelaa, Heikki sanoo pilke silmäkulmassaan.
Teksti ja kuvat: Mika Katajala, HYMY-lehti
Peloissaan ihminen tappaa omiaankin. Ei siinä järki ole enää mukana, vaikka joku saattaisi niin ajatella. Pelko kyllä häviää täydellisessä vihassa, mutta ei sen pitäisi kohdistua omiin.
Juuri näin, tehokas tappaja tappaa tehokkaasti niin vihollisia kuin omiaankin.
Aloittajan kirjoituksesta puuttuu se olennaisin seikka Suomen osalta.
Suomi eli suomalaiset puolustivat omaa maataan, kotiaan, läheisiään ja omaisuuttaan vihollisen roistomaiselta hyökkäykseltä.
Se että joku kieltäytyy puolustamasta näitä perusseikkoja, käytännössä asettuu maahan hyökkäävän vihollisen
puolelle. Se ei ole hyväksyttävää.
Neuvostoliitto oli rikollinen hyökkääjä. Jos he Suomeen hyökätessään tappoivat omiaan kuten nyt Ukrainan maaperällä, kertoo se vain siitä ettei johto ole kiinnostunut kansalaisten mielipiteestä ja hyvinvoinnista vaan käyttää heitä hyväkseen omien valtatavoitteiden edistämiseen.