Hirveää miten nopeasti vuodet menee kun täyttää 40 ja siitä eteenpäin. Nyt liki 60 v. lasissa ja tuntuu että 20 vuotta sitten oleva olikin vain 3-4 vuotta sitten. Kuolema pelottaa penteleesti, kun ei tiedä onko se tuskallinen ja pitkä. Ja milloin se tulee. Sekin pohdituttaa pitäisikö tuhkauttaa itsensä vai perinteinen hautaus. Tuhkaus olisi siistiä, ruumis maassa haisee ja madot syövät, huh.
Miten muut, mietittekö keski-iässä kuolemaa?
Miten muut, mietittekö keski-iässä kuolemaa?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Kannattaisko vaan elää. Kyllä se kuolema tulee aikanaan.
Jos 60-vuotias on edelleen hyvässä kunnossa, niin ei kannata tulevaa kauheasti pohtia. Vuosia voi olla jäljellä vaikka kuinka.
Itsellänikään ei enää 60:een ole paljoa vuosia, ja loppu tulee sitten kun on tullakseen, ainoa toive on, etten joutuisi kitumaan.
Tuhkaus on jo pitkään ollut 'se normaali'.
Itse en halua minkäänlaista hautaa, jota jälkeläiset pitäisi käydä tsiikaamassa ja laskea kukkia.
Haluan että tuhkani sirotellaan erääseen lenkkimaisemani metsään puustolle ja muulle kasvillisuudelle ravinteeksi.
Jotkut haluavat tuhkansa mereen, mutta mielestäni se ei ole alkuunkaan ekologinen ratkaisu. Ravintoa mereen ja ison paatin polttoainekustannukset ja pakokaasut. Ei kiitos!
Nyt hyväkuntoisena +70:nä en murehdi kuolemaa. Kannattaa keskittyä elämäänsä, muitten kanssa olemiseen ja omiin harrastuksiinsa.
Mietin sitä nyt vähemmän kuin nuorena. Nyt ei ole oikein aikaa sellaiseen, nuorena oli enemmän aikaa kaikenlaiseen.
En tunne pelkoa. Enkä juurikaan tunne kipua, joten sekään ei "pelota".
Itsekin miettinyt, että kipukaan ei olisi niin paha, mutta se, jos jää vuoteen omaksi, ei pääse liikkumaan, olisi loppuelämän ns. muiden armoilla. Se ei olisi kivaa.
Jos minä joutuisin sellaiseen tilanteeseen niin lopettaisin hengittämisen tai pysäyttäisin sydämeni. Joten sekään ei pelota.
Ei se hengittämisen lopettaminen tuosta vain ole ihan yksinkertaista. Mieti vähän.
Meinaatko, että pidättäisit hengitystä niin kauan, että elämä loppuisi ?
Jos pidättäisit hengitystä, niin siinä vaiheessa, kun alkaa tuntumaan että happi loppuu, niin ihan varmaan vetäisisit henkeä sisään.
Eikä se sydänkään kyllä ihan ajatuksen voimalla pysähdy. Ei kukaan pysäytä itse omaa sydäntään ihan vaan päättämällä, että nyt pysähtyy.
Esim. buddhalaiset munkit pystyvät säätelemään sydämen lyöntejään ja hidastamaan ne aivan olemattomaksi.
Vapaasukeltajat säätelevät hengitystään ja sukeltavat viiden minuutin aikoja meren pohjassa, altaassa pidättäen hengitystään yli kymmenen minuutin aikoja ja pisin on 24 minuuttia.
Kaikki on mahdollista.
Ainoa asia mikä rajoittaa sinua on sinun oma mielesi.
Kyllä mietin. Kamala ajatus joutua liekkien nieltäväksi mutta yhtä kamalaa on joutua arkkuun, ahtaanpaikan kammo on hirveä. Olen siis tosissani. Joo, yhtäkkiä sitä alkaa olla vanha vaikka itsestä ei tunnu siltä. Muistan nuorena, kun ihmettelin miukamas vanhoja ihmisiä etteivätkö tajua olevansa vanhoja! Nuorena sitä ihminen on niin rajoittunut.
Juu nuorena sitä oli optimisti ja ei surrut liikaa tulevia. Se olikin 80-90-lukuja, oli vielä toivoa kaikesta. Nykynuoret ovat jo valmiiksi ahdistuneita tulevaisuudesta kun ihmiskunta on syöksemässä maapallomme ekosysteemin perikatoon. Nuorena sitä ajatteli kuuskymppisistäkin että ovatpas vanhoja. Nyt itse on sen ikäinen, mutta oudosti tuntee edelleen olevansa melkein se sama nuori joskin pessimistisempi jo. Ja kun peilistä tai valokuvista itseään katsoo, sieltä löytyy vanhemman miehen melko tavalla uurteita jo sisältävä naama ja harventunut hiuksisto. Ihossa muuallakin on ryppyjä, ryhti ei ole enää moitteeton ja mahan alkuakin hivenen. Jos vertaa 20 vuodenkin takaisiin kuviin, on eroa valtavasti. Oma isäni on jo yli 80 v ja on nyt sairaalassa todella huonona, ilmeisesti saattohoito alkaa. Tuskaista on tämä, oma isä, josta on ollut lapsuudesta ja nuoruudesta paljon hyviä muistoja, ja sitten kuolema vaan vääjäämättä saapuu kolkuttelemaan.
Kuolleena tuskin tuntee ahtaan paikan kammoa, tai liekkien nuoleskelua.
Keho ja elimistö vanhenee vuosien saatossa, pää pysyy suunnilleen samanlaisena sisuksiltaan.
Aina saa olla vähän lapsenmieltäkin mukana, vaikka vuodet kertovat aikuisuudesta, jopa vanhuudesta.
Sanotaan, että ihminen on sen ikäinen, miksi itsensä tuntee. Tosin onhan ne vuodetkin hyvä tiedostaa, mutta niiden ei tarvitse antaa vaikuttaa.
Kun menetin rakkaan puolisoni lakkasin pelkäämästä kuolemaa.
Elämästä tuli täysin merkityksetöntä ja omasta kuolemastani.
On ihan sama mitä minulle nyt tapahtuu.
Ei mitään väliä.
Toivon kuolevani pian.
Koeta löytää vielä valonpilkahduksia vaikka aikakausi onkin aika synkeä. Ajattele että jos kuoleman jälkeen on jotakin muuta olemassa, niin puolisosi kyllä odottaa siellä vaikka elosi täällä kestäisikin vielä pidempäänkin. Ei kannata kiirehtiä pois.