Herätellä henkiin keskustelua dingon/pertti neumannin sanoituksista

Mun mielest ne on aika mitään sanomattomia eli ei oikein mistään kotoisin.

Samaa mieltä. Ei niistä oikein löydä mitään mikä sykähdyttäisi vaikka kuinka niitä yrittäisi tulkita.

ilmeisesti neumanni kuten kirka ei halunnu&halua ottaa kantaa liian paljoa jos ollenkaan kun esim kirka sanoi joskus jossaion haastattelussa että koetti vältellä ottamasta kantaa lauluissaan kun sano että porukka lähtee pois eikä ne kuuntele semmosta musaa jossa sanotaan mielipitteitä. Jotenki noin kirka sano, että oisko neumanni ajatellu vähän saman "kaavan" kautta näitä musa-asioita.

Aivovaurio ravistaa monia, mutta muuten ei ole oikein sellaista muusta (suomi-)popista tuttua texasia ja vittu vaikka jotain kirosanoja ja latteita hokemia tarpeeks.

Todella lapsellinen. Useimmille suomirock-lyyrikoille ja -arvostelijoille tyypillinen n. 3-4 ikävuoden fallinen vaihe selvästi ohitettu, mutta silti jäädään paljolti puberteettis-romanttiselle tasolle. Esim. kypsän kriitikkokuivuuden ja kompensaatioidensa tematiikan käsittely on sokea piste.

Neumannilla on tiettyä hahmohakuisuutta ja introvertreyttä teksteissään, mutta paljolti hän ei yllä lähellekään esim. Get Onin kaltaisia suuria synteesejä, puhumattakaan Baarikärpäsen ja Haista Vittun shamanistisista syvälyyksistä.

Kalevalalaisen depressiivis-suisidaalisen rokkitraditiomme pohjavirtoihin nähden Neumann on myös epäilyttävän toivoa herättävä. Missä ovat jonkun Kurjuuden kuninkaan tai Murheellisten laulujen maan syvää viiltävän itseään todentavat kantakuvat? Riossako, ohoi (heh-heh)?

Meille ominainen rehdin suorasukainen seksuaalisuus (Tahdon rakastella sinua) ja hurtti maalaishuumori (Tahdon olla hippi) loistavat myös enimmin poissaolollaan. Kaikkineen, mitä tekemistä jollain kerjäläisillä ja haaksirikkoisilla yms. on Kauko Röyhkänkin kuvailemien Suomen keskiluokkaisten kanssa? Ei kerrassaan mitään.

Olemassaolon spirituaalisilla tasoilla Niemisen näkemykset jäävät myös kauas Ismon ja kaiffarien Rappiolla on hyvä muttei oo- ja Jumalaa ei v*tussa voi ainakaan olla kuinka rankkaa -tyyppisistä toistoista ja tehostuksista. Kaikkiaan näiden tasoille merimiehen symboliromantiikka ei ikinä voi yltää, mutta ilmiöaseman voinemme hänelle orkestereineen suoda.