Kannattaako

Kannattaako ihmisellä edes olla ystäviä?
Minulla on kaksi ystävää jotka lasken ystäviksi.
Toisen sain töiden kautta yli 10 vuotta sitten. Itse olen introvertti ihminen ja kaiken tähän mennessä elämässä kokeneena en päästä ihmisiä lähelleni helposti. Toinen ystävistäni on sellainen millaisen ystävän kuvittelisi olevan. Vaikka molemmilla on omat perheet (ystäväni ison elämänmuutoksen kokeneena hetki sitten) ja olen hänen lapsen kummi eikä pidetä päivittäin yhteyttä, kuitenkin koen hänet oikeaksi ystäväksi.

Sitten on se toinen ystävä jonka opin jotenkin tuntemaan yläasteella ja joka toisen kaverin kanssa toisinaan kiusasi minua. Myös siirtyessämme yhdessä ammattikouluun. Nyt aikuisiällä hän otti uudestaan yhteyttä ja yhtäkkiä olenkin hänen lapsen kummi. Miten näin edes kävi? Kaikki meni niin nopeasti.
Tämä ystävyys tuntuu hieman teennäiseltä, on aina ”kamala ikävä” ja tapaamisia pitäisi sopia. Haluan kyllä ajatella että hänkin haluaa olla ystäväni ja pitää välit hyvinä mutta toisinaan mietin onko tämä todellista ystävyyttä.

En tiedä mikä tarkoitus koko kirjoituksellani on. Välillä sitä vain miettii elämää ja ystävyyssuhteita mitä on. Ainakin minun kohdalla naisen elämä täyttyy hyvin jo pelkästään omalla perheellä (mies ja lapsi) enkä edes halua elämääni yhdentekeviä ihmissuhteita mutta toisaalta en tiedä miten niistä päästä eroonkaan tai haluanko niistä todella eroon.

Ihmisen elo on kummallista. Ehkä jotkut ihmiset on vain tarkoitettu elämään yksinään. Vaikka joskus sitä miettii onko vikaa omassa navassa kun ei ole liutaa ystäviä ympärillä. Erikseen tulee sitten nämä miehen veljen avovaimot ynnä muut. Joista riittäisi tarinaa melkein kirjaksi asti.