Varhaisimmat muistot

Kun elettiin niitä aikoja kun lapsia vietiin ulkomaille sotaa pakoon. Me lapsi katras kuunneltiin kun isä ja åiti keskusteli, kuka haluaa lähteä Ruotsiin? Kukaan muu ei vastannut mitään, minä joukon nuorimmainen rupesin inttämään että minä ja väänsin oikein itkua kun ei suostuttu. Olin noi 3-4v. Olen jälkeenpäin monasti miettinyt, miksi halusin lähteä yksin Ruotsiin.

oon tämän ensimmäisen muistoin kertontkin täällä aikasemmin, mutta ko kysyt puhun sen uuvellee. tämän sanon sen takkia, ettei lukija luule lyylin muistin männeen kokonaa,ko kertoo samoja juttuja uuvellee;)))

on vaikia sannoo minkäikänen olen olt varhaisemmassa muistossa,mutta hyvin pieni vissii.olin jotenkin kovin tiukkaa puettu, olin ikkäänkuin paketissa.:))

joskus oon aatellu että oisko olt kapalot,mutta ei ihminen varmaa voi muistaa niin kaukasii asioita,sillohan joku vois muistaa syntymänkin:)))

minnuu heitettii ilmaa näin vaa naaman alapuolellain, hää joka minnuu heitti.osuin välil kattoo tai johonkin hirtee , ja huusin niin mahottomast,mutta ihmiset vaa nauroi.

sitte minul on kuva itestäin, istun uimarannalla peiton päällä ilkosillaa, oon siin ehkä vuuen tai toisella. kuva on otettu karjalassa en tiiä tarkkaa paikkaa.

minul on muistikuva että istun rantaveessä, ja työnnän sormii veen alle hiekkaan. ei ole tietoo onko se tuo kuvan muistoja tai vähän myöhemmin.

sitte muistan ehkä kolmen vuuen ikäsenä,ko oltii äitin kanssa terijoen lähettyvillä isossa talossa töissä. talon emäntä oli tuima ilmeinen ja kova komentammaa kuuluvalla äänellä.

mie pelkäsin häntä kovasti. kerra hää paisto keittiös lettuja ,pani minut istumaa pöyän ääree ja lautaselle ison lettukasan ja hienoo sokerii päälle ja sano syö pentu.

sehän oli herkkua,mutta ei nyt ,maistoin yhestä letusta ja se maistu ihan vihaselle emännälle , en kyllä ossaa sannoo mille emäntä maistuu, :))mutta pahalle kuitenki.

niin en saant palaakaa alas. mie piilotin letut esiliinan taskuu ja vaivihkaa siiryin kanalaan jossa syötin ne kanoille.

tämmösii muistoja minul on. mikähän muute täällä netissä on olt koko aamun,ko en ole saant kirjotuksii perille ,enneko vast kaheksan aikaa.

no eihä se mittää kirjotan ain varastoon pageen, ja paan päivemmällä jos ylläpito remontteeraa palstaa. ylleensä hyö ilmottaa etusivul,jossa on olt avaimenkuva että operoiaa.

mutta nyt taas meiän mukava keskustelupalsta pellaa. mie hoian tännää jehuu ja garboa neljä tuntii, jote hauska päivä on tiiossa.
yhtä mukavaa päivää teillekkin toivoo lyyli

"Itse muistan joitakin tapahtumia, kun oli 2,5 vuoden ikäinen."

Kun olin parivuotias, tapahtui paljon asioita, joiden ajoituksesta olen voinut varmistaa jälkikäteen muisti-ikäni takarajan. Olen dokumentoinut muistikuvat kotisivulleni.

on varmaankin aikaisin hämärä muistikuva, ja olin n vuoden ikäinen.
Äiti istutti minut keinutuoliin ja käski ison siskon pidellä minusta kiinni etten putoa tuolilta.

Toinen varhainen muistikuva on junamatka mummolaan.
Olin 1-2 v vanha. Olin nukahtanut äidin syliin jo ennen junaan nousua ja kun heräsin, heilui lamppu katossa, niinkuin koko "huonekin" (junanvaunu). Aloin huutaa kauhusta ja äiti selitti että ollaan junan kyydissä. Enhän minä tiennyt mikä juna on.

Sitten muistan erään kerran kun isä oli rintamalta lomalla.
Silloin olin jo ehkä 3-vuotias, koska osasin puhua, vieläpä karjalan murteella, koska meillä oli karjalaisia evakossa.
Syytä en muista mutta isä antoi kurinpalautusta ja pisti minut kamariin arestiin, nosti penkin oven eteen ja istui itse penkin painoksi, joten minun oli mahdotonta saada ovea auki.
Huusin ja kiljuin oven takana. Hakkasin nyrkeillä ovea. Mikään ei auttanut.
Siinä huutaessa tuli pissahätä ja kiljaisin karjalanmurteella: - Minnuu pissittää!
Äiti tuntui sanovan että päästä se ulos ettei pissi housuunsa.
Isä aukaisi oven ja toi potan ja käski pissiä heti "eikä viijes päevä". Hän luuli varmaankin että hätä ei ollut todellista.
Olen saanut värikkään kuvauksen siitä kun pikkuneiti tuohtuneena heilautti hameen helmat korviinsa, laski housut alas ja istahti potalle, koko ajan isää silmiin napittamalla ja vettä tuli niin että potan korva tärisi!

Minusta ottivat valokuvan, kun olin nyrhinyt otsatukkani kuin rotan syömäksi. Altakulmain kuvassa katselen, edessäni pitkä valkoinen esiliina. Muistan sen tunteen, taas ei olisi saanut näin tehdä. Tätä en muista, mutta kertoivat, että silloin kaksivuotiaana voitelin kissan lamppuöljyllä. Onneksi en sytyttänyt tuleen.

välirauhan tienoilta .
Sitä aiemmat muistot pelkään toisten kertomusten muokkaamiksi
Sortavalassa asuimme Puikkolan mäellä, isäni oli rautatieläinen.
Muistelen käyneeni pommitetussa talossa, ilman lupaa tietenkin, sieltä sosialisoin kynsienhoitopakkauksen, mihin lie sitten unohtunutkaan.
Näin tulipalon, jossa nainen juoksi ulos, selkä liekeissä
.Olimme siskon kanssa lautaisessa ullakkokomerossa, kun pappilan pellolle putosi kaksi pommia. Juoksimme ulos ja korkeaan heinikkoon piiloon.
Vuosalmella Mummolan taloon oli pudonnut pommi molempiin päihin, asuimme keskiosassa
Oli joulu ja Aino-täti tuli käymään. Hänellä oli appelsiini, josta minäkin sain viipaleen, elämäni ensimmäisen.
Joulupukki kysyi, mitähän tämä pikkutyttönen toivoisi. ” Puuteria ja huulipunaa” kerrotaan sanoneen
Samantapaisia muiston pätkiä putkahtaa esiin ja unohtuu taas, aivan kuin ponnahdusikkunat.

Kaikkein ensimmäinen muistoni on ajalta, kun olin vielä vaunuissa nukkumassa pihalla. Oli lunta maassa, syntymäpäiväni on toukokuussa. Minun on täytynyt olla alle vuoden ikäinen.

Heräsin päiväuniltani, olin vääntänyt tortut vaippoihin, ja sitten näin meidän kotiapulaisen tulevan portaita pitkin pihalle, ja hän nosti minut pois vaunuista ja vei sisälle. - Merkillistä, etten muista varhaislapsuudestani juuri ollenkaan äitiäni. En muista ikinä olleeni hänen sylissään. Muistan hänestä kaksi asiaa: Hän poltti tupakkaa, vaikka hän myöhemmin sanoi, ettei ole ikinä polttaanut sitä. Toinen tapaus oli se, että hän oli kutomassa olohuoneessa. Minä konttasin lattialla ja työnsin sukkapuikon sähkörasiaan ja sain kamalan sähköiskun.

Lienen ollut komivuotias. Olin saanut lahjaksi puusta tehdyn lelukiväärin. Sen tukki oli kirkkaan punainen ja piippu vaaleansininen.

Kadun toisella puolella oli holkkitehdas, jonka edessäolevalla trotuaarilla käveli vartiomies kivääri hihnasta olalla. Marssin hänen takanaan parin askeleen päässä.

Minulle on jäänyt mielikuva, että sotapoikaa potutti äärettömästi, kun sai minut kaverikseen vartiotehtäviin.

Olen ollut melkein kolmen vanha, josta tämä muisto. Evakkomatkan alkutaipaleella yhteismajoituspaikka, josta äidin mukana ruoanhakumatkalla. Kävelimme kuusiaidan vierustalla ja äidin hinkissä oli lihasoppaa, jonka tuoksun saan vieläkin mieleeni. Lapsella oli varmaan silloin kova nälkä.

Mulla on vuosia kadoksissa lapsuudestani. Ensimmäiset muistot on kun olin n. 6 vanha. Seuraavat muistan ollessani 11 vuoden vanha.

Voisin kertoa paljon merkillisiä asioita siitä, mitä muistiini on palautunut pitkienkin aikojen jälkeen. Minulla on harvinainen kyky muistaa vauva-ajasta asioita, siksi vastaan tänne foorumiin, kun tämä aihe täällä on puheena.

Muistan ihan muutaman kuukauden ikäisestä alkaen joitakin hetkiä, kun olen mummolan keittiön pöydällä hoidettavana nakupellenä, kun minulle annettiin D-vitamiinia, tutkin neuvolakorttiani ja katselin kuvaa, joka oli D-vitamiinimainos. Kun en osannut vielä kävellä, raahauduin eteenpäin istuallani jalkojen avulla. Istuin potalla ja maistelin äidin huulipunapuikkoa, äiti suuttui kovasti. Myöhemmin en tykännyt tutista, vaan heitin sen menemään. Alle vuoden ikäisenä menin tarhaan hoitoon. Muistan tutustumiskäynnin, Pirjo-tädin, joka piti minua ihastuneena sylissään ja hymyili.

Myöhemmin aikuisena sain itsesuggestiolla aikaan muistuman jopa syntymähetkestäni. Näin ulkopuolisena äitini polvet koukussa synnyttämässä ja huutaen tuskasta synnytyssairaalan pedillä. Paikalla oli mieslääkäri ja kaksi naiskätilöä. Olin "ulkopuolella" ruumiistani ja välillä siinä pienessä vastasyntyneessä ruumiissa. Tunsin kaikkien ajatukset sillä hetkellä, aivan kuin olisin ollut yhtä läsnäolijoiden kanssa. Katselin kattoa, lamppuja ja koko lopputilannetta ulkopuolisen silmin ja olin silti siinä paikalla, juuri syntyneenä ihmisenä.

Muistan siis koko elämänkaareni. Ja ajassa taaksekin päin olen päässyt vielä tästäkin elämästä, aikaan ennen syntymääni. Olen jotenkin erilainen tapaus ;)

Muistan selvästi kun aloitimme muuton maaseudulta uuteen kotiin.Muistan automatkan,autonmallin,värin ja ikkunan josta näkyi lavalle jossa veljeni istuivat,itse istuin äidin sylissä.Uusi koti oli vasta rakennettu.Siellä tuoksui puhtaalta ja uudelta puulta.Muistan myös kun naapurissa itki lapsi ja isä puhui minulle siitä lapsesta. Olin 1.5 vuotias.

Minulla oli paha tauti nivelissä. En pystynyt liikkumaan. Äitini kantoi päivittäin minut Patterinmäelle kukkien sekaan. Tunsin niiden tuoksut, näin mehiläisten lennot. En tiennyt enkä ymmärtänyt, miksi mummu oli viety arkussa pois meiltä kotoa. Isot tytöt ajelivat polkupyörillä edestakaisin Otavankadulla.

Itkin, koska jalkojani särki.

Täytin evakkojunassa 2 vuotta, matkalla jonnekin.Laulaa rallattelin junan käytävällä : paljon on kärsitty vilua ja nälkää Balkanin vuorilla taistellessa. . . .En tiedä, mistä olin oppinut laulun, mutta sanat muistan vieläkin, 65 v: jälkeen.
Luin tämän palstan kaikki kirjoitukset ja huomasin, että melkein kaikki oli muistoja sota-ajasta tai sitä ennen. Oliko se aika niin dramaattista, että ne on kaikilla muistissa.
Onhan ne nuoremmatkin olleet joskus pieniä.

Varhaisimmat muistoni ovat kahdesta voimakkaasti vaikuttaneesta painajaisunesta.
Luulisin ainakin näin, sillä tältä ajalta on pari muutakin hataraa kuvaa.

Tosiaan olin kaksi vuotias kun päälleni kaatui tulikuuma keitto päälleni. Muistan sen oikeastaan kuin eilisen päivän. Kyynärpäälläni kaadoin..minulle tuli pahat palovammat mahaan ja oikeaan jalkaan..minulta riisuttiin vaatteet ja iskä heitti jalkaani kylmää vettä..
sairaalasta muistan että minulle annettiin perunamuusia..kädet oli sidottu pedin reunoilla oleviin semmosiin esteihin, ettei tipu..minulle soitettiin myös musiikkia josta muistan kappaleen karhunpoika sairastaa..suihku oli kaikista kauheinta...ei olluna kivaa ollenkaan..

Jos muisteltaisi koko elinajan muistoja, niin monia kauheita asioita löytyisi. Mutta kun luen noita kauheuksia, mitä on tapahtunut teille noin pienenä, riipaisee sydänjuuaria myöten ja tunnen suurta myötätuntoa teitä kohtaan.

Minun varhaisin varma muistoní on se, että neuvolantäti otti pituuden ja painon ollessani 2 vuotias. Oli talvi ja muistan sen kylmäntunteen iholla kun piti riisuutua. Muistan myös kuinka hän sanoi että "yleensä me otetaan tuonikäisiltä mitat seinää vasten, mutta kun tuo on niin pienikokoinen niin laitetaan hänet tähän mittapöydälle makaamaan". Muistan kuinka hän lonksutti mittapuuta päähän kiinni. Se oli koivua. Pöytälevy oli punainen. Sitten minut punnittiin vauvavaaálla, semmoisella metallisella koveralla. Kauhulla katsoin kun hän otti siitä valkoisen muovitetun pehmusteen pois, se tulisi olemaan KYLMÄ selkää vasten. Neuvolantäti sanoi kuitenkin että; " sinun pitää mennä siihen istumaan, et sinä siihen muuten mahdu, ota käsillä polvista kiinni..." Odotushuoneesta muistan jonkun muovisen lelun, ulkonäköä en muista mutta se muovin tuoksu! Se oli aivan ihana. Miksiköhän muovi ei enää tuoksu samalle? Semmoinen imelänoloinen haju...muistan myös yhden toisen neuvolakeikan, silloin olin 3 v. ja minulle hakattiin isorokkorokotus. Muistan "laskeneeni" ne tökkäisyt. En ole tietenkään varma mutta muistelisin että niitä oli 7. Ne kaikki osuivat tosi ilkeästi ja sainkin siitä ison arven vasempaan olkapäähäni.
Viisivuotiaana tajusin olevani "minä" ja senjälkeiset muistot ovatkin sitten ihan selviä.
Ehkä ensimmäinen varhainen muistikuva on 1-vuotiaasta, seisoin silloin valokuvattavana ja nojasin nurkkaan. Yritin piiloutua verhon taakse, mutta isä sanoi että "älä mene piiloon, nyt otetaan valokuva". Haparoin sitten hermostuneena käsilläni essumekkoani (tummansininen samettinen), muistan myös sen rutistuksen tunteen kulmissani kun yritin olla reipas vaikka kamera pelotti. Sitten on paljon muistoja n. 3 v. eteenpäin. Juuri 3 v. täyttäneenä söin kynttilää joka oli tehty lumiukon näköiseksi, 6 vuotias isoveljeni sanoi: "se on steariinia, ei sitä voi syödä!" 3,5 v. opin ajamaan ilman tukipyöriä, se oli ihanan vapauttava tunne. Mulla oli semmoiset värikkäät viuhkat stongan molemminpuolin. Ne viuhu tuulessa iloisesti.

Kirvoitit Leny esille hienot muistelukset. Kuinka tarkka onkaan muistimme. Tuoksut, värit, ilmeet, maisemat kimpoavat lasten katseista ja kokemuksista. Tämä on parasta mahdollista nettikirjallisuutta.