KOLMINAISUUSOPIN ALKU

Luentosarja Suomen teologisen instituutin kesäkurssilla 26. 8.- 6. 9. 1996
Lauri Vartiainen
LUENTO 6 / 8: KOLMIYHTEINEN JUMALA osa I

6.1 Tie Nikean konsiili
Ymmärtääksemme oikein Nikean uskontunnustusta meidän on tarkasteltava sitä maailmaa ja niitä olosuhteita, joissa tie Nikeaan kuljettiin. Näyttämönä on Rooman maailmanvalta, joka kolmesataaluvun alussa natisee ja rutisee liitoksissaan, mutta pysyy yhä koossa. Rooma on oikea dinosaurus, hirmulisko, joka hallitsee koko välimeren aluetta ja levittäytyy pitkälle pohjoiseen ja itään. Kristinusko on tässä vaiheessa jo melkein kolmesadan vuoden kuluessa levittäytynyt vähitellen Rooman valtakunnan kaikkiin osiin. Kristinuskoa on vainottu ja vastustettu alusta lähtien, mutta sen leviämistä ei ole voitu estää.
Helmikuun 23:na päivänä 303 keisarit Diocletianus ja Galerius antavat ediktin: Kaikki kristittyjen kirkot on tuhottava, kaikki Raamatut ja liturgiset kirjat on luovutettava pois. Jumalanpalvelusten pitäminen on kiellettyä. Pari kuukautta myöhemmin uusi edikti määrää koko kristittyjen papiston vangittavaksi, mutta Rooman vankiloissa ei ole kylliksi tilaa heidän vangitsemisekseen. Vuonna 304 määrätään jokainen Rooman kansalainen uhraamaan valtion jumalille. Ne, jotka kieltäytyvät, joutuvat vastaamaan hengellään.
Vainot eivät kuitenkaan iske samalla voimalla kaikkiin Rooman valtakunnan osiin. Lännen apukeisari, nimeltään Konstantius, suhtautuu kristittyihin myötämieli-syydellä. Hänen hallintoalueillaan Hispaniassa, Galliassa ja Britanniassa vain pari kirkkorakennusta joutuu ediktin uhriksi. Ketään ei tapeta. Kun Konstantius itse kuolee 306 legioonat huutavat hänen poikansa Konstantinuksen hänen tilalleen. Idässä vainot kuitenkin jatkuvat. Diocletianus vetäytyy vallasta, Galerius jatkaa vainoamista, kunnes vuonna 311 hän tekee tuskissaan kuolemaa. Suuressa ahdistuksessaan hän kuolinvuoteellaan julkaisee ediktin, jossa hän antaa kristityille uskonnonvapauden ja anelee heitä rukoilemaan puolestaan.
Rooman läntisten osien keisariutta havitteleva Konstantinus valmistautuu ottamaan mittaa kilpailijastaan Maxentiuksesta. Kristitty aikalaishistorioitsija Eusebios kertoo Konstantinuksen joukkoineen nähneen keskellä päivää valoristin auringon yllä ja kuulleen sanat: "Tässä merkissä olet voittava". Yöllinen uni vahvistaa näyn (Vita Constantini I, 28-9). Konstantinus kiinnittää Kristuksen merkin sotalippuunsa ja voittaa. Hän on nyt Rooman länsiosien kiistaton valtias. Vuosi on 312. Helmikuussa 313, kymmenen vuotta viimeisten suurten vainojen alkamisesta Konstantinus ja Rooman itäosien keisari Licinius sopivat Milanossa yleisestä uskonnon-vapaudesta.
Konstantinus ryhtyy heti tukemaan ja suosimaan kristittyjä alueillaan. Liciniuksen alueilla idässä joutuvat kristityt vielä vuosikymmenen ajan kokemaan kovia aikoja. Vuonna 324 Konstantinus saavuttaa koko Rooman valtakunnan herruuden. Seuraavana vuonna, vuonna 325, hän kutsuu Nikea tai Nikaia nimiseen kaupunkiin kaikki valtakunnan piispat ratkaisemaan siihen asti pahinta kirkkoa repivää kiistaa. Rooman eri osista saapuukin paikalle lähteistä riippuen 220-318 piispaa. Tuo kirkkoa repinyt kiista, johon Nikeassa haettiin ratkaisua kulkee areiolaiskiistan nimellä.
300-luvun alussa Alexandriassa, Pohjois-Afrikassa alkoi eräs Areios-niminen presbyteeri eli pastori opettaa, että Jeesus Kristus on luotu olento. Hänen mukaansa siis vain Isä oli todellisesti Jumala, mutta Poika ja Pyhä Henki ainoastaan luotuja enkeliolentoja. Ajatus oli filosofisesti järkeenkäyvä ja muodikas. Perinteinen kristillinen opetus oli paljon hankalammin nieltävä, sillä se soti yleisesti hyväksyttyä filosofista periaatetta vastaan, jonka mukaan korkein on yksinkertaisin eli se joka ei ole osista muodostunut. Niinpä Areios sai kannattajia jopa piispoista. Riita levisi ja syveni. Vainojen hellittäessä alkoi kirkon sisäinen kiista uhata kristikunnan ykseyttä. Puolueille muodostui omat iskulauseensa. Areiolaiset julistivat: "hn pote ote ouk hn" eli suomeksi: "oli (aika) jolloin häntä (siis Jeesusta) ei ollut".
Perinteisen kristillisen kannan puoltajat puolestaan julistivat: "aei QeoV, aei uioV" eli "Jumala (on ollut) aina, Poika (on ollut) aina" ja "ama pathr, ama uioV" eli "Isä ja Poika (ovat olleet) yhdessä aina". Tätä kiistaa oli ryhdytty kirkon taholta jo ratkomaan pienemmissä paikallissynodeissa, kun keisari Konstantinus kutsui koolle yleisen piispainkokouksen Nikeaan vuonna 325. Keisari nimittäin halusi Kristillisen kirkon oman keisarikuntansa henkiseksi ja hengelliseksi selkärangaksi. Siksi hän ei missään nimessä halunnut nähdä kirkon hajoavan sisäisiin riitaisuuksiinsa.
6.2 Nikean konsiilin kulku
Konsiili kokoontui kesällä 325 pohtimaan tilannetta. Keisari Konstantinus osallistui aktiivisesti kokouksen kulkuun. Areiolainen käsitys torjuttiin konsiilin päätösasiakirjassa ja Areios kannattajineen erotettiin kirkosta. Pojan opetettiin olevan omoousioV eli samaa olemusta kuin Isä. Nikean konsiilin päätös merkitsi kristillisen kolminaisuusopin virallista hyväksymistä. 318 piispan kerrotaan allekirjoittaneen päätöksen. Vain kaksi piispaa kieltäytyi. Konsiilin päätösasiakirja kulkee nimellä Nikean tunnustus.
Edellä ovat historialliset yksityiskohdat kaikessa yksinkertaisuudessaan. Niiden tulkinta onkin sitten jo toinen juttu. Varsin monet nimittäin tekevät sen johtopäätöksen, että kristillinen kolminaisuusoppi syntyi kesällä 325 ja että opin isänä oli Rooman pakanallinen keisari. Tällaista esittävät erinäiset jopa professoritasoa olevat henkilöt päivälehtien yleisönosastoissa ja television mieli-pideohjelmissa. On tosin sanottava, että nämä professorit harvemmin ovat sentään teologian professoreita. Myös monet kristillisperäiset lahkot, kuten Jehovan todistajat mielellään pitävät yllä samanlaista käsitystä. Seuraavassa Jehovan todistajien tulkinta Nikean konsiilin kulusta. Se löytyy kirjasesta "Tulisiko sinun uskoa kolminaisuuteen?" (Vantaa, 1990)
"Konstantinus itse toimi puheenjohtajana, hän johti aktiivisesti keskustelua ja teki henkilökohtaisen ehdotuksen -- lopullisesta sanamuodosta: "Isän kanssa yhtä olemusta", jolla ilmaistiin Kristuksen suhde Jumalaan tuon kirkollis kokouksen julkaisemassa uskontunnustuksessa --. Pelonsekaisessa kunnioituksessaan keisaria kohtaan piispat vain kahta poikkeusta lukuun- ottamatta allekirjoittivat uskontunnustuksen, monet heistä varsin vastahakoisesti. Niinpä Konstantinuksen osa oli ratkaiseva."
"Kukaan Nikean piispoista ei kuitenkaan esittänyt kolminaisuutta. He päättivät vain Jeesuksen luonnosta, mutta eivät pyhän hengen osasta. Jos kolminaisuus olisi ollut selvä Raamatun totuus, eivätkö he olisi tehneet sitä koskevan esityksen saman tien?" (s. 8)
Tällaiset väitteet vaativat meitä syventymään tarkemmin Nikean konsiilin olosuhteisiin ja tapahtumiin. Ensimmäinen väite koski lammasmaisia piispoja, jotka pelonsekaisessa kunnioituksessa allekirjottavat keisarin luomaa uusteologiaa. Tarkastellaan hetki niitä piispoja, jotka ottivat osaa kokoukseen. Suuri joukko mukanaolevista piisposta oli tunnustajia, eli henkilöitä, jotka olivat joutuneet kärsimään vankeutta, vainoa ja syrjintää uskonsa tähden. Tunnustajan erotti marttyyrista se, että marttyyri joutui todistamaan uskostaan omalla hengellään. Tunnustaja oli syystä tai toisesta jäänyt eloon.
Vain vuosi aikaisemmin oli Rooman itäosissa keisarina ollut Licinius, joka vihasi kristittyjä. Melkein kaikki mukana olevat piispat tulivat juuri valtakunnan itäosista. Eivät tuollaiset miehet olisi pelosta suostuneet päätöksiin, jos he olisivat pitäneet niitä jumalattomina. Konstantinuksen lähin teologinen neuvonantaja oli Ossius Cordobalainen, tunnustaja ja kunnioitettu piispa. Kumman luulette neuvoneen kumpaa teologisissa kysymyksissä. 300-400-luvun kirkkohistorioitsijat Sokrates (Kirkkohistoria I, 8-9) ja Sozomenos (Kirkkohistoria I, 10 ja 23) kertovat Nikean konsiilissa läsnäolleesta piispa Pafnutiuksesta. Maximianuksen vainoissa Pafnutiukselta oli revitty päästä oikea silmä ja murskattu vasen jalka. Tämän jälkeen hänet oli heitetty pakkotyöhön kaivoksiin.
En usko että hänen kaltaistensa tunnustajat kiirehtisivät "pelonsekai-sessa kunnioituksessaan" toteuttamaan keisarin opillisia oikkuja. Päinvastoin keisarin kerrotaan suudelleen kunnioituksella ihaillun Pafnutiuksen tyhjää silmäkuoppaa.
Toiseksi on melkoisen uskomatonta kuvitella kastamattoman keisarin pystyvän luomaan omaehtoisesti teologiaa. Keisari ei näyttänyt piittaavan niinkään päätöksen sisällöstä (hän uskoi piispojen kykenevän selvittämään, mikä oli totta), mutta sopu oli hänelle ehdottoman tärkeää. Sen saavuttamiseksi hän näki aikaa ja vaivaa.
Pyrkiessämme selvittämään sitten Nikean konsiilin todellista kulkua kohtaamme erinäisiä ongelmia. Ainoat säilyneet silminnäkijäkuvaukset kokouksen kulusta ovat varsin katkelmallisia ja joskus tarkoitushakuisia. Tällainen on esimerkiksi Kesarean piispan Eusebioksen kirje alueensa seurakunnille. Kirjeessään homoousios-sanaan kriittisesti suhtautuva Eusebios puolustelee toimintaansa konsiilissa. Hän kertoo lausuneensa julki konsiilissa uskon, jonka oli oppinut kasteoppilaana ja johon hänet oli kastettu ja jota hän oli opettanut sekä pappina että piispana. Tämä usko oli sitten hänen mukaansa pohjana Nikean tunnustukselle.
Eusebios liitti kirjeeseensä vielä Kesarean seurakunnan kastetunnustuksen. Kuuluisa uskontunnustusten tutkija J. N. D. Kelly on osoittanut, että erot Kesarean kastetunnustuksen ja Nikean tunnustuksen välillä ovat niin selviä, ettei Kesarean tunnustus ole ollut Nikean tunnustuksen pohjatekstinä. Toisaalta Kelly on huomauttanut, ettei Eusebios väitä Kesarean tunnustusta, vaan sen sisältämää uskoa Nikean tunnustuksen pohjaksi. Eusebioksen selonteko ohjaa huomiomme hyvin tärkeään yksityiskohtaan: Nikean tunnustus ei ole varsinaisesti konsiilitunnustus, jos sellaisella tarkoitetaan varta vasten konsiilissa sorvailtua dogmaattista lausuntoa.
Nikean tunnustus on todellakin oikea, jonkun todellisen seurakunnan uskontunnustus, jota on vain muokattu antiareiolaiseksi muutamin lisälausein. Sen taustalla on jonkin tuntematon syyrialainen tai palestiinalainen tunnustus. Kesarean tunnustus ja Kyrillos Jerusalemilaisen luennoista tuntemamme Jerusalemin seurakunnan tunnustus ovat sen sukulaisia. Kyseessä ei siis ole mikään kolmesataaluvun luomus. Nikean tunnustuksen trinitaarisuus on siis ehkä jopa satoja vuosia vanhempaa kuin itse Nikean kokous.
6.3 Nikean konsiilin merkitys
Jehovan todistajien vuodatusta lukiessa jää sellainen käsitys, että Nikean kirkolliskokouksessa runnottiin läpi jokin alkuperäiselle kristinuskolle vieras kolmijumalaisuus, merkillinen triniteettioppi. Tässä myös monet dogmihistorioitsijat ovat menneet pahasti harhaan. Termiä triada tai trinitas ei nimittäin käytetty Nikean konsiilin päätöslauselmassa kertaakaan. Nikean päätös käsitteli erityisesti jumaluuden kahden ensimmäisen persoonan välistä suhdetta. Kiista koski siis ensisijaisesti Kristuksen jumaluutta. Välillisesti oli toki kysymys Jumalan kolmi-yhteydestä: Areios opetti myös Pyhää Henkeä luotuna samoin kuin Kristusta, mutta koko kysymys kulminoitui Nikeassa Kristukseen.
Nikean julkilausuman pohjana siis käytettiin jotakin itäistä uskontunnustusta. Tämä onkin ymmärrettävää. Jos tahdottiin sanoa jotain perustavaa kristinuskosta, niin silloin oli parasta käyttää sellaista muotoa, jonka jokainen kristitty tunsi ja jota jokainen kristitty kunnioitti. Uskontunnustushan oli kaikkien uskovien ensimmäinen opetus, asiat, jotka heidät oli opetettu alusta lähtien uskomaan. Tässä on paikallaan sanoa jotain varhaisten uskontunnustusten luonteesta. Ennen Nikeaa kiinteimmät tunnetut tunnustukset olivat kastetunnustuksia. Kuuluisin näistä on Hippolytos Roomalaisen n. v. 215 tallentama Rooman seurakunnan kastetunnustus. Se on olennaisilta osiltaan Apostolisen uskontunnustuksen kaltainen, mutta muodoltaan kysyvä. Eikä ero läntisen Apostolicumin ja itäisen Nikean tunnustuksen välillä itse asiassa niin kovin suuri ole. Ainakin minulta pyrkii joskus menemään sanat sekaisin, kun jonkun Nicaenumin kohdan sijasta lipsahtaakin miltei samoin sanoin kuuluva Apostolicum-kohta päälle tai päin vastoin.
Muistattehan uskon säännön? Uskon sääntö (suppeassa merkityksessään) oli tosella ja kolmannella vuosisadalla tiivistelmä uskon keskeisistä kysymyksistä. Sitä käytettiin erityisesti kasteopetuksessa, niin että jokainen kastettu kristitty olisi sitten hallinnut kristillisen uskon keskeisen sisällön. Uskontunnustuksen muotoinen kasteopetuspaketti oli ilmeisesti juuri se "usko" jonka Eusebios kertoi itse katekumeenina saaneensa, ja jota hän itse vakuutti pappina ja piispana opettaneensa.
Yksi tärkeä lisäys uskontunnustukseen jouduttiin Nikeassa tekemään. Nimittäin sana homouusios, suomeksi samaa olemusta oleva. Sitä ei löydy sen enempää Raamatusta kuin vanhimmista uskontunnustuksistakaan. Sitä jouduttiin käyttämään, koska areiolaiset (niinkuin Jehovan todistajat tänään) väänsivät kaikki raamatulliset termit mielensä mukaisiksi.
Esimerkki: Johanneksen evankeliumin alusta luemme: "Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona ja Sana oli Jumala. Jehovan todistajat (ja muut areiolaiset) sanovat: niin niin, toki Sana on jumala, siis pienellä kirjoitettuna, eli toisin sanoen luotu jumala.
Tällaista logiikkaa käyttäen jo vanhan kirkon areiolaiset irtautuivat Raamatun apostolisesta tulkintaperinteestä. Mikään koetetuista raamatullisista termeistä ei osoittautunut riittäväksi areiolaisia torjuttaessa. Niinpä Nikeassa taivuttiin käyttämään filosofista homoousios käsitettä. Se oli ajan filosofisessa perinteessä niin selkeä ja yksimerkityksinen sana, ettei se jättänyt mitään mahdollisuutta areiolaiseen tulkintaan. Toisaalta sitä vieroksuivat monet muutkin kuin vain areiolaismieliset teologit. Kovin monet hurskaat säikkyivät siirtymistä turvallisesta Raamatun kielestä filosofian hetteiköille.
Opetus Kolmiyhteisestä Jumalasta ei siis ole vain kreikkalaisessa homoousios-sanassa, niinkuin jehovan todistajat kuvittelevat. Itse asiassa homoousios puhuu tässä vain Jeesuksen jumaluudesta. Varsinaisesti kolminaisuusopillista Nikean tunnustuksessa on sen alkukirkosta periytyvä kolminainen muoto. Ja sitähän ei Nikeassa alun pitäenkään päätetty. Nikean päätös siis koski triniteettioppia oikeastaan vain välillisesti. Vasta Konstantinopolin ensimmäisessä ekumeenisessa konsiilissa 381 oli tähtäyspiste selvästi kolminaisuusopillinen. Mutta siitä enemmän ensi kerralla.




Luentosarja Suomen teologisen instituutin kesäkurssilla 26. 8.- 6. 9. 1996
Lauri Vartiainen
LUENTO 7 / 8: KOLMIYHTEINEN JUMALA osa II

7.1 Triniteettiopin alkuperä
Areiolaiskiistan ensimmäinen näytös oli varsin lyhyt. Areiolaisuuden nousu 300-luvun alussa Pohjois-Afrikassa ja tappio 325 Nikeassa. Nikean päätös ei silti merkinnyt kiistan loppumista. Kaukana siitä. Oikeastaan areiolaiskiistan toinen näytös oli laajuudeltaan ja kestoltaan aivan eri luokkaa kuin ensimmäinen. Tämä toinen näytös tapahtui Nikean konsiilin 325 ja Konstantinopolin ensimmäisen konsiilin 381 välissä.
Muistanette viime kerrasta, että Nikeassa ongelman keskuksessa oli varsinaisesti kysymys pre-eksistentin Kristuksen Jumaluudesta. Toisin sanoin: Kuka on se ylimaallinen pelastajahahmo, "joka meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaasta"? Nikean vastaus tähän kysymykseen oli:
-Hän on Jumalan Poika
-Hän on syntynyt Isästä ennen aikojen alkua, hän ei siis ole luotu
-Hän on samaa olemusta (omoousioV) kuin Isä
-Hän on siis tosi Jumala
-Hän tuli lihaksi ja syntyi ihminen Jeesukseksi
Homoousios-sanaa lukuunottamatta kaikki nämä asiat oli sanottu Jeesuksesta jo satoja vuosia aikaisemmin. Jehovan todistajat ja jotkut muut haluavat omien tendenssiensä tähden nähdä triniteettiopin epäraamatullisena. He kuvaavat Nikean konsiilin salaliitoksi, joka juonitteli triniteettiopin kristilliseen kirkkoon. Edellisellä kerralla osoitimme vääräksi tuon myytin, samoin myytin keisari Konstantinuksesta triniteettiopin isänä. Totesimme, ettei keisarin osuus Nikean konsiilin päätösten sisältöön ollut huomattava. Samoin kävi ilmi, että Nikeassa kiistanalainen kysymys oli varsinaisesti Kristuksen jumaluus. Triniteettiopista oli kyse vain hyvin välillisesti: Kristuksen jumaluus on tietysti välttämätön ehto triniteettiopille.
Jehovan todistajat ja myös muut triniteettiopin kriitikot ovat lähteneet liikkeelle väärästä päästä etsiessään sanaa trias, kolminaisuus, Raamatuistaan. Oikeampaa olisi aloittaa kysymällä: "Kuka on Jeesus?" ja "Kuka on Pyhä Henki?" Näin he olisivat sanan kolminaisuus sijasta löytäneet Raamatusta itse asian. Nimittäin aivan samalla tavalla kuin Jeesuksen jumaluus, löytyy Raamatusta myös Jumalan Persoonallisen Hengen jumalallinen olemus:
-PH:sta puhuessa käytetään yleensä pronominien maskuliinisia muotoja, siis persoonalle soveliaita hän-muotoja neutristen se-muotojen sijasta. Tämä tapahtuu ikään kuin kieliopin lakien vastaisesti, sillä henki-sana, to pneuma, on kreikassa neutrinen. Samoin PYhästä Hengestä käytetään maskuliinista sanaa parakleetos, puolustaja (Jh. 15:26), vaikka sanasta olisi olemassa myös epäpersoonallinen neutrinen muoto parakleeton.
Pari luentoa sitten kävimme läpi ensimmäisistä kristillisistä vuosikymmenistä lähtien käytettyjä binitaarisia kaavoja. Aivan samalla tavoin voimme käydä läpi niiden rinnalla vaikuttaneita trinitaarisia eli kolmijäsenisiä kaavoja. Näissä kaavoissa on asetettu rinnakkain Isä ja Poika ja Pyhä Henki. Tunnetuin tällainen kohta Raamatussa on Matteuksen evankeliumin kaste- ja lähetyskäskyn kaava:
"Kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen"
Toinen vastaava on apostolinen siunaus 2 Kor. 13:13:
"Herran Jeesuksen Kristuksen armo ja Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon kaikkien teidän kanssanne."
Lähetyskäskyn kaltaisia kolminaisia kaavoja on paljon myös Raamattua nuoremmissa varhaiskirkon teksteissä. Kleemens Roomalainen kirjoittaa n. vuonna 96:
"Eikö meillä ole yksi Jumala ja Yksi Kristus ja yksi armon Henki, joka on meille vuodatettu."
Polykarpoksen marttyyriossa (156) on mielenkiintoinen kohta, trinitaarinen doksologia, jossa Polykarpos ennen surmaamistaan antaa kunnian kolmiyhteiselle Jumalalle seuraavin sanoin:
"...Siitä syystä minä sinua [Jumala] ylistänkin, kiitän ja kunnioitan, iankaikkisen ja taivaallisen ylipapin Jeesuksen Kristuksen, sinun rakkaan Poikasi kautta. Hänen kauttaan Sinulle ynnä Hänelle ja Pyhälle Hengelle kunnia nyt ja tuleviin aikoihin. Aamen."
Jatkossa trinitaariset kaavat laajenivat edelleen ja saivat kasteopetusmateriaalin ja uskontunnustuksen tapaisia käyttöjä, mutta siitä olemme jo puhuneet enemmän edellisillä luennoilla, joten en palaa enää siihen. Sama pätee Kristuksen jumaluudesta käytyyn keskusteluun. Apologeetat jatkoivat myöhäisjuutalaisuudesta tuttua Jumalan Sanan ja Viisauden tematiikan käsittelyä.
Varsinaisesti sana kolminaisuus, triaV, esiintyy ensimmäisen kerran lähteissä sellaisella kirkon opettajalla kuin Theofilos Antiokialainen. Hän kirjoitti ainoan säilyneen teoksensa Ad Autolycum n. v. 180. Hän ei kuitenkaan ollut keksinyt sanaa kolminaisuus tai edes lanseerannut sitä kirkolliseen käyttön. Sanan on täytynyt olla tuttu lukijalle, sillä Theofilos vain mainitsee sen, selittelemättä tai puolustelematta.
Toisen vuosisadan loppupuolella syntyi kaksi toisilleen vastakkaista triniteettiopillista virhetulkintaa, joihin molempiin on modernissa teologiassa liitetty nimi monarkianismi. Nimi tulee siitä, että molempien tavoitteena oli Jumalan ykseyden - monarkhian - puolustaminen. Taustalla ovat taas nuo kerta toisensa jälkeen esiin pulpahdelleet filosofiset totuudet. Tällä kertaa kysymys oli osiin jakamattomasta korkeimmasta ykseydestä, jona jumaluus ajan filosofioissa nähtiin.
Dynaaminen monarkianismi opetti Jeesuksen olevan "pelkkä ihminen" (yiloV anJrwpoV), johon Jumalan Henki laskeutui. Kyseessä oli siis oikeastaan se kristologinen harha, josta olemme käyttäneet yleensä nimitystä adoptianismi. Dynaamisen monarkianismin lanseerasi käyttöön 190-luvulla Theodotos-niminen bysanttilainen nahkakauppias, joka rantautui oppeineen Roomaan. Hänen opetuksensa mukaan Jeesus oli tavallinen - joskin hyvin hyveellinen - mies, kunnes Pyhä Henki eli Kristus laskeutui häneen kasteessa. Theodotoksen kannattajat olivat muissakin kysymyksissä hyvin filosofisesti orientoituneita ja pyrkivät tuomaan logiikan, geometrian ja vanhojen filosofien harrastuksen osaksi uskonelämäänsä. Heidät kuitenkin erotettiin Rooman seurakunnan yhteydestä varsin pian. Dynaamisessa monarkianismissa toinen päätähtäin oli inkarnaation loukkauksen eliminoimisessa. Tavoite oli siis sama kuin ebioniiteilla.
Kuuluisin edellisen tyyppistä opetusta edustanut teologi oli Paulos Samosatalainen, joka tuomittiin Antiokian synodissa 268. Hän puhui kyllä Jumalan sanasta ja hengestä, mutta sana oli Paulokselle vain Jumalan lausuttu tahto ja henki oli Jumalan uskoviin vuodattama persoonaton armo. Pojasta ja hengestä ei siis lainkaan voinut puhua saman/eriolemuksisina Isän kanssa, sillä niillä ei ollut ylipäänsä olemusta, siis omaa itsenäistä olemassaoloa.
Toinen monarkianismi oli ns. modalistinen monarkianismi, jossa ero Isän, Pojan ja Pyhän Hengen välillä pyrittiin häivyttämään pois. Vain modalistinen monarkianismi tunnettiin vanhassa kirkossa nimellä monarkianismi. Taas taustalla on filosofinen Jumalan jakamattoman ykseyden premissi, mutta päin vastoin kuin edellisessä monarkianismissa tässä myös modalismiksi nimitetyssä opissa hyväksyttiin lisäksi Kristuksen jumaluus. Modalistiset monarkianistit puolustivat jumalan ykseyttä selittämällä Kristuksen vain jakamattoman Jumalan yhdeksi ilmenemistavaksi (modus). Jumaluuden persoonat olivat kuin eri naamioita, joita yksi ja sama jakamaton Jumala käyttää eri tilanteissa.
Ensimmäisenä modalistisen monarkianismin edustajana pidetään Noetos nimistä Smyrnalaista. Hippolytos Roomalainen kertoo teoksessaan Contra Noetum eli Noetosta vastaan, kuinka Noetos "vieraan hengen harhauttamana väitti, että Kristus oli itse Isä ja etä Isä oli syntynyt ja kärsinyt ja kuollut." Niinpä Noetoksen edustamaa monarkianismia nimitetäänkin patripassianismiksi, hänhän väittää Isän kärsineen ristillä. Presbyteerit torjuivat Noetoksen käyttämällä kirkon perinteistä uskon sääntöä, sen kristologista osiota, ja sitten heittivät Noetoksen kirkosta. On huvittavaa huomata, että Jeesustulkinnassaan modalistiset monarkianistit lähestyivät vastakohtaansa dynamistista monarkianismia: molemmat pitivät Jeesusta pelkkänä ihmisenä, jossa jakamaton jumalallinen ykseys vaikuttaa.
Filosofisesti vaativampaan muotoon modalismin muokkasi Sabellius 200-luvun alkuvuosikymmenillä. Siitä juontuu modalismista myöhemmin käytetty nimitys sabellianismi. Sabelliuksen kirjoituksia ei ole säilynyt, mutta kuitenkin on selvää, että hän piti Poikaa ja Henkeä yhden jakamattoman jumalallisen ykseyden itseilmaisun muotoina.
Kaksi varhaisinta triniteettioppia analysoivaa teosta (200-luvun alkupuolelta) on kirjoitettu juuri patripassianismia vastaan. Edellä jo mainittiin Hippolytos Roomalaisen teos Contra Noetum, toinen on Tertullianuksen Adversus Praxeam. Hippolytos torjuu Noetoksen ja pyrkii itse selvittämään triniteetin mysteeriä Raamatun premissejä paremmin kunnioittaen:
"...[Jumala] tekee näkyväksi tämän Sanan, joka hänellä on itsessään ja ...
(C.N. 10.4-11.1) Tetrullianus: Adv. Prax. 8
Edellisen tyyppstä trinteettiopetusta kutsutaan nimellä ekonominen triniteettioppi. Siinä kysymystä lähestytään jumaluuden persoonien luomisessa ja pelastushistoriassa tekemien töiden näkökulmasta. Hiukan edellisten kirjoittajien jälkeen vaikutti Idässä Origenes-niminen teologi. Hänen vaikutuksensa myöhäisempään itäiseen teologiaan on suunnaton. Origenesta voi pitää teologis-filosofisen yliopistoteologian isänä. Hänen kolminaisuuskäsitykselleen oli keskeistä subordinationismi: Isä on varsinaisessa mielessä transsendentti jakamaton jumaluus. Koska Poika ja Henki lähtevät tästä jakamattomasta he ovat Isän alapuolella olevia itsenäisiä jumalallisia hypostaaseja, joilla Origenes tarkoitti erillisiä olentoja.
7.2 Nikeasta Konstantinopoliin
Areiolaiskiistan toinen näytös siis tapahtui Nikean konsiilin 325 ja Konstantinopolin ensimmäisen konsiilin 381 välissä. Tässä toisessa vaiheessa keisareiden merkitys tapahtumien kulkuun oli todellisestikin merkittävä. Silti on muistettava, ettei kristinusko vielä tässäkään vaiheessa ollut mikään Rooman virallinen valtionuskonto. Suosituimmuusasemastaan huolimatta se oli vain yksi uskonto Rooman monien uskontojen joukossa. Julianus Luopion ollessa keisarina 361-63 kristinuskoa vain suvaittiin, ei tuettu. Muutoinkin ylimpien sosiaaliluokkien kääntyminen kristinuskon kannattajiksi tapahtui hitaasti Nikean ja Konstantinopolin välisenä aikana. Valtionuskonnoksi kristinusko nousi vasta tämän toisen näytöksen lopussa, vuonna 380 keisari Theodosiuksen toimesta.
Nikean tunnustuksen käyttämään homousios-termiin eivä olleet tyytymättömiä vain areiolaiset. Moni raamatullisesti orientoitunut ja filosofisesti oppimaton piispa vierasti täysin Kirjoitusten ulkopuolelta otettua filosofisesti ladattua termiä. Toisaalta valtaosa idän piispoista oli teologiselta ajattelultaan vahvasti sidoksissa Origeneen ajatteluun. Origeneen triniteettiopilliseen näkemykseen kuului kolme erillistä hypostaasia, siis Isä, Poika ja Pyhä Henki olivat selkeästi erillisiä olemuksia. Keskiplatonistisesta taustastaan käsin Origenes opetti Pojan korostetun alisteista asemaa Isään nähden. Niinpä Origeneen teologisina perillisinä pääosa idän piispoista näki sabellianismin peikon vaanivan Nikean konsiilin päätöksessä.
Nikean ja Konstantinopolin välistä ajanjaksoa leimaa ankara poliittinen, kirkkopoliittinen ja teologinen kädenvääntö. Origeneslaisen leirin johtoon nousi taitava Eusebios Nikomedialainen. Häntä ajoi kiivas sabellianisminvastaisuus ja kirkkopoliittinen pyrkimys Aleksandrian vaikutusvallan vähentämiseen. Heppoiset dogmihistoriat sanovat Eusebiosta aina areiolaiseksi, mutta se ei pidä tarkkaan ottaen paikkaansa. Subordinationistisesta asenteestaan huolimatta nämä origenistiset teologit opettivat Pojan olevan syntynyt ei luotu. Eusebios onnistui luovimaan keisarin teologiseksi neuvonantajaksi ja tältä paikaltaan hän käänsi valtakunnanpolitiikkaa areiolaismyönteisempään suuntaan.
Eusebioksen vastavoimaksi kohosi Aleksandrian piispa Athanasios. Athanasios piti sekä ilmoitus- että sovitusteologisesti täysin välttämättömänä, että Kristuksen yhteys Isään oli olemuksellinen. Athanasios vietti suurimman osan piispakaudestaan eri karkoituspaikoissa.
Keisari Konstantinuksen kuoleman jälkeen 337 suhteellisen rauhallinen jakso areiolaiskiistassa päättyi. Alkuvuosien välienselvittelyiden jälkeen valtakunnan itäiset provinssit peri Constantius ja läntiset Constans, molemmat Konstantinuksen poikia. Idässä jatkui Eusebios Nikomedealaisen edustama subordinationismi ja areiolaissävyinen politiikka. Lännessä ja Athanasiokselle uskollisessa Egyptissä vannottiin Nikean nimeen. Näin olivat kiistan rintamalinjat muotoutuneet. Seuraavanlaisia näkemyksiä oli liikenteessä:
* Anhomoiaanit: uusareiolaisia, joiden mukaan Isä ja Poika ovat selvästi eri olemusta. Yhteys lähinnä Pojan kuuliaisuudessa.
* Homoiousiaanit: eusebioslaisten leirin oikeassa laidassa seurasi kuitenkin välitön vastareaktio: Poika on kaikessa Isän kaltainen, mutta koska he ovat itsenäisiä hypostaaseja, heidän suhdettaan kuvaa parhaiten termi homoiousios.
* Homoijit: ne eusebioslaisen leirin opettajat, jotka eivät halunneet hyväksyä mitään filosofisia olemusspekulaatioita, vaativat pitäytymistä Raamatun kielenkäyttöön: Poika on Isän kaltainen (homoios). Monet kouluttamattomat, Raamattuun tukeutuvat piispat edustivat tätä näkemystä. 360 keisari Constantius otti homoijisen kannan tuettavakseen, mutta se oli areiolaisuutta vastaan täysin hyödytön.
* Valtakunnan länsiosat olivat melko johdonmukaisesti nikealaisia, siis Nikean päätöksen kannattajia, mutta lännen teologiassa oli ajoittain sabellianistisia sävyjä.
* Apollinaristit: Apollinaris Laodikealaisen kannattajat. Apollinaris oli äärilaidan antiareiolainen, joka opetti Kristuksen inhimillisen sielun korvautuneen täysin jumalallisella logoksella. Apollinarismissa Kristus menetti täyden ihmisyytensä.
* Constansin kuoltua 350 peri Constantius koko valtakunnan ja samalla hänen kirkkopoliittinen linjansa alkoi yhä enemmän areiolaistua. Sekä Antiokian että Aleksandrian piispanistuimille asetettiin uusareiolaiset teologit. Tässä vaiheessa alkoi jo idän piispojen origenistinen enemmistökin hermostua. 357-360 keisari pyrki vakiinnuttamaan areiolaisuuden valtakunnan normatiivisena kristillisyytenä. Seurauksena oli vain, että Athanasioslaiset homoousiaanit ja origenistiset homoiousiaanit alkoivat lähentyä toistensa käsityksiä. Nyt nousi selvemmin kiistanalaiseksi myös kysymys Pyhän Hengen asemasta. Ns. pneumatomakhit kielsivät areiolaisten tavoin Pyhän Hengen jumaluuden.
* Constantiuksen kuoltua 361 nousi valtaistuimelle viimeinen pakanakeisari: Julianus Luopio. Julianus luopion valtaannousu jätti kirkon täysin oman onnensa nojaan ja karkoitetut piispat saattoivat palata virkapaikoilleen. Uusi rintama alkoi syntyä Nikealaisten homoousiaanien ja homoiousiaanien lähetessä yhä toisiaan. 362 virkapaikalleen palannut Athanasios järjesti Aleksandrian synodin. Siinä Nikean tunnustus vahvistettiin ja origenistinen ajatus kolmesta ousiasta sai suopeamman vastaanoton, kunhan oli selvitetty, ettei sillä tarkoiteta erillisiä olentoja. Valtiovallan suhtautuminen kysymykseen oli muutenkin neutraalmpaa näinä kiistan viimeisinä vuosina.
Athanasioksen manttelinperijöiksi nousivat kolme suurta kappadokialaista. Kesarean piispa Basileios Suuri, hänen veljensä Gregorios Nyssalainen ja heidän ystävänsä Gregorios Nazianzialainen. Vaikka heidät oli kasvatettu origenistisessa hengessä ja vaikka he olivat homoiousiaaneja, he kunnioittivat suuresti Athanasiosta. Heidän teologinen panoksensa ratkaiseva: määritelmä yksi jumalallinen olemus eli ousia kolmena hypostasiksena tuli suureen suosioon. Heidän teologiastaan käytetään nimitystä uusnikealainen teologia.
Hypostaasilla he tarkoittivat konkreettista, yksilöllistä olemismuotoa ja ousialla substanssia, itsenäistä olevaa. Toisin sanoen Jumalan ykseyttä puolustettiin triteismia vastaan julistamalla yhtä ainutta jumalallista olevaa (ousia) ja areiolaisuutta sekä monarkianismia vastaan julistettiin tuon yhden jakamattoman jumaluuden sisäisen todellisuuden olevan muodostunut kolmesta ikuisesta olemismuodosta (hypostaasista), nimittäin Isästä ja Pojasta ja Pyhästä Hengestä.
* Viimeinen kiistan kannalta tärkeä hallitsija oli Keisari Theodosius. Hän oli Hispaniasta - siis äärimmäisestä lännestä - joten hän edusti täysin vanhanikealaista lännen näkökulmaa. Theodosiuksen pyrkimys oli ajaa vanhanikealainen linja koko valtakunnassa vallitsevaksi. Konstantinopolissa pidettiin 381 konsiili, jota nimitetään toiseksi ekumeeniseksi konsiiliksi. Tässä konsiilissa oli kuitenkin mukana piispoja vain valtakunnan itäosista. Nämä 150 piispaa olivat suurimmalta osin uusnikealaisen kannan takana. Niinpä Konstantinopoli 381:stä muodostuikin oikea uusnikealainen triumfi. Konsiilin päätös ilmaistiin taas uskontunnustuksena, nyt Nikeaa laajenpana ja seikkaperäisempänä. Siinä Pyhää Henkeä käsittelevä jakso saatettiin nykyistä Nicaenumia vastaavaan muotoon. Opetus kolmesta hypostaasista yhdessä olemuksessa hyväksyttin viralliseksi kannaksi. Areiolaiskiistan aika alkoi olla ohi.
* On hyvä huomata, että triniteettiopin kannalta keskeiset päätökset syntyivät kirkon omien prosessien kautta, eivät valtiovallan sanelemina. Oikeastaan kukaan areiolaiskiistan toisen vaiheen vaikutusvaltaisista keisareista ei saanut lopulta tahtoaan lävitse: Constantius ei kyennyt palauttamaan areiolaisia osaksi kirkkoa, Julianus ei onnistunut saamaan aikaan kirkon hajaannusta ja Theodosius ei onnistunut vakiinnuttamaan lännen sabellianistissävyistä läntistä vanhanikealaisuutta. Kirkon johtajista näinä vuosina sai kuolemattoman maineen kaikkein epädiplomaattisin ja valtiovallan kanssa pahiten rettelöinyt mies: Athanasios. Hänen hengellinen vaikutusvaltansa osoittautui viimekädessä kaikkea maallista vaikutusvaltaa suuremmaksi.
* Areiolaisuudelle Konstantinopoli merkitsi lopullista tappiota. Areiolaisuus kuoli pian pois, rippeitä siitä eli hetken aikaa goottien ja joidenkin muiden germaaniheimojen subordinationismissa. Mikään vanhasta kirkosta periytyvä ryhmä ei opeta tänään areolaisittain. Jehovan todistajat ovat vi

Mikä oli Paavalin kirkko? Eihän Raamatussa edes mainita kirkosta. Raamatussa puhutaan seurakunnasta (ekklesia). Sana kirkko, jota kreikan ilmaus 'Herran oma' (kyriake) muistuttaa, on myöhempää keksitöä.

Kirkon ja seurakunnan ero on kuvattu jakeessa Kol.2:8. Kirkon kompastus on järkeisoppi, teologia. Miksi ei voi joskus sanoa, ettei tiedä? Jumalan olemusta on turha yrittää selittää tyhjentävästi. Jakeessa 9 on kylliksi.

Ei Paavalia voi syyttää, jos joku epärehellinen käyttää väärin hänen kirjoituksiaan. Onko ohjekirjan vika, jos käyttäjä lukee vain osan siitä ja toimii sitten väärin?

eli miten se "jumala" on ollut mukana kun uskonkappaleita muokkaillaan. luulisi tästä jo jokaisen tajuuvan millaista paskaa uskonnot ovat.